Hanöijen tarina on fantasiakirjallinen tuotos, joka käsittelee Ünymacka, Fiengärnen poika, nimisen köyhän kalastajan nousemista Paterian mantereen historian suurmieheksi ja kuinka suurena pahuudenvastaisena sotana tunnettu mantereen suursota alkoi. Julkaisen teoksen osissa.

Tietoa hankalien nimien lausumisesta:

Ünymacka = Ynijimatska

Odórïs Kûdishne = Odworeis Kyydishne

Fadēna = Fadeena 

Hanöijen tarina

Keskikesän juhla ja yö

Paterianmaan valtakunnassa asui enemmistökansoina ganridoreja, ponuaareja, menshremsejä ja midirrilejä, mutta joukossa oli myös fioconeita, dolfereita, vürmikansoja sekä falquneita. Kuitenkin ponuaarit pitivät valtaa, vaikka olivat valtakunnan toiseksi suurin kansa ja periaatteessa muut kansat olivat alisteisia heille. Herraskansan arvonimi ei kuitenkaan tässä vaiheessa vielä häirinnyt muita kansoja.

Valtakunta oli laaja ja se ylettyi aina Itäiseltä valtamereltä Fjordánairánsalmelle ja etelästä Gadyan valtamereltä Pohjoiselle valtamerelle. Vaikka valtakuntaan kuului Paterian lisäksi myös Undormanian alue, sitä kutsuttiin Paterianmaaksi Sonshenin irrottua Knyerministä omaksi mantereekseen. Nimeä Knyermin ei voitu enää käyttää, sillä se tarkoittaa muinaisella kielellä kolmea, viitaten Paterian, Sonshenin ja Undormanian muodostamaan aluekokonaisuuteen.

Valtakunta oli ollut olemassa jo kahdentuhannen vuoden ajan. Kaikki nämä vuodet olivat olleet rauhan vuosia, ellei oteta lukuun kymmenen vuotta sitten tapahtunutta välikohtausta etelässä, joka oli kehittynyt pienimuotoiseksi sodaksi.

Aluksi valtakunnan johtajana oli toiminut hallitsijakiistojen seurauksena naapurivaltakunta ja akanarjauskonnon johtovaltakunta Hirjan hallitsijat. Alkuperäisenä tarkoituksena heillä oli ollut hallita Paterianmaata vain pienen hetken, mutta kiistojen pitkittyessä he joutuivat olemaan valtakunnan hallitsijoita pidempään. Se lisäsi Hirjan Herrojen ja Rouvien paineita.

Viimeisin Hirjan Herra, joka oli Paterianmaan valtakuntaa hallinnut, oli ottanut lopulta ohjat omiin käsiinsä ja nimittänyt kuninkaaksi ponuaariruhtinas Sördöngel Öndänin, jonka suku oli siitä lähtien hallinnut valtakuntaa Söfereanvuorella sijaitsevasta palatsista käsin. Valtakunnan virallisena pääkaupunkina toimi Argürin kaupunki, mutta palatsi sijaitsi liki kahdensadan peninkulman päässä kaupungista. Söfereanvuoren palatsia ympäröi useat kylät, joissa asui kuninkaan hallintoon kuuluvia ihmisiä.

Kaupunkeja valtakunnalla oli Argürin lisäksi Römüldürin, Rengromonin ja Selminun kaupungit. Jokaisella kaupungilla oli omat erikoistumisensa. Argürissa toimi valtionhallinnon lisäksi kulttuurin keskus, Römüldürissä tärkeimmät ulkomaankauppamahdollisuudet, Rengromonissa viihteen keskukset ja Selminussa maksulliset koulutuskeskukset. Argür oli kuitenkin pääkaupunkina arvostetumpi ja ihmiset lähettivät lapsiaan kaupunkiin opiskelemaan filosofien järjestäessä ilmaista koulutusta.

Vaikka valtakunta oli loistelias, kaikki sen ihmiset eivät eläneet yltäkylläisyydessä, vaan tekivät töitä maatiloilla, maalaiskylissä tai sitten olivat joutuneet lähtemään kerjuulle.

Eräässä ganridorien asuttamassa kylässä Engräninjärven rannalla asusti kalastaja nimeltään Ünymacka, Fiengärnen poika. Hän oli taitava ammatissaan ja sai päivittäin kelpo saaliita, mutta ei kalastelullaan ollut juurikaan rikastunut. Hän möi kaloja niitä osteleville ja antoi muille köyhille osan, jota hän ei itse pystynyt syömään.

Hänellä oli velkaa ja hän maksoi sitä pois myymistänsä kaloista saaduilla tuloilla. Hänen velkojansa oli epäsuosittu mies nimeltään Öferial Äräkijama, joka asusti kylän pohjoispuolella hulppeassa talossaan. Tällaisessa talossa asustamisesta muut kylän asukkaat – kylänjohtajaa lukuun ottamatta – saattoivat vain uneksia. Kylänjohtaja Zönomaa ei pitänyt Öferialista hänen saituruutensa takia.

Ünymacka oli naimaton, kaksikymmentäseitsemän vuotta vanha mies, joka asusti aivan kalastajalaiturin kupeessa sijaitse-vassa talossa. Toisin kuin Öferialista, hänestä piti jokainen. Niin kyläläiset kuin kylänjohtaja. Heidän mielestään Öferialin häneltä vaatima velka oli kohtuuton ja sitä pitäisi pienentää. Mutta saituri ja itsekäs ihminen kun Öferial oli, hän ei siihen suostunut. Hän koki ihmisiltä riistämisen olevan oikein, vaikkei se mitenkään pitänyt paikkaansa.

Hän ei halunnut pienentää velan määrää vihastaan köyhiä ihmisiä kohtaan. Hän oli aiemmin itse elänyt köyhyydessä ja kokenut köyhänä olemisen turhauttavaksi. Sittemmin rikastuttuaan kullankaivuun avulla, hänestä oli tullut yksi provinssin rikkaimmista ihmisistä haluten myös pysyä sellaisena.

Oli Dyahelnhin – vuoden pisimmän päivän – ilta ja kyläläiset olivat kerääntyneet järven rannalle katsomaan kylänjohtaja Zönomaata, joka sytyttää kokon järvellä sijaitsevalla pienellä saarella ylistääkseen kesänjumala Lücnia ja monia muita jumalia. Kokolla ylistettiin muun muassa vedenjumalatar Angafainasia ja tietenkin pääjumala Pinkriä.

Ünymacka katsoi kokkoa naapurinsa kauppias Nerkänin ja hänen viehättävän tyttärensä Lisiminan kanssa. Ünymacka oli rakastunut Lisiminaan ja Lisimina häneen, mutta Ünymacka ei kehdannut kosia häntä niin kauan, kun oli velkaa Öferialille. Jahka hän on maksanut velkansa, hän voisi pyytää Lisiminaa vaimokseen.

Hänen velkansa suuruus oli seitsemänsadan hopeakolikon verran. Koska vain harvoilla kyläläisistä oli hopeaa, hän maksoi velkaansa kuparikolikoilla. Yhden kuparikolikon arvo oli Söfereanvuoren päätöksen mukaan kymmenesosa hopeakolikon hinnasta. Aiemmin se oli ollut kaksi neljäsosaa, mutta mannerten-välisen kaupankäynnin vähenemisen takia Söfereanvuori oli alentanut hopeakolikon ja sen myötä myös kuparikolikon arvoa.

Sytytettyään kokon Zönomaa nousi veneeseensä, souti takaisin laiturille ja alkoi pitämään puhettaan:

"Hyvät kyläläiset. Jälleen on tullut Dyahelnh, jota me olemme odottaneet viimeisen vuoden. Vaikka olemme juhlistaneet tätä juhlaa jo viimeisen viikon ajan, on tänään varsinainen päivä, jonka kesänjumala Lücni on meille suonut ja jonka arvon pääjumala Pinkri on siunannut pyhyydellään. Ja on meidän tästä juhlasta kiitettävä myös Pyhää Jungdiaa, jonka uhrauksen ansiosta meillä edelleen on kesä, eikä ikuista talvea. Minä, teidän valitsemanne kylänjohtaja, Zönomaa olen saanut kunnian toimia virassani kymmenen vuotta ja sen kunniaksi minä olen lupautunut olemaan tänä vuonna juhlaisäntänä. Eli käyköön jokainen halukas tänään suureen taloon nauttimaan syömingeistä ja juomingeista ja tanssimaan keskikesän kunniaksi järjestettäviä tansseja. Kaikki ovat kutsuttuja – Öferialia lukuun ottamatta."

Zönomaa ei ollut kertaakaan kutsunut Öferialia mihinkään kylän tapahtumaan, eikä ollut kukaan muukaan. Öferial oli kylän rikkain ihminen, mutta hänen saituruutensa oli syy sille, miksi hänet jätettiin ulkopuolelle suurimmista osista kylän tapahtumia. Hän ei juurikaan näyttäytynyt kylässä muulloin, kun hän oli perimässä velkoja. Jos hän joskus talostaan poistui toisesta syystä, hän yleensä lähti ratsastamaan pohjoiseen katsomaan omenatarhojaan. Omenatarhoissa tuotettiin hyvänmakuisia hedelmiä, joita hän myi etenkin pohjoisen miehille, joilla oli viime vuosina ollut omenoista pulaa. Eniten hän kuitenkin sai tuloja hevosista, joita hän kasvatti ja myi – ryöstöhinnalla.

Kyläläiset eivät hänen omenoitaan ostaneet, vaan he ostivat omenansa Arften, Démärüfin poika 'Hyväntekijä', nimiseltä mieheltä, joka oli liikanimensä mukaisesti arvostettu hyväntekijä. Hän oli Öferialin pahin kilpailija ja nämä kaksi eivät voi-neet sietää toisiaan.

Kuultuaan Ünymackan olevan velkaa Öferialille Arten oli ollut valmis maksamaan velan tälle, mutta Öferial ei ollut siihen suostunut. Hänen mielestään kenenkään muun kuin Ünymackan, ei kuulunut maksaa kyseistä velkaa. Öferial ja Arften olivat tapelleet asiasta tuntien ajan, kunnes Arften oli joutunut antamaan periksi. Hän oli ilmoittanut, ettei asia jää siihen, vaan hän vielä joku päivä järjestää asian siten, että hän voi maksaa Ünymackan velat. Joko suoraan tai epäsuoraan. Öferial oli nauranut.

Kylänjohtajan suuri talo sijaitsi aivan kylän keskustassa torin laidalla. Se oli suunniteltu siten, että sinne sisälle mahtuisi jopa tuhatpäinen määrä ihmisiä. Kylässä, jonka nimi oli Wüer, asui lähemmäksi kuusisataa ihmistä suurten lapsiperheiden vuoksi. Keskikesän juhlinnan aikana ilmaantui myös aina silloin tällöin ihmisiä muualta ja vieraanvaraisia kun kyläläiset olivat, he kutsuivat muukalaiset aina mukaan juhlintoihin.

Ünymacka oli tuonut Zönomaalle pyydystämiään kaloja ja saanut niistä kiitettävän summan hopeakolikoita, joilla oli maksanut velkaansa. Hänellä oli kuitenkin vielä paljon maksettavana. Zönomaa olisi ollut valmis maksamaan Ünymackan velan pois, mutta kuultuaan Arftenin yrittäneen sitä jo ja Öferialin kiellettyä, hän oli suuttunut ja sanonut:

Se mies rikkoo lakia. Söfereanvuoren säätämän lain mukaan toinen ihminen saa vapaasti maksaa toisen ihmisen velan, eikä velkoja voi sitä kieltää. Minun täytynee lähettää kirje maaherralle.

Näin hän oli myös tehnyt. Hän oli lähettänyt kirjeen Eijarnan palatsille, jossa maaherra Iknar Fjornan asui ja hän odotti tämän vastausta. Maaherra ei nauttinut juurikaan suurta suosiota ja mo-net kerrat Söfereanvuorelle oli lähetetty kirjeitä Fjornanin asettamisesta pois viralta ja uuden maaherravaalin järjestämistä tai ruhtinaan asettamista provinssin johtoon.

Kirjeen lähetettyään Zönomaa oli ilmoittanut Öferialille ja kertoi tämän joutuvan hankaluuksiin. Öferial oli jälleen nauranut vastauksena. Hän tunsi maaherran ja tiesi hänen olevan yksinkertainen lukemaan kuninkaan ja hänen kabinettinsa asettamia lakeja saatikka panemaan provinssikohtaisia lakeja täytäntöön.

Usko mitä haluat, mutta älä tule sanomaan, etten varoittanut sinua, Zönomaa oli sanonut.

Ünymacka istui Nerkänin ja Lisiminan kanssa. Nerkän kehuskeli jokaiselle päässeensä jälleen hässimään jotakuta naista, jonka oli tavannut tämän tullessaan hänen puotiinsa. Nerkänillä oli kylässä naistenmiehen maine ja hän näki sen osana vapautta, jonka hän oli saanut tultuaan leskeksi muutama vuosi sitten.

Nerkänin elämäntapaa ei kyseenalaistettu. Päinvastoin häntä ylistettiin ja hänen jatkuvia naisseikkailuja alettiin pitämään jo kyläläisten keskuudessa yhtenä tärkeimmistä uutisista. Aina kun Nerkän kehui maanneensa jonkun kanssa siitä, ilmoitettiin kaikille kyläläisille epävirallisten kanavien kautta.

Lisimina ei hävennyt isänsä elämäntapaa, mutta hänellä oli toiveena, ettei Nerkän toisi naisia heidän kotiinsa joka toinen ilta. Häntä huvitti seuraa isänsä naisasioita, mutta Nerkänin ollessa pökkimässä jotakuta, Lisimina ei kyennyt nukahtamaan pariin tuntiin. Ei edes juodessaan rauhoittavaa juomaa, jolla hän oli joitakin vuosia sitten ratkaissut unettomuutensa.

Kauppiaan kertomukset olivat jo tuttuja, mutta hänen tapansa ilmaista ne tekivät tilanteesta humoristisen. Vaikka Nerkän oli kauppias, jolta odotettiin siistiä kielenkäyttöä, mies todellisuudessa käytti jos minkälaista rivoa tapaa ilmaista asiansa. Hän oli ammatistaan huolimatta vain tavallinen ihminen, eikä hänen kannattanut käyttäytyä kuin hovimies.

Ünymacka oli useaan otteeseen nähnyt Nerkänin kävelemässä kotiinsa nainen mukanaan. Kerran hän oli vahingossa nähnyt vuoteessa tapahtuvat puuhat Nerkänin unohdettua sulkea verhot. Ünymacka oli välittömästi sulkenut ikkunaräppänän ja jatkanut omia iltapuuhiaan.

Monet olivat valmiita auttamaan Ünymackaa selviytymään velastaan, sillä he suorastaan vihasivat Öferialia. He eivät missään tapauksessa hyväksyneet tämän toimintatapoja, jotka olivat kyseenalaisia. Hän oli kerran perinyt velkansa yhdeltä mieheltä väkivaltaa hyväksi käyttäen, mutta häntä ei ollut pidätetty, vaikka hänestä olikin tehty ilmoitus maaherralle. Kukaan ei tiennyt tarkkaan, miten Öferial oli selvinnyt kuin koira veräjästä, mutta monet epäilivät hänen joko lahjoneen tai tappaneen häntä vangitsemaan lähetetyt miehet. Syytteitä ei voinut nostaa ilman todisteita. Se harmitti kaikkia kyläläisiä.

"Se roisto on saatava nalkkiin, mutta se ei ole helppoa", sanoi kylän seppä Lofnürjen Freiknah. "Hän osaa pelata likaista peliä eikä kaihda keinoja. Minä olisin kyllä valmis maksamaan sinulle paljon enemmän kaikista kaloista, joita olet pyydystänyt. Sinä olet meille kaikille kolmelle kuin veli."

Lofnürjen ja hänen veljensä olivat Ünymackan ylimpiä ystäviä kyläläisten joukossa. He olivat tekemisissä melkein joka ilta, kun Ünymacka palasi kalastusreissultaan. He olisivat pyytäneet myös Ünymacka veljen Sídjérin mukaan majataloon juomaan, mikäli hänellä ei olisi ollut liikaa töitä. Sídjér oli kylän lihakauppias ja keskikesän juhlinnan aikoihin hänellä kauppa kävi eniten.

Lofnürjenin veli Andär työskenteli Öferialin vanhemmalle pojalle, arvostetulle Sendürik Fiánille, ja hänen toinen veljensä Djolmer työskenteli myös hevosten parissa, mutta hän työskenteli Arftenin alaisuudessa. Kaikki kolme istuivat Ünymackaa, Nerkäniä ja Lisiminaa vastapäätä.

"Me olemme Djolmerin kanssa valmiita samaan, mitä Lofnürjen", Andär sanoi. "Vaikket olekaan veljemme, olet melkein sitä."

"Ja minäkin olen myös valmis maksamaan enemmän voidakseni auttaa sinua", Nerkän sanoi. "En tahdo, että tyttäreni joutuu odottamaan kovin pitkään."

Viimeisen lauseen hän korosti naurulla.

"Isä!" Lisimina parahti.

"Kiitos avokätisyydestänne, mutta ei teidän ole pakko minua auttaa", Ünymacka sanoi. "Minä en vaadi teitä maksamaan enemmän, mitä maksatte jo, vaan te voitte maksaa sen verran, mitä olette tähän mennessä maksaneet. Jos Zönomaa saa vastauk-sen maaherra Fjornanilta, asiaa ratkeaa nopeasti ja minä pääsisin vihdoin pois velkavankeudesta. Ellei sitten Öferial keksi hankkia palkkasotilaita, kuten se dérgindü etelässä kymmenen vuotta sitten, jos joku muistaa hänet."

Kymmenen vuotta aikaisemmin oli etelässä Ukrienjan kylässä muuan mies alkanut väittämään pääjumala Pinkrin, sekä muiden jumalten olleen vääriä jumalia ja vain Fömmarnan olleen ainoa oikea jumala. Häntä oli kyläläisten keskuudessa alettu haukkua nimityksellä dérgindü – harhainen. Jokaista, joka tunnusti vain yhden jumalan olemassaolon, muttei muiden, kutsuttiin ganridorien keskuudessa kyseisellä nimityksellä. Monet nauroivat näille ihmisille, sillä jumalat olivat monta kertaa näyttäytyneet kuole-vaisille.

Dérgindü oli värvännyt muita hänen kanssaan samaa mieltä olevia ihmisiä sotilaiksi, ja siitä oli lopulta kehittynyt väkivaltainen yhteenotto. Dérgindüt olivat alkaneet surmaamaan niitä ihmisiä, jotka tunnustivat monen jumalan olemassaolon ja pitivät Fömmarnaa vain yhtenä kaikista jumalista. Tappamisten lisäksi he valloittivat alueita luodakseen oman valtakuntansa.

Tempauksesta kuultiin Söfereanvuorella asti ja kuningas Födömyl yhdeksännentoista määräyksestä etelään oli lähetetty satapäinen joukko pysäyttämään dérgindüt ja se oli johtanut satojen sotilaiden kuolemaan. Lopulta kapinalliset oli kukistettu ja tempauksen alullepanija oli tuomittu mestattavaksi useista murhista.

"Sitä miestä ei voi kukaan unohtaa" sanoi Nerkän. "Hänen takiansa yli tuhat elämästänsä nauttinutta ihmistä ja useat sotilaat menettivät henkensä. Se mies on nyt menneen talven lumia, mutta huolenaihe on ymmärrettävä. Jos Öferial hankkii palkkasotilaita, täällä saattaa käydä samanlainen tilanne, mitä kymmenen vuotta sitten tapahtui Ukrienjassa."

"Jos se mies alkaa niin tekemään, minä otan aseeni esille ja lähden sotilaiden mukana pysäyttämään häntä", sanoi Lofnürjen. "En tahdo nähdä sitä miestä sen jälkeen enää koskaan, vaan siinä tapauksessa olisin valmis jopa tappamaan. Ja luultavasti myös te pojat lähdette mukana, ettekö vain?"

"Kyllä", sanoi Andär. "Silloin se mies on tehnyt viimeisen temppunsa. Palkkasotilaat ovat alhainen teko, vaikka kuinka rikas olisi. Mutta meidän on aluksi parempi seurata tilannetta voidaksemme olla varmoja sen miehen aikeista."

Vaikka monissa muissa valtakunnissa – eritoten Sonshenin suurvaltakunta Luodufranissa – palkkasotilaat olivat yleisen armeijamuoto, Paterianmaan valtakunnassa armeijan toiminta perustui vapaaehtoisuuteen ja asemaan. Köyhät ihmiset lähettivät nuorempia poikiaan ja tyttäriään armeijan palvelukseen, kun taas rikkaat tekivät näin harvoin. Sotilaille maksettiin heidän palveluksestaan ja mikäli hän kaatui, hänen saamansa rahat lähetettiin perheelleen.

Viulut ja luutut aloittivat soittonsa kutsuen ihmisiä tanssimaan ganridorien kansantansseja. Nerkän kävi hakemassa toisesta pöydästä naisen tanssimaan hänen kanssaan, mikä ei ollut yllättävää. Katselijat arvasivat kyseisen naisen pääsevän suurella todennäköisyydellä kauppiaan vuoteenjakajaksi seuraavaksi yök-si. Tällä kertaa saattoi tilanne myös muuttua ja naisesta ei välttämättä tullutkaan vain yhden kerran juttua.

Parin minuutin kuluttua Ünymacka kysyi Lisiminaa tanssi-maan hänen kanssaan ja tämä suostui. Sillä hetkellä ihmiset tanssivat tanssia, joka kantoi ganridorien keskuudessa nimeä arikkatanssi.

Nuoret katsoivat Ünymackan ja Lisiminan tanssimista. He ihailivat paria ja ajattelivat heidän olevan kaikista kylän aviottomista pareista rohkeimmat. Monet olivat ihmetelleet, miksei -Ünymacka ollut pyytänyt Lisiminaa menemään kanssaan vihille. Kaikki eivät olleet vielä kuulleet kalastajan syytä.

Zönomaa katsoi omalta paikaltaan, kuinka ihmiset tanssivat. Hän ei itse pystynyt tanssimaan – hän oli kauan sitten satuttanut jalkansa pahasti – mutta se ei häntä tai hänen vaimoaan haitannut. Hänen vaimonsa Ceremina ei ollut hyvä tanssija ja hänkin lähinnä katseli miehensä kanssa muiden tanssimista.

Yksi Zönomaan palvelijoista toi isännälleen pergamenttikäärön, joka oli jätetty hänelle tuntia aiemmin. Hän oli tilannut runon, jonka hän aikoisi lausua juhlavieraiden kuullen.

Ennen runonlausumisen aloittamista Zönomaa halusi varmistaa, millainen runo oli kyseessä. Hän ei tahtonut lausua runoa, joka olisi ollut sama, mitä viime kesän isäntänä toiminut Arften oli lausunut. Viime kesän runo oli Arftenin pojan Wedüksen kir-joittama ja Zönomaa oli pyytänyt häntä kirjoittamaan runon myös hänelle. Toisinaan keskikesän juhlan runot olivat olleet samat kahtena vuotena peräkkäin.

Arften oli ilmoittanut kylänjohtajalle, ettei hän pääse tulemaan, vaikka olisi halunnut. Hänellä oli järven toisella puolella tapaaminen midirrilien kanssa ja tapaamisesta oli sovittu kuu-kausia sitten.

Zönomaa avasi pergamenttikäärön ja alkoi lukemaan siihen kirjoitettua tekstiä. Runo oli hänen huojennuksekseen erilainen, mitä Arftenin viime kesänä lausuma ja hän valmistautui sen lukemiseen.

Kylänjohtajalle tuotiin vielä toinen pergamenttikäärö ja hän oli yllättynyt. Tavallisesti hänelle ei keskikesän aikana tuotu uutisia tai käskyjä korkeammilta tahoilta. Hän päätti lukea sen myöhemmin, koska nyt oli runonlausumisen hetki. Tai ainakin muutaman minuutin kuluttua, sillä juhlaväki edelleen jatkoi tanssimista.

Soittajat olivat alkaneet soittamaan hitaampia kappaleita. Ünymacka ja Lisimina olivat menneet takaisin istumapaikoilleen tanssilattian tultua ahtaaksi. Ünymacka oli alkanut puhumaan Lisiminalle hempeitä, ja tämä hymyili hänelle – ja välillä hihitteli. He olivat jo suudella toisiaan, mutta juuri silloin Zönomaa nousi seisomaan lukeakseen runon, jonka hän oli luvannut lukea. Sitä ennen hän otti pienen ryypyn ja odotti ihmisten pääsevän istumaan kuunnellakseen. Soittajat vielä soittivat jonkun aikaa, kunnes viulut ja luutut hiljenivät ja Zönomaa alkoi lausua runoa.

Pimeyden voittanut aurinko on,

kylmyys kaikonnut ja maa on kukkiva,

virtaavat vedet ja linnut laulavat,

käy lempeä tuuli vasten kasvoja

Taivaan kansi avautuu tähtitarhoille,

kuunsäteet kastelevat maan salaisuuksilla.

mielikuvitus lentelee siivin kevyin,

kun yön lumo vie minut unelmien syliin

Kun aurinko valvoo yön hetket,

Luonnon äänet laulavat kummat serenadit.

Kasteen pisarat hohtavat hopeisina,

Kun hiljaisuus kietoo yön äärettömän

Hänen lopetettua runon lausumisen kaikki alkoivat taputtamaan. He olivat aiemmin kuulleet Zönomaan lausuvan runon vain kerran ja silloin he olivat liikuttuneet. Tällöin oli myös Öferial kuullut hänen lausuvan runon, mutta hän ei ollut liikuttunut. Hänen mielestään runot olivat turhia raapustuksia, joita köyhät kirjoittavat aikansa kuluksi.

Runon lausuttuaan Zönomaa avasi toisen hänelle tuoduista pergamenttikääröistä ja alkoi lukea sitä välittämättä musiikista. Käärön viesti ei ollut miellyttävä – mutta ei puhuta siitä vielä. Hän pyysi poikaansa tulemaan käymään hänen luonaan pyytääkseen häntä lähettämään sanansaattajan käymään maaherran luona ja antamaan käärön hänelle. Hänen poikansa Mür nyökkäsi kävellen juhlatilasta ulos.

***

Juhlinta jatkui aina siihen saakka, että tiimalasia oli jouduttu kääntämään keskiyön jälkeen kolme kertaa – toisin sanoen kello kolmeen saakka. Ihmiset alkoivat kävellä koteihinsa ja muun muassa Nerkän lähti nainen mukanansa, kuten tavallista. Saman naisen kanssa hän oli tanssinut lähes koko illan.

Ünymacka sen sijaan pyysi Lisiminaa kanssaan kävelemään kylän ulkopuolella olevalle kedolle. Hän halusi näyttää rakastetulleen jotain, minkä oli löytänyt pari päivää aiemmin.

Yötä ei voinut kutsua täysin yöttömäksi yöksi auringon laskettua horisontin taakse ja kuun loimottaessa taivaalla. Toisin oli etelässä, jossa aurinko paistoi edelleen kirkkaalla taivaalla. Kylä, jossa Ünymacka ja Lisimina asuivat, oli pohjoisessa lähellä Undormaniaa, joka hallinnollisesti alkoi järven keskellä.

Vaikkei Ünymackan maantieto ollutkaan parhaimmasta päästä, hän tiesi Engräninjärven halki kulkevan Paterian ja Undormanian rajan. Todellisuudessa alueiden maantieteellinen raja oli kauempana pohjoisessa, mutta hallinnollisesti oli päätetty alueiden rajojen kulkevan järven poikki. Midirrilit olivat mielissään heidän saadessa lisää alueita provinssiinsa.

Ünymacka ja Lisimina kävelivät koko matkan käsi kädessä toisinaan ja puhuivat tulevaisuudesta. Lisimina oli tietoinen, että Ünymacka ei aikonut viedä häntä vihille niin kauan, kun hän oli velkainen. Hän oli kuitenkin kärsivällinen ja oli valmis odottamaan niin kauan, kuin tarve vaati.

"Mitä halusit minulle näyttää?" Lisimina kysyi kaksikon pysähdyttyä.

"Pian näet", Ünymacka vastasi. "Suljehan silmäsi."

Lisimina teki työtä käskettyä ja sulki silmänsä. Ünymacka johdatti häntä ylemmäksi kukkulalle ja he pysähtyivät siellä. Ünymacka totesi Lisiminan voivan nyt avata silmänsä.

Lisiminan avattua silmänsä hän oli hämmentynyt nähdessään alempana kajastavan hehkun. Kyseessä oli äärimmäisen harvinainen kasvi, joka tunnettiin kansojen keskuudessa eri nimillä. Ganridorit kutsuivat sitä nimellä Dérä Düngér – Hohtava Kukka. Kasvi oli erittäin harvinainen, jonka vuoksi se oli monelle kansalle pyhä kasvi. Ganridorit eivät poimineet sitä, koska he eivät tahtoneet tuhota sen pyhiä voimia.

"Se on kaunis", Lisimina sanoi ja katsoi sekä kukkia, että Ünymackaa. "Sanoitko löytäneesi tämän vasta vähän aikaa sit-ten?"

"Sanoin", Ünymacka vastasi. "Tehdessäni kävelyretkeä täällä yhtenä iltana huomasin tuon hohteen ja uteliaisuuttani tulin katsomaan, mistä se tuli. Nähdessäni nämä olin yhtä hämmentynyt, mitä sinä olet tällä hetkellä. En ollut ikinä osannut arvata näkeväni näitä jonain päivänä elämäni aikana."

"Tämän on nähtävä jokainen", Lisimina sanoi. "On harvinaista nähdä Dérä Düngéreitä elämänsä aikana. Tarinoiden mukaan esi-isäni näki niitä marssiessaan kohti Alafoin kaupunkia suursodan aikana. He olivat pysähtyneet eräälle kukkulalle ja hän oli ollut vartiovuorossa, kunnes hän ja hänen toverinsa näkivät hohdetta. Esi-isä meni katsomaan ja näki kukkia. Seuraavana yönä niitä ei enää näkynyt."

Kedolla oli kukkien lisäksi tulikärpäsiä, jotka loistivat valoaan kukkien tavoin. Ganridoreilla oli uskomus, että jos nappaa yhden tulikärpäsen käsien väliin keskikesän yönä, sai esittää toiveen, jonka uskottiin ajan mittaan toteutuvan. Sen oltua jo perinne nappasivat Ünymacka ja Lisimina kummatkin yhden tulikärpäsen ja kuiskasivat sille hiljaisella äänellä toiveen. Toiveet tuli esittää hiljaisella äänellä, vaikkei paikalla olisi ketään muita, sillä äänen lausumisen uskottiin suututtavan luonnonjumalatar Fadēnan, joka toiveet toteutti. Uskomus jumalattaren suuttumisesta toki oli väärä. Hänestä toiveet kannatti pitää muilta salaisuuksina, mutta hän ei suuttunut mistään, ellei sitten joku turmellut luontoa hedelmättömäksi.

Esitettyään toiveensa kummatkin vapauttivat tulikärpäsensä ja jäivät katsomaan, kun ne lentelivät kedolla. Ünymacka kumartui maahan, poimi kukan ja kiinnitti sen Lisiminan hiuksiin. Hän lausui vielä oman runonsa, jonka jälkeen kaksikko kävi maahan makaamaan, mutta eivät jääneet vain katselemaan tähtiä.

Veden emäntä ja saaren mies

Aamulla Ünymacka nousi vuoteestaan. Hän oli yöllä saattanut Lisiminan kotiinsa ja mennyt sitten itse omaansa. He olivat kedolla pitäneet hauskaa ja olivat tyytyväisiä. He olivat huojentuneita, etteivät muut kuin jumalat ja öiseen aikaan saalistavat eläimet olleet nähneet heitä. Esiaviollinen makaaminen ei ollut häpeä ja he olivat maanneet useaankin otteeseen keskenään. Tämä oli ollut ensimmäinen kerta luonnon keskellä. Julkisesti sitä ei kehdannut tehdä.

Ünymacka otti kaapista leivänkannikan aamiaiseksi. Oli varhainen aamu ja hän oli pirteä, vaikka olikin mennyt nukkumaan vasta tiimalasin neljännen käännöksen jälkeen – eli kello neljältä. Hän oli tunnettu siitä, ettei hän tarvinnut paljoa unta, vaan oli kykeneväinen tekemään työtä vähemmällä.

Ünymacka pakkasi mukaansa lihaa ja täytti vesileilinsä puhdistetulla vedellä. Vedenjaossa oli viime aikoina ollut ongelmia koko provinssissa. Aiemmin alueella oli ollut akvedukteja, mutta ryövärit olivat hajottaneet ne jättäen ihmisille vain yhden vaihtoehdon – kerätä vettä järvestä ja keittää se tuhotakseen taudinaiheuttajat.

Eväät tehtyään hän käveli laiturille. Hänen veneensä oli purjeella varustettu ja syy siihen, miksi hän oli velkaa Öferialille. Typeryyksissään hän oli lainannut varoituksista huolimatta samalta saiturilta rahaa ostaakseen suuremman veneen. Hänen aikaisempi veneensä oli ollut liian pieni. Kun velkojen maksun aika tuli, hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa, jonka vuoksi hänen velkansa määrä nousi, kunnes oli saavuttanut tuhannen hopeakolikon summan. Hän oli maksanut siitä jo kolmensadan kolikon verran pois, mutta hän tarvitsi vielä suuren summan rahaa.

Toisena keinona päästä veloista irti olisi myös Öferialin kuolema, mutta hän ei aikonut tappaa ketään, koska muuten hänet mestattaisiin murhasta. Vaikka hänen rikoksensa olisi annettu kansan keskuudessa anteeksi, laki olisi silti laki ja hänet tultaisiin tuomitsemaan rikollisena. Paterianmaalla oli kuitenkin äänestykseen perustuva oikeusjärjestelmä ja kansa pääsi vaikuttamaan tuomionantoon. Näin ollen Ünymackalla olisi mahdollisuus välttää kuolemantuomio ja saada vain vankeutta. Hän oli kuitenkin järjissään eikä kuvitellut murhaavansa ketään.

Ünymacka oli käynyt jättämässä kalaverkot pari päivää aikaisemmin ja hän aikoi käydä tarkistuttamassa ne keskipäivän auringon paistaessa. Hän nousi veneeseensä, irrotti köyden laiturista ja alkoi soutamaan. Päästyään tarpeeksi kauas rannasta hän heitti ankkurin veteen ja valmisteli onkeaan.

Ennen siiman heittämistä, hän upotti kätensä veteen ja alkoi pyytämään vedenjumalatar Angafainasilta hyvää kalansaalista. Pyyntönsä hän esitti runona, kuten kaikki maailman kansat, ündumaheja lukuun ottamatta, olivat tehneet jo maailman alkuajoista saakka ja tulevat tekemään ajanlaskun alkuun asti.

Éijdürmän lasnéynga ändüides dranjag,

fónoidik orángjal duvéidis grandurmés

Angafainas tiém rásdük áneivü,

luvárd ofráng stjarvil néimiriälüm

Gánafrandik ofänis üngurdai denük,

jefrundei öfgneidüs ludjernäm nampürdih

Ofnüngel deijäine redümik ludjefü,

domreing frönüm stuimen ickoldec

Andüingar lándickér jüdmeny stömén,

änófeníste sumfúnge otshénkah ladüne

Énästifindeng dufronüm zenöngum,

árdofungér stífdásh lóidam ordangú

Pyynnön esitettyään hän heitti siiman veteen ja alkoi odottamaan. Heti ei kala söisi ja Ünymacka oli siitä tietoinen. Hän oli kalastanut työkseen viimeiset kahdeksan vuotta, kun hän ja hänen veljensä olivat saapuneet kylään. Tuolloin hän ei vielä ollut alkanut kosiskelemaan Lisiminaa tämän nuoren iän vuoksi. Lisiminan täytettyä yhdeksäntoista, oli Ünymackalla herännyt kiinnostus häntä kohtaan. Nerkän oli kutsunut naapurinsa juhlimaan tyttärensä muuttumista tytöstä nuoreksi aikuiseksi. Yhdeksäntoistavuotiaana juhlittiin ihmisen kypsymistä, vaikka täysi-ikäisyys saavutettiin jo kuusitoistavuotiaana.

Kolmen ensimmäisen tunnin aikana hän ei saanut mitään, siitä huolimatta, että onki nyki useaan otteeseen. Hän oli vaihtanut kalastuspaikkaansa – välttäen Undormanian puolelle eksymisen. Provinsseilla oli rajamääräyksiä ja vaikka tavallisesti kalastus provinssirajojen ylitse oli sallittu, Undormania oli erillinen Pateriasta ja midirrilit olivat pyytäneet kuninkaalta määräystä asettaa heidän alueillaan olevat järvet ja joet vain midirrilien käytettäviksi.

Kymmenen aikaan hän sai yhden sammen, mutta sitten ei ongella tullut enää saalista. Hän oli soutanut provinssirajan kupeeseen ja hänen lähelleen oli soutanut toinen vene. Veneessä oli kaksi ihonväriltään mustaa miestä – midirriliä – jotka olivat samalla asialla Ünymackan kanssa. Hekään eivät olleet saaneet sintin sinttiä, joka oli kylläkin ymmärrettävää. Oli vasta varhainen aamu ja midirrilit olivat olleet kalastamassa vasta puoli tuntia.

Midirrilit olivat huomanneet Ünymackan, mutta eivät tehneet hänestä numeroa hänen ollessa omalla alueellaan. Ünymacka yritti olla välittämättä midirrilikaksikosta, mutta se oli vaikeaa näiden alkaessa kiroilemaan omalla kielellään, jota hän ymmärsi omaamansa Forsali nimisen voiman ansiosta.

"Itfiándi, rinímerdíc stermènid, inàréamit – syökää nyt, hemmetin kalat!" toinen midirrileistä kirosi.

Ünymacka hermostui.

"Herrat, olkaa hiljaa!" hän huusi takaisin ganridorikielellä.

Hän ymmärsi välittömästi pahoittaneensa tilannetta ja katui.

Midirrilit eivät ymmärtäneet ganridorikieltä ja olivat ymmällään. He arvasivat Ünymackan osoittaneen sanomansa heille, mutta he eivät ymmärtäneet syytä, miksi hän ei ollut sanonut sitä midirrilikielellä. Midirrilit tiedostivat Forsalin olemassaolon ja tiesivät ganridorien, ponuaarien ja menshremsien omaavan ainoina kolmena kansana sitä. Se tuntui heistä epäreilulta, mutta hyväksyivät asian. Pinkri ei ollut heidän jumalansa, vaikka tiedostivat hänen olemassaolonsa.

"Sinä, ganridori", pidempi midirrili sanoi. "Emme ymmärtäneet, mitä sanoit. Kuten tiedät, me emme osaa puhua kieltänne, koska emme omaa Forsalia kuten te ganridorit, ponuaarit ja menshremsit. Me olemme vain tavallisia."

"Niin olen minäkin", Ünymacka sanoi. "Meillä ganridoreilla vain on eri näkemys siitä, mitä tavallinen tarkoittaa. Teille se tarkoittaa, ettette omaa erikoista voimaa, mutta meille se tarkoittaa, ettemme ole varfianeja. Forsalin omaaminen on sen sijaan meille täysin tavallista."

Hän ei kehdannut sanoa, että ganridoreilla oli erikseen olemassa termi niille, jotka eivät omanneet edes Forsalia. Termi oli cyngüné – alhainen. Ganridorit välttivät termin käyttöä kaikissa tilanteissa, koska sen sanominen oli laitonta ja sakot olivat kolmekymmentä hopeakolikkoa, joka oli monelle koko viikon palk-ka. Jos joku sanoi sen sanan, hän ei päässyt kovin pitkälle, kunnes hänet löydettäisiin. Sanaa saatiin käyttää vain kaikista alhaisimpiin rikoksiin syyllistyneistä ja sodan aikana otetuista vangeista, jos he olivat murhanneet siviilejä – etunenässä naisia ja lapsia

Vaikka ihmiset olisivat olleet yksinään, he välttivät termin käyttämistä, sillä he tiesivät myös eläinten kuuntelevan. Jokaisen kylän johtajalla oli niin sanottu ilmiantajaeläin, joka saattoi olla joko koira tai lintu. Linnut oli koulutettu pitämään erikoisia ääniä ja johdattamaan sakkoja antavat virkamiehet huonosti käyttäytyneen ihmisen luokse.

Mikäli ei ollut rahaa sakkojen maksamiseen, saatettiin toisena keinona käyttää jalkapuuhun tai häpeäpaaluun kiinnittämistä ja julkisen anteeksipyynnön vaatimista. Cyngüné termin sanomisesta ei piiskattu. Piiskarangaistuksen sai varkaudesta.

Midirrilit kohauttivat olkapäitään.

"Oli miten oli", lyhempi midirrili totesi. "Me aiomme saada tänään ainakin yhden kalan, emmekä lähde ennen sitä. Emme, vaikka koittaisi keskiyö."

Vaikka ganridorit ja midirrilit tulivat toimeen, kummatkin ajattelivat toisistaan aina välillä erikoista. Ünymacka piti midirrilejä outoina ja näiden kahden käytös vahvisti hänen ennakkokäsityksiään heistä. Heidän musta ihonvärinsä ei ollut hänelle huolenaihe. Midirrilit olivat hyväksyttyjä kaikilla valtakunnan alueilla. Eteläganridorit ehkä karttoivat heitä eniten, mutta pohjoisen, idän ja lännen ganridorit muutenkin vihasivat eteläisiä.

Ünymacka jatkoi kalastamista, eikä antanut enää hänen kanssaan olleiden midirrilien häiritä häntä. Aamulla oli ollut hieman pilvistä, mutta nyt aurinko alkoi paistamaan ja Ünymacka tunsi keskipäivän auringon lämmittävän hänen mieltään. Hän ei yritteliäisyydestään huolimatta saanut ongella enempää, joten hän souti katsomaan kalaverkkoja.

Soutaessaan verkkojen luokse hän näki kaukana vastarannalla seisovan miehen. Hänen tarkka näkönsä näki miehen pukeutuneen purppuraan kaapuun ja hänellä oli vierellään valkea hevonen ja hänen hiuksensa olivat pitkät ja vaaleat. Kuitenkin katsoessaan hetkeksi taakseen ja kääntäessään päänsä takaisin vastarannalle, hänen näkemänsä henkilö oli yllättäen kadonnut. Henkilö ei ollut voinut niin nopeasti hypätä hevosensa selkään ja ratsastaa pois, sillä Ünymacka oli vilkaissut katsonut taakseen vain kahden sekunnin ajan.

Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku oli nähnyt samanlaisen miehen. Kun dérgindüt aiheuttivat hankaluuksia etelässä kymmenen vuotta sitten, muuan pohjoisessa kulkenut vaeltaja oli törmännyt vaelluksellaan samanlaiseen mieheen. Mies oli vaeltajan kertomuksen mukaan puhunut hänelle:

"Hän seisoi kallionkielekkeellä ja katsoi tätä kylää. Kun nousin kallionkielekkeelle, hän kääntyi minua kohti, laski huppunsa alas ja alkoi puhumaan minulle. Hän oli nuori ja hänen hiuksensa olivat vaaleat kuin hänen hevosensa ja silmänsä smaragdinvihreät. Hän puhui minulle kielellä, jota en Forsalista huolimatta ymmärtänyt. Jostain kumman syystä kuitenkin muistan, mitä hän sanoi, vaikken ymmärräkään sanomaa. Hän sanoi:

'Snëkramánk tôskardram ekrìprún áfrânichen dífiyàst. Ýngïrist kûfeidil kôifrën astàk kordom ardíkwënding.'

Hänen kasvoillaan oli ollut huolestunut ilme. Vaikken ymmärtänyt, mitä hän sanoi, arvelen hänen varoittaneen minua etelässä olevasta uhasta. Eräs mies mainitsi, että dérgindüt ovat alkaneet tekemään koiruuksiaan."

Ünymacka alkoi miettimään, kuka tämä purppuraan kaapuun pukeutunut mies oli ja miksi hän oli puhunut vaeltajalle kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. Ünymacka ei ymmärtänyt kieltä, joka antoi osviittaa miehen olleen toisesta maailmasta. Hän ei miettinyt pitkään, vaan keskittyi työhönsä alkaen nostamaan verkkoja.

Verkkoja nostaessaan hän tunsi niiden painavan. Vesi tieten-kin teki verkoista raskaampia nostaa, mutta tällä kertaa verkot olivat painavat muustakin syystä, kuin pelkän veden vaikutuksesta. Saadessaan verkot veneeseensä hän huomasi niiden olevan täynnä sampea. Hän nosti loput verkoista veneeseen ja katsoi saamaansa saalista. Hänen paattinsa oli täyttynyt sammesta, ja samalla hän oli saanut pari haukea ja ahventa.

Ünymacka nauroi riemuntunteessaan. Ahven oli huudossa kylään saapuvien matkailijoiden keskuudessa ja varsinkin Arften oli halukas ostamaan sitä. Hän oli luvannut maksaa ahvenesta sataviisikymmentä hopeakolikkoa sille, joka hänelle sitä myy. Arften asui kylästä lännessä yhden poronkuseman päässä. Ünymackalla ei ollut hevosta, mutta Nerkänillä oli ja tämä saattoi ratsastaa kertomaan Ünymackan saaneen kaksi ahventa, jolloin hän saisi kummatkin myytyä.

Nyt on kalaa, jota kehtaa myydä. Ja tietenkin syödä itse. Jatkanpa tästä matkaa takaisin kylään, Ünymacka ajatteli.

"Ei kannata vielä lähteä Ünymacka", sanoi joku hänen takanaan. "Tänään on hyvä päivä kalastaa. Tänään tulet saamaan kalaa sen verran, että voit maksaa lopun velkasi pois."

Ünymacka kääntyi katsomaan ja ei ollut uskoa silmiään. Hänen paattinsa vieressä seisoi nainen, jolla oli kullanhohtoiset hiukset ja jonka iho oli sileää. Hänen jalkansa eivät uponneet pinnan alle, vaan hän seisoi veden päällä. Ünymacka epäröi katsoa pitkään naisen ollessa alasti. Hän oli tottunut näkemään Lisiminan ihmisen luonnollisessa tilassa, mutta muiden naisten näkeminen teki hänestä epävarman. Nainen vain hymyili Ünymackalle.

"Sinä epäröit katsoa minua, Ünymacka", nainen sanoi. "Ei sinun tarvitse, sillä minut on aina nähty liikkuvan vesillä alastomana. Vain kylmillä ilmoilla pidän vaatteita päällä. Minä liikun milloin milläkin järvellä ja joella ja joskus minut on nähty Prikkarianlahdella luoteessa. Minä olen ollut tässä maailmassa lähes yhtä kauan, kuin se on ollut olemassa. Minä olen sisar pääjumala Pinkrin, veden jumalatar, ja pääjumalasta seuraava, Angafainas. Minä suon sinulle tänään hyvän kalansaaliin, sillä Öferial on lurjus kaikkien lurjusten joukossa ja minä haluan auttaa hädässä olevaa ihmisparkaa. Ja sinä olet hädässä velkasi vuoksi. Haluan sanoa sinulle aamulla minulle lausumasi runon olleen kaunis. Kuulin sen useiden peninkulmien päässä, sillä pääjumalan – eli veljeni Pinkrin – tavoin minulla on hyvä kuulo. Lähes kaikilla jumalilla ja jumalattarilla on, paitsi Fömmarnalla. Me olemme luottaneet häneen jo vuosituhansien ajan, mutta emme pysty korjaamaan hänen kuuloaan. Hän on todistanut usean maailman tuhoutumista ja se on heikentänyt hänen kuuloaan ja turmellut hänen ulkonäköään. Hän kuulee ihmisiä silloin, jos hän on lähellä, mutta ei mikäli hän on toisella puolella planeettaa. Kuten sanoin, heitä verkot uudestaan veteen ja vuota siihen saakka, että aurinko on iltataivaalla. Sen jälkeen nosta verkkosi ja lähde soutamaan takaisin kylään. Tämän tehtyäsi on yritteliäisyytesi palkittu."

"Oi Angafainas, veden säihkyvä emäntä", Ünymacka aloitti. "Olen kiitollinen sanoista, jotka minulle sanoitte. Olen kiitollinen, että suotte minulle mahdollisuuden suurimpaan kalansaaliiseen, jonka olen koskaan saanut näiden kahdeksan vuoden aikana. Haluaisin kuitenkin kysyä yhtä asiaa. Näin vähän aikaa sitten vastarannalla seisovan miehen, joka oli pukeutunut punaiseen kaapuun ja jolla oli valkea hevonen vierellään. Kuka hän oli?"

Angafainas kohautti olkapäitään:

"Minä en tiedä kaikkea, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Sen tiedän, että ne miehet suorittavat pääjumalan antamaa tehtävää ja siitä ei kuolevaisten tule tietää. En näin ollen pysty kertomaan sinulle enempää, mitä tiedän ja mitä sinun tulee kuulla. Jos joskus tapaat ne miehet ja ymmärrät heidän kieltänsä, on Pinkrillä jotain asiaa juuri sinulle."

Angafainas ei voinut pysyä yhdessä paikassa pitkään, sillä jumalten tuli aina olla jatkuvassa liikkeessä. Jumalatar sukelsi syvyyksiin, mutta ei aiheuttanut aallokkoa.

Ünymacka ei tiennyt, mitä hänen tulisi kylässä sanoa. Hän oli nähnyt vedenjumalattaren, jota eivät kyläläisitä monet olleet nähneet. Angafainas näyttäytyi vain sellaisille ihmisille, jotka olivat joko merihädässä tai heillä oli jokin muu tilanne, jonka vuoksi heitä täytyi auttaa. Angafainas oli myös nähty näyttämässä valoa, mikäli sumu peittää järven tai merenlahden ja veneellä seilaava ei näe kulkea eteensä. Tällöin jumalattaren tuoma valo on toiminut opastuksena heille ja he eivät törmänneet karikkoihin.

Ünymacka teki, kuten jumalatar oli häntä neuvonut ja heittänyt verkot uudestaan veteen. Hän lähti soutamaan vähän matkan päässä olevalle saarelle. Saari oli pieni ja sieltä löytyi kukkula, jossa oli savupiippu. Ünymacka tunnisti sen saunaksi. Huolimatta siitä, että saari todennäköisesti kuului jonkulle, hän teki nuotion paistaakseen evääkseen ottamansa lihan. Saarelaiset tunnettiin rentoina ihmisinä, jotka eivät suuttuneet yhtä herkästi mannerlaisiin nähden.

Loput pilvet olivat väistäneet ja Ünymackan tuli kuuma auringon paistaessa kirkkaana taivaalla. Hän otti paitansa pois ja antoi auringon lämmittää hänen ihoaan ja samalla antaa hänelle rusketus.

Aikaa tappaakseen Ünymacka alkoi laulamaan vanhaa laulua, jonka alkuperää ei enää tunnettu. Laulun sanoja oli nykyaikaistettu, sillä muuten kukaan ei ymmärtäisi sen sanomaa – varfianeja lukuun ottamatta.

Laulu kertoi pienellä saarella asustavasta miehestä, jota kutsuttiin nimityksellä mies ikiaikainen, viitaten hänen vanhaan ikäänsä. Laulun nimi olikin Saaren vanhus, jonka oli sille antaneet ihmiset, ei tekijä. Vaikka ihmiset eivät enää tiedäkään laulun alkuperää, sen kirjoitti ja lauloi ensimmäisenä Dérgümári niminen mies kuluvan ajanluvun toisella vuosisadalla.

On järven keskellä saari pienoinen,

ja sen rannalla asustaa mies ikiaikainen

On hällä päässään haava nuoruusvuosien,

ja hallussansa kartta maailmanlaitojen

Vuosisadat kaikki on hän elänyt,

ja viisautensa muille on näyttänyt

Vuodet juoksevat ja polvet vaihtuvat,

tällöin miehet mantereen saarelle astuvat

Vanhus heidät riemuin vastaan ottaa,

kunnes hänen aikansa viimein koittaa

Kuolema hänen on lähellä,

sen jälkeen hän viimein istuu tähdellä

Kun sammuu hällä liekki elon tämän maailman,

hän jättää toisille perinnön oman haaliman

On hällä viisautta maailmasta ikuisesta,

ja kokemus on hänellä rikasta

Yksinäinen mies vanhus on tuo,

ei puolisoa hänelle koskaan kukaan suo

On kulkenut hän vahvana kaikki vuodet vaan,

ja muille jakanut on hän viisauttaan

Lopetettuaan laulamisen Ünymacka jäi pohtimaan, mitä vanhukselle oli lopulta käynyt. Vaikka kyseessä olikin pelkkä laulu, vanhuksen uskottiin perustuvan todelliseen, kauan sitten eläneeseen, mieheen nimeltä Séingárde. Hänen todellinen ikänsä oli ollut kuollessaan kahdeksankymmentäviisi vuotta, mutta kukaan ei sitä tiennyt – kaikki olettivat hänen olleen vähintään yli kahdeksansataa vuotta vanha.

"Se oli hieno laulu", sanoi yllättäen koivun vierelle tullut mies. "Voisin jopa samaistua siihen, vaikken vanha olekaan ja minulla on vaimo ja lapsia."

Ünymacka säikähti. Hän oli olettanut saaren olevan autio kyseisellä hetkellä. Mies oli kävellyt paikalle vaivihkaa ja laulamisen vuoksi Ünymacka ei ollut kuullut edes oksien rasahtelua. Mies ymmärsi tulleensa yllätyksellisesti. Hän alkoi pahoittelemaan:

"Anteeksi. Minun ei pitänyt säikäyttää. Kuuntelin vain laulamistasi mielenkiinnolla."

"Kuka sinä olet?" Ünymacka kysyi. "Onko tämä saari sinun?"

"Nimeni on Damarcel", mies esittäytyi. "Ja kyllä, tämä on minun omistamani saari. Tällä saarella on sauna, jonka olen kaivanut ja rakentanut tuon kukkulan sisäpuolelle ja jonne yleensä kutsun läheisten saarten asukkaita saunomaan silloin tällöin. Tulen tänne joka päivä, vaikka en jokaisella kerralla lämmitä saunaa. Täältä saa hyvin kalaa, joka on minulle ja perheelleni välttämättömyys. Sinä olet näköjään saanut enemmänkin kuin tarpeeksi."

"Niin olen", Ünymacka sanoi. "Tuolla saaliilla voisi ruokkia koko kylän ja saada sankarin tittelin. Mutta en aio vielä lähteä pois täältä, vaan käyn hakemassa vielä lisää kalaa auringonlaskun aikaan. Sinä et tietenkään usko, jos kerron sinulle tämän, mutta minulle sanottiin saavani tänään hyvän kalansaaliin. Sitä minulle ei kuitenkaan kertonut ihminen."

"Ei ihminen?" Damarcel kummastui "Kuka sen sinulle sitten kertoi?"

"Minä saatan kuulostaa hullulta, mutta sen kertoi minulle itse Angafainas, vedenjumalatar", Ünymacka kertoi. "Hän nousi veneeni sivustalle ja neuvoi minua heittämään verkot uudestaan veteen ja odottamaan alkuiltaan saakka. Sen jälkeen voin käydä nostamassa verkot takaisin veneeseen ja soutaa kotikylääni. Anteeksi. Minä vallan unohdin esitellä itseni. Nimeni on Ünymacka. Kokonaisuudessaan Ünymacka, Fiengärnen poika."

"Sinä näit itse jumalattaren?" Damarcel kysyi. "Et kai sinä aio huiputtaa minua?"

"Vannon, etten huiputa sinua", Ünymacka sanoi kätensä nostaen. "Minä näin hänet omin silmin. Jumalatar ei tosin ollut ainoa, jonka näin tänään. Tuolla rannalla näkyi purppuraan kaapuun pukeutunut mies, jolla oli lumenvalkea hevonen."

"No, jos sinä väität nähneesi jumalattaren, kyllä minä sinua uskon", Damarcel aloitti. "Olen nähnyt hänet pariin otteeseen. Ensimmäisen kerran hän ilmaantui minulle, kun tapasin vaimoni. Angafainas käski minua soutamaan tuon luodon luokse ja minä myös tein niin. Ja hyvä että soudin sinne, sillä nykyinen vaimoni oli henkihieverissä. Hän oli haaksirikkoutunut. En saanut hänen itkuisesta puheestaan silloin paljoa selvää, mutta ymmärsin hänen vanhempiensa ja sisarustensa – nuorempaa veljeä lukuun ottamatta – hukkuneen järveen. Vein hänet saarelle, jossa asun edelleen, ja autoin häntä ja hänen veljeään toipumaan. Lopulta se johti onnelliseen avioliittoon. Toisen kerran näin jumalattaren eräänä syysyönä kolme vuotta takaperin. Olin soutamassa sinun kylästäsi takaisin saarelleni, kunnes sumu yllätti minut peittäen näkökentän. Juuri silloin näin kirkkaan valon ja kuulin äänen, jonka olin kuullut aiemminkin. Se oli jumalattaren ääni ja aloin seurata valoa, joka johti minut takaisin kotisaarelleni. Muuten, sanoitko nähneesi jumalattaren lisäksi purppuraan kaapuun pukeutuneen miehen, joka ratsasti lumenvalkoisella hevosella?"

"Sanoin", Ünymacka totesi. "Hän seisoi rannalla tuolla itäisellä saarella ja katsoessani parin sekunnin ajan toiseen suuntaan, hän oli kadonnut. Jumalatar kertoi minulle hänen suorittavan pääjumalan antamaa tehtävää, mutta ei kertonut enempää."

"Ne ratsastajat ovat Yânkúrneita", Damarcel kertoi. "Heistä tiedetään hyvin vähän ja harvat edes tietävät heidän oikeita nimiä. Ne ihmiset, jotka tietävät heistä jotain eivät yleensä saa mahdollisuutta puhua ilman hulluksi leimaamista. Minä olen yksi heistä. Tiedän, etteivät he ole kotoisin tältä planeetalta. Kuten tiedät, aurinkoa kiertää useampi planeetta ja tässä meidän aurinkojärjestelmässämme on kaksi elinkelpoista planeettaa. Meidän planeettamme Ruscan, ja Morelian planeetta. Vaikka se planeetta sijaitsee kauempana meidän planeetastamme ja auringosta, se sisältää elämää. Yânkúrneiden uskotaan olevan Morelialta kotoisin."

"Miten sinä tiedät noin paljon maailmankaikkeudesta?" Ünymacka ihmetteli. "Minä tiedän vain sen, että meidän planeettamme kiertää aurinkoa ja on kääntynyt kyljelleen. Tiedän auringon nousevan lännestä ja laskevan itään ja, että planeettaamme kiertää kaksi kuuta."

Ruscanilla oli kaksi kuuta, joista toinen on näkyvä, mutta toista ei ihmissilmä erota. Se oli vain pieni kivenkappale, joka oli jäänyt kiinni planeetan vetovoimaan yrittäessään ohittaa planeettaa. Se ei ollut ihan heti törmäämässä suureen kuuhun vaan siinä kestäisi jopa miljoona vuotta.

"Minun luonani kävi kerran eräs mies, joka oli käyttänyt Hirjan Herran sekä johtavien Hengen Herrojen erikoisluvalla Ardikderoa ja käynyt muilla planeetoilla ympäri tähtijärjestelmää", Damarcel kertoi. "Hän oli yrittänyt käydä Nirfeonissa, mutta ei ollut onnistunut. Nirfeon on kaukana ja vain tietty henkilö voi sinne päästä. Toivotaan, ettei sitä henkilöä tule ikinä olemaankaan, vaikka hänen tulonsa on ennustettu"

Hänen kertomuksensa viittasi Pimeyden Mestariin, josta oli annettu ennustus kauan sitten. Ennustuksessa sanottiin: 'Kun aikaa on kulunut, on maan päällä kävelevä Mestari Pimeyden, jonka toimesta tulee tuhoutumaan jo kauan varjeltu perintö.'

Ennustuksen ohessa oli luettu toinenkin ennustus, jota kutsuttiin Valitun Legendaksi. Valitun Legenda kuului näin: 'Kun Mestari Pimeyden on jo pitkään aiheuttanut kauhua, astuu esiin henkilö, joka urheutensa kautta lopulta surmaa Pimeyden Mestarin, mutta kaatuu kaikkien maailmankaikkeuden ihmisten puolesta. Hän on Kohtalon valitsema henkilö – Valittu.'

Useita ihmisiä oli oletettu Pimeyden Mestariksi, mutta yksikään heidät surmanneista ei ollut itse kuollut. Ihmiset uskoivat, että heidän täytyisi odottaa jopa tuhansia, ellei jopa satojatuhansia vuosia, ennen kuin Pimeyden Mestari kävelee maan päällä.

Kun Pimeyden Mestarin ennustus oli luettu, oli samalla ennustettu hänen olevan kykeneväinen hallitsemaan kaikkia Voimaesineitä samaan aikaan. Tavallinen kuolevainen ei siihen kykene, vaan hän pystyisi hallitsemaan vain yhtä Voimaesinettä kerrallaan. Pimeyden Mestarin ennustettiin olevan myös kykeneväinen siirtymään Ardikderon avulla Nirfeoniin, jonne ei tavallinen ihminen, saatikka varfian pääse. Nirfeoniin oli myös toinen tapa päästä, mutta se oli kyseenalainen ja silloin ihmiselle annettiin tietty aika olla Tuliplaneetalla, ennen kuin he jäisivät sinne loukkuun. Pimeyden Mestari pystyisi hallitsemaan jopa Pimeyden Jumala Etshalieria ja hänen kätyreitään – zharanëita.

Ünymackalle ennustuksesta ja Pimeyden Mestarista puhuminen oli vaikea sulatella. Se toi hänen mieleensä pelon, joka oli väistämätön. Mahdollisuus Ruscanin ja sen ihmisten kuolemasta Hänen takiaan oli suuri, sillä kukaan ei tiennyt, miltä planeetalta Pimeyden Mestari tulisi olemaan kotoisin. Sen hän tiesi, ettei Hän tuhoa kotiplaneettaansa.

"Jos Pimeyden Mestari joku päivä kulkee tämän planeetan päällä, kuten on ennustettu, ei kukaan ole turvassa", Ünymacka sanoi. "Hänestä tulee kaikkien aikojen vaarallisin ihminen ja jos muistan ennustuksen oikein, Hänen takiaan alkaa maailmankaikkeuden Pimeä sota eri planeettojen ihmisten ja hänen mustan armeijansa välillä. Mutta sitä ei tarvitse nyt murehtia. Minun on murehdittava sitä, että saan velkani maksettua Öferialille."

"Öferial Äräkijamalle?" Damarcel kysyi. "Oletko sinä velkaa hänelle? Kuinka paljon sinun on maksettava, että pääset eroon velasta, jonka se kitupiikki on vaatinut?"

"Velkani suuruus on seitsemänsadan hopeakolikon verran", Ünymacka vastasi. "Minulla on kuitenkin mahdollisuus maksaa se pois kaloillani, jotka olen tänään saanut. Sinä luultavasti tiedät Arftenin, joka vihaa Öferialia kaikista eniten. Hän on luvannut maksaa sataviisikymmentä hopeakolikkoa yhdestä ahvenesta. Ja tänään tulen luultavasti saamaan jopa enemmänkin, kuin pelkästään kolmensadan hopeakolikon arvosta ahvenia. Saa nähdä, mitä olen saanut verkkoihin."

***

Aurinko alkoi laskea, jolloin Ünymacka nousi nuotion ääreltä ja polki sen jalallaan sammuksiin. Damarcel oli lähtenyt tuntia aiemmin lämmittämään saunaa ja hänen tehtävänsä oli pysyä saarella siihen asti, että se oli kunnolla lämmennyt ja hän jäisi sinne myös odottamaan sen jäähtymistä.

Hän oli pyytänyt Ünymackaa tulemaan joskus saunomaan hänen ja muiden miesten kanssa ja Ünymacka oli sanonut, että saattaa tullakin. Hän ei kuitenkaan luvannut tulla heti lähiaikoina, sillä hänellä olisi muuta tekemistä.

Ünymacka souti takaisin verkoilleen ja alkoi nostella niitä. Ne olivat entistä painavammat, mitä ne olivat aiemmin päivällä olleet. Saatuaan kaikki kalat veneeseensä hän näki ja ymmärsi kyseessä todella olevan hänen elämänsä suurin kalansaalis. Hän heitti yhden kalan takaisin veteen osoittaakseen kiitosta jumalatar Angafainasille ja pitääkseen tämän tyytyväisenä.

Järjestettyään kalat tynnyreihin hän alkoi soutamaan takaisin kotikyläänsä ja ankkuroi veneensä laiturille. Hän tarvitsi muutaman miehen apua saadakseen kaikki tynnyrit talonsa kellariin, jossa oli tarpeeksi viileätä säilyttää niitä.

Hän oli viettänyt koko päivän kalareissullaan ja hän oli väsynyt. Ennen kuin hän kävi nukkumaan, oli hänen katsottava, milloin tiimalasin hiekka valuu loppuun, jotta hän voisi kääntää sitä ennen yöpuulle menoa. Yöllä siitä huolehtisi yöpartio, jonka tehtävänä oli vahtia, ettei kylässä tehdä öiseen aikaan rikoksia. He myös käänsivät tiimalaseja tunnin välein. Yleisenä määräyksenä partiolle oli annettu, että ihmisten ei tule herätä joka tunti kääntämään tiimalaseja.

Ünymacka söi pientä illallista ja vetäytyi vuoteeseensa. Hän kiinnitti kynttilään pienen naulan, joka toimisi hänen herätyksenään aamulla. Hän sytyttäisi kynttilän ja kun vaha sulaisi tarpeeksi ja pudottaisi naulan aamulla, hän heräisi sen alla olevan rautaisen kupin pitäessä kaikuvaa ääntä.

Ennen silmiensä sulkemista hän katsoi järvelle ja huomasi kirkkaan valon. Jumalatar Angafainas oli ilmeisesti näyttämässä valoa jonkulle, joka sitä tarvitsi. Illan myötä sää oli viilennyt ja järvelle oli kerääntynyt paksua sumua. Ünymacka ei jumalattaren valoa kovin pitkään katsonut, vaan hän sulki silmänsä. Hän nukahti nopeasti.

Tapahtumien päivä

Ünymacka heräsi kello yhdeksältä ja meni keittämään teetä. Aamu oli pilvinen ja vaikutti siltä, että jossain kohtaa alkaisi satamaan. Hän näki, kuinka linnut lensivät matalalla, jota usein pidettiin sateentulon merkkinä. Ünymacka ei siihen uskomukseen uskonut. Hän oli usean kerran nähnyt lintujen lentelevän matalalla taivaan ollessa pilvetön ja hän piti sateentulon merkkinä sitä, että sade alkoi tai kun ilmassa alkoi haista kosteus. Muuten hän katsoi sen olevan pelkkä pilvinen aamu.

Teensä juotuaan Ünymacka meni kellariin katsomaan eilen saamaansa saalista. Hän oli saanut seitsemän tynnyrin edestä kalaa. Pääasiassa saaliina oli tullut sampea, mutta joukossa oli myös ahvenia ja pari haukea. Ahvenia hän oli saanut tarpeeksi – ja hieman ylikin – maksaakseen velkansa Öferialille.

Päivä olisi kaiken kukkuraksi markkinapäivä ja markkinat houkuttelivat kyläläisten lisäksi maatilojen ihmisiä ostamaan kalaa ja myymään sekä maitoa ja kananmunia. Osa myisi myös varhaisheinää, mutta viljelijät tarvitsivat sitä itse eniten. Veronkeräyksessä heiltä perittäisiin se määrä, joka katsottiin tarpeellisiksi ja silloin oli oltava tarpeeksi vehnää varastossa talven varalta.

Söfereanvuori oli järjestänyt veronkeräyksen provinssitasolle. Kuningas keräsi kruunulle tarpeellisen vehnän, ohran tai rukiin Undormanian viljavilta pelloilta ja provinssit keräsivät viljat provinssin omaan käyttöön. Eniten tämä verotusjärjestelmä hyödytti Römüldürin kaupunkia, jossa talvet olivat ankarat ja heinää kasvatettiin ja kerättiin hyvissä ajoin kaupungin ja muun provinssin tarpeisiin.

Kävellessään kylällä Ünymacka huomasi valkoisia hevosia. Nämä hevoset eivät olleet Yânkúrneiden, vaan maaherran lähettämien miesten. Zönomaan lähettämä viesti oli saapunut hänelle ennätysajassa, ja maaherra Fjornan oli lähettänyt välittömästi usean miehen ratsastamaan kylään.

Ünymacka ei tajunnut, mitä oli meneillä, mutta nähdessään maaherran lähettämät miehet, hän näki heidän olevan valkoisempia, mitä hän itse oli. He olivat Albiinoponuaareja, joita maaherra oli värvännyt palvelukseensa. He olivat tunnettuja ympäri provinssia ja Söfereanvuorella oltiin tietoisia heistä, eikä kuningas Födömyl asettunut vastustamaan näiden värväämistään.

"Etikkö sie jotain?" yksi Albiinoista kysyi.

"Anteeksi?", Ünymacka sanoi.

"Hän kysys, et etikkö sie jotain", toinen Albiinoista toisti.

"En. Minä vain aloin kummastelemaan valkoisia hevosianne. Näillä mailla niitä ei usein näe. Meillä on vain mustia ja ruskeita hevosia, vaan ei valkoisia", Ünymacka sanoi.

"Näet hevossii ei ollu heleppoo löötää, vuan meil män siihen useempi vuos", toinen Albiinoista sanoi. "Nyt niit on astutettu ja suatu lissää. Mut me tarvitaan edelleen hepoja. Näit on vuan jokunen sata, mut ne ei riitä mihinkään."

Ünymacka ei jäänyt rupattelemaan pidempään ymmärtäessään Albiinoiden olevan maaherran määräämällä tehtävällä. Hän kävi kuuntelemassa, mitä sille päivälle oli suunniteltu, ennen kuin hän alkaisi myydä kalojaan.

Zönomaan tiedottaja kertoi Albiinoiden saapuneen kylään, kyseisillä mailla on nähtyjen dérgindüjen vuoksi.He olivat perustaneet armeijakuntia ja aloittaneet uuden kapinan. Zönomaa oli kertonut jokaisen olevan vapaa hankkimaan itselleen kirveen, jotta ihmiset voivat puolustautua dérgindüjä vastaan. Hän ei uskonut näiden iskevän heidän kyläänsä aivan heti, mutta kaikkeen oli oltava valmistautunut.

Ünymacka kuunteli tiedottajan sanomaa huolestuneena. Hän ei voinut uskoa, että dérgindüt olivat nyt järjestäytyneet ja alkaneet terrorisoimaan rauhaa. Hän oli todistanut, kuinka nämä raakalaiset ottivat hänen isänsä vangikseen kymmenen vuotta sitten. Fiengärnestä ei ollut taisteluiden päätyttyä kuulunut mitään ja hän ymmärsi isänsä menettäneen henkensä dérgindüjen takia. Hän pelkäsi oman ja kaikkien muiden kyläläisten – Öferialia lukuun ottamatta – puolesta.

Albiinoiden johtaja nousi korokkeelle kertoakseen, miten dérgindüihin tulee varautua. Hän kertoi miltä nämä näyttivät ja kertoi midirrilien tulevan Undormanian puolelta auttamaan ruojien pysäyttämisessä.

"Jos joku teistä näkee punaiseen viittaan sonnustautuneen miehen, vangitkaa tai surmatkaa hänet", Albiinojohtaja kertoi. "Punainen on dérgindüjen ja heidän johtajansa Odórïs Kûdishnen tunnusväri. Jotkut heistä kantavat punaista kilpeä, johon on hopeavärillä maalattu kotkan kuva. Emme ole varmoja, mitä kotka heille edustaa, mutta hopeakotkasta ja punaisesta viitasta tunnistaa kapinallisen"

Öferial oli ratsastanut kylään kuuntelemaan, mistä Albiino puhui. Ünymacka näki hänet ja yllättyi nähdessään hänen kuuntelevan keskittyneenä. Öferial ei yleensä ollut kiinnostunut juurikaan mistään, mitä valtakunnassa tapahtuu, vaan hän oli elänyt sulkeutuneena omassa talossaan. Nyt hän jopa kuunteli loppuun sen, mitä Albiino kertoi.

Arftenin ratsastaessa kylään hän kuitenkin ratsasti pois. Hän ei halunnut olla miehen kanssa tekemisissä eikä häntä läsnä.

Albiinon lopetettua puheensa Ünymacka käveli Arftenin luokse puhuakseen hänen kanssaan ahvenista, joita hän sai eilispäivänä. Arften oli ostamassa mausteita niitä kaupittelevalta mieheltä.

"Kahdeksantoista hopeakolikkoa mausteista?" Arften kysyi. "Tuohan on kiskurihinta."

"Älä minua syytä", myyjä sanoi. "Minä en ole mausteille asettanut näin korkeata hintaa. Hinnat ovat maaherra Fjornanin asettamat."

Arften katui ärähdystään. Hän oli rikas ja hänen maksukykynsä oli huippuluokkaa. Ärähdys johtui siitä, että muissa provinsseissa mausteita myytiin halvemmalla. Iknar Fjornan tahtoi saada varsinkin basilikasta ja oreganosta kunnon verotulot itselleen. Tämä oli yksi syy siihen, miksi ihmiset vihasivat maaherraa ja ihmiset tahtoivat hänen astuvan syrjään. Vakautta provinssille toisi ruhtinas, mutta ihmisten aatelointi ei ollut yleistä ja jo valmiiksi aateloiduilla ruhtinailla oli omat provinssinsa. Osat provinsseista olivat säätäneet oman hallintojärjestelmänsä, ja sen vuoksi Sémijan provinssissa oli ruhtinaan sijaan maaherra.

Arften maksoi pyydetyn hinnan ja käveli alaisensa luokse. Alaiselleen hän antoi tehtäväksi pistää maustelaatikon vaunuihin ja toiselle alaiselleen hän antoi tehtäväksi käydä sepänpajalla hakemassa Lofnürjenin hänelle takoman uuden miekan. Hänen vanha miekkansa oli katkennut hänen harjoittaessaan poikaansa ja kaksintaisteluun.

Ünymacka käveli hänen vaunuilleen ja olisi ehkä rykäissyt saadakseen Arftenin huomion. Arften kuitenkin kuuli hänen kävelevän häntä kohti. Mies kääntyi katsomaan häntä ja hänen kasvoilleen tuli hymy.

"Ünymacka. Miten voit?" Arften kysyi häneltä ystävällisesti ja työnsi vesileilinsä takaisin povitaskuunsa.

"Voin hyvin, kiitos", Ünymacka vastasi. "Hyvin siihen verrattuna, että vietin koko eilispäivän järvellä kalassa."

"Kuulinkin eräältä midirrililtä hänen nähneen jonkun ganridorin eilen järvellä kalassa", Arften sanoi. "Tajusin heti hänen tarkoittaneen sinua. Sait varmasti hyvän saaliin."

"Sain", Ünymacka totesi. "Sain myös kaloja, jotka saattavat kiinnostaa sinua."

"Ahvenia?" Arften kysyi ja sai nyökkäyksen vastaukseksi. "Montako sait?"

"Muutaman", Ünymacka vastasi. "Välillä käy tavallisella kalamiehellä tuuri. Jos sinua edelleen kiinnostaa ostaa ahvenia, niitä on nyt tarjolla."

"Minulla ei juuri nyt enää varsinaisesti ole tarvetta", Arften sanoi. "Mutta sinulta voin ostaa milloin tahansa auttaakseni velkasi kanssa. Näin Öferialin kuuntelemassa Albiinon puhetta ja hän ratsasti heti pois minut nähdessään. Aivan kuin minä haluaisin tehdä hänelle jotain."

Miehet naurahtivat ja Arftenin alainen katsoi kummastuneena. Hän ei ollut kuullut isäntänsä ja Ünymackan keskustelua.

"Mutta niihin kaloihin liittyen", Arften totesi vihdoin. "Näytä minulle, montako sait."

Arften antoi alaiselleen tehtäväksi tuoda vaunut mukanaan kalastajalaiturin luokse ja pitämään rahasäkin valmiina. Hän käveli Ünymackan perässä tämän talolle.

He menivät Ünymackan kellariin, jossa Arften tunsi saavansa tarpeeksi viilennystä muuten kuumaan kesäpäivään. Ünymacka esitteli saaliinsa. Hän oli saanut verkkoihinsa seitsemän ahventa, ja hän oli laittanut ne erilleen muista kaloista. Arften katseli ahvenia ja punnitsi niitä käsissään. Hän teki päätöksensä nopeasti.

"Márul! Tuo säkki!" hän komensi alaistaan.

"Kyllä isäntä!" alainen sanoi.

Alainen, Márul nimeltään, puuskutti portaat alas mukanaan säkki, joka oli täynnä hopeakolikoita. Vaikka hopea muuten oli liian kallista kylälle, Arftenille ne olivat yleisin maksuväline. Hän käytti harvoin maksaessaan kuparia tai kultaa.

Kultakolikkojen arvo mitattiin painon mukaan. Kun vaa'alle asetettiin yksi kultakolikko, toiselle puolelle ladottiin hopeakolikoita niin kauan, kunnes vaaka saavutti tasapainon. Kullan käyttäminen maksuvälineenä oli kuitenkin harvinaista ja sitä käytettiin pääasiassa ulkomaankaupassa.

Arften valitsi viisi pulleaa ahventa Márulin laskiessa säkin Ünymackan eteen. Säkin sisältönä oli seitsemänsataaviisikymmentä hopeakolikkoa, joka tavalliselle ihmiselle olisi ollut tähtitieteellinen määrä. Arftenille se oli kuitenkin pelkkä murto-osa koko hänen valtavasta omaisuudestaan. Hänellä tiedettiin olevan omaisuutta kolmen miljoonan hopeakolikon edestä. Öferialin haaliman omaisuuden määrä oli lähes neljä miljoonaa.

"Nyt sinulla pitäisi olla tarpeeksi, sekä hieman enemmän, mikäli se ruoja yhtäkkiä päättää nostaa velkaa", Arften sanoi. "Ja mikäli hän nostaa sitä, minä maksan sen sinun puolestasi, enkä pyydä sinulta mitään takaisin – ellet sinä vaadi. Tällä kertaa hän ei voi sanoa ei, sillä Albiinot jos jotkut tuntevat lain. Tuskin hän ryhtyy vastarintaan vastustajina ollessa maaherran lähettämiä aseistettuja miehiä, jotka tunnetaan äkkipikaisuudestaan."

"Se mies on ehkä saituri, mutta ei hän tyhmä ole", Ünymacka sanoi. "Hän tietää jäävänsä alakynteen, jos haastaa Albiinot. Tämä määrä riittää ve-lan maksamiseen, ja päivän muut tulot tulevat taatusti riittämään kirveen tai miekan teetättämiseen." 

Koska aikaa oli vielä hyvin, kutsui Ünymacka Arftenin teelle.

"Taidan käydä tänään myös ostamassa hopeanärhen", hän totesi. "Sen avulla voin vihdoin osoittaa Lisiminalle voivani viedä hänet vihille."

"Térvisü – mahtavaa!" Arften julisti tullen Ünymackan perässä. "Ajattelitko kosia häntä tänä iltana?"

"Saa nähdä, joko tänään tai huomenna", Ünymacka sanoi ottaessaan kaapista teekupin Arftenille ja kaatoi vettä hänen kuppiinsa. "Pahoittelut tätä sotkua. Minulla ei ole ollut aikaa siivota."

Arften naurahti ja viittosi kintaalla koko asialle:

"Ei se mitään. En minunkaan taloni ole kaikista siistein, vaikka palvelusväkeni yrittää pitää sitä sellaisena. Vähiten siisti on poikani makuukamari."

***

Puolen tunnin kuluttua kaksikko lopetti keskustelun, sillä Arftenilla oli asiaa Zönomaalle liittyen kylän ja sitä ympäröivien alueiden vartiointiin. Arftenilla oli suhteita Söfereanvuorelle ja hän saattoi niiden suhteiden avulla pyytää kuningasta lähettämään miehiä estämään dérgindüjen kapinan.

Ünymacka lähti työntekoon. Nerkän tuli auttamaan häntä kalojen siirtämisessä myyntipaikalle ja sanoi sen olevan vähintä, mitä hän saattaa tehdä. Hän kertoi olevansa valmis auttamaan tätä isommissakin asioissa.

Kauppaa Nerkän ei voinut tietenkään sulkea, vaan hän oli pyytänyt Lisiminaa tuuraamaan häntä siihen asti, että hän palaa auttamasta Ünymackaa. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Lisimina auttoi isäänsä. Kerran Nerkänin ollessa oikeudessa todistajana Lisimina oli pitänyt kauppaa pystyssä ja tehnyt myyntiä. Nerkän oli ylpeä tyttärestään hänen omistaessa isänsä tavoin samanlaiset kauppiaan taidot.

Ünymackan kertoessa Nerkänille hankkivansa kirveen seuraavana päivänä oli Nerkän vastaan:

"Turhaan sinä kirveeseen alat rahojasi tuhlaamaan. Minulla on kolme kirvestä, joista kaksi soveltuu itsepuolustukseen ja yksi halkojen hakkaamiseen. Saat toisen niistä. Minulla ei ole kahdelle käyttöä."

Nerkän oli ollut mukana sodassa kymmenen vuotta sitten, ja hän oli käyttänyt kirveistään toista taisteluissa ja toisen hän oli ottanut sotasaaliiksi surmaamaltaan kapinalliselta. Enää ei Nerkän sotisopaa pukisi ylleen, mutta kirveelle tulisi mahdollisesti uutta tarvetta, mikäli dérgindüt tulevat uhkailemaan häntä ja Lisiminaa ja Ünymacka ei olisi sillä hetkellä mailla eikä halmeilla.

Nerkän katseli Ünymackan saamaa kalansaalista. Hän ei ollut nähnyt milloinkaan vastaavaa, kuin mitä Ünymacka oli saanut. Vaikka Ünymacka oli kertonut Damarcelille nähneensä jumalatar Angafainasin, hän päätti olla mainitsematta Nerkänille asiasta yhtikäs mitään. Hän ei tahtonut kuulostaa hullulta.

"Tästä saaliista tulee kunnon tulot", Nerkän totesi. "Voit luultavasti jopa maksaa velkasi Öferialille."

"Sen minä kykenen jo tekemään", Ünymacka kertoi. "Arften osti minulta lähes kaikki ahvenet ja nyt minulla on jo enemmän kuin tarpeeksi. Kunhan markkinat ovat ohitse, käyn maksamassa velkani sille saiturille. Ja sehän on myös hyvä merkki mitä tulee minuun ja Lisiminaan. Ajattelin käydä ostamassa sen hopeanärhen, minkä lupasin ostaa merkiksi kihlauksesta maksettuani velkani."

"Nyt sinä puhut, kuten mies", Nerkän sanoi nostaessaan yhtä tynnyreistä vaunuilleen. "Se on hyvä alku teidän kahden tulevalle yhteiselle taipaleelle. Aiotko kosia tytärtäni tänään vai huomenna?"

"Saa nähdä", Ünymacka vastasi. "Jos olen tämän päivän jälkeen poikki, kosin viimeistään huomenna. Todennäköisesti pystyn suorittamaan kosinnan jo tänään."

Ünymackan myyntipaikka oli lähellä lihakauppiasta. Sídjér oli kaksi vuotta veljeään vanhempi, ja molemmat olivat osallistuneet kymmenen vuotta sitten omalla tavallaan etelän taisteluihin. Tuolloin Ünymacka oli ollut seitsemäntoistavuotias. Vaikka he olivat asuneet etelässä, he eivät olleet eteläganridoreja, vaan itäläisiä. Molemmat halveksivat eteläisiä heidän typerien tapojensa ja murteensa vuoksi.

Sídjér katsoi, kuinka Ünymacka ja Nerkän nostivat kalatynnyreitä vaunuista alas. Veljensä tavoin myös Sídjér oli Nerkänin kanssa hyvää pataa. Veljesten saapuessa kahdeksan vuotta sitten kylään ja asettauduttua asumaan aluksi saman katon alle, oli Nerkän ja hänen vielä silloin elossa oleva vaimonsa Sanumina olivat tulleet toivottamaan heidät tuolloin viisitoistavuotiaan Lisiminan kanssa tervetulleiksi.

Molempien Fiengärnen poikien saapuessa oli Zönomaa äänestetty kolmannelle kaudelle kylänjohtajana. Tavallisesti kylänjohtajat olivat virassa neljä kautta eli neljä vuotta, mutta Zönomaa oli erittäin pidetty mies ja ihmiset äänestivät hänet joka vuosi uudestaan. Pian olisi jälleen uudet vaalit ja kyläläisten vaatimuksesta Zönomaa tavoitteli yhdennettätoista kautta, joka jäisi hänen viimeisekseen. Zönomaa tahtoi antaa viran nuoremmille.

Zönomaa oli tuolloin antanut veljeksille vapauden valita oman ammattinsa. Ünymacka oli tuolloin valinnut ammatikseen kalastajan sekä verkonpunojan hänen osatessa molemmat taidot. Sídjér oli valinnut lihakauppiaan ammatin. Hän oli harjoittanut ammattiaan myös aiemmassa kotikylässään, josta he olivat lähteneet sen palaessa maan tasalle.

Albiinot asettuivat keskusaukion reunoille vahtimaan, ettei markkinoilla tapahdu laittomuuksia, kuten varkauksia ja tappeluja. He myös tarkistuttivat jokaisen, joka pyrkii pääsemään kylään. Tarkkaan syyniin joutuivat varsinkin ihmiset, jotka liikkuivat aseiden kanssa ja heidän vaununsa katsottiin aseiden salakuljetuksen varalta. Mikäli henkilöltä ei löytynyt muita aseita, kuin hänen ilmoittamansa, hänet päästettiin kylään.

Osa Albiinoista piti Öferialin taloa silmällä heidän kuultua hänestä ikäviä puheita. Vanha saituri näki ikkunasta, että häntä tarkkailtiin. Hän oli loukkaantunut, että häntä pidettiin silmällä, kuin jotain vaarallista vankia.

"Täätyyks meijän kaavvankin seestä täsä? Tuskin se äijä mittää pahhoo halluu tehä", toinen Albiinoista sanoi.

"Kaet meijän täätyy jonkun aekaa täsä olla. Ei sitä tiiä, mitä se äijä meenaa tehhä. Ja se on muuteskin miäräys ylemmält taholt. Joten elä sinä ala yhtään vinkuu siinä."

"No kaet minä nyt voen laalun täsä luikaattaa? Tulloo muutennii tylysää."

"Laala illalla. Nyt ei oo aekaa ruveta laalammaan, vuan meijän on tarkootus vahtia sitä Öferiaalia."

Markkinoilla Ünymacka oli aloittanut kalojen myynnin. Ahvenista viimeiset kaksi ostettiin lähes heti. Ünymacka ei odottanut muilta sataa viittäkymmentä hopeakolikkoa ahvenista ja hän hyväksyikin ostajilta viisitoista. Ahventen loppuessa ostajat eivät olleet millänsäkään, vaan ostivat sampea, jota Ünymacka oli napannut eniten.

Häneltä ostivat kalaa myös Öferialin pojat, jotka olivat tyytymättömiä isäänsä. Tämä ei välittänyt heistä, vaan Öferial näki lapsensa vain työnjatkajina. Pojat eivät olleet kiinnostuneita isänsä rahoista. Pojat halusivat, että hän näkisi heidät, mutta Öferialin kaltainen saituri näki pelkät hopeakolikot ja hevoset, joita hänellä oli paljon.

"Se tapa, miten isä kohtelee sinua, on epäoikeudenmukaista", sanoi Sendürik, pojista vanhin. "Jos me olisimme sinun velkojiasi, antaisimme sinulle enemmän aikaa velanmaksua varten, mitä isä on antanut. Ja me emme nostaisi velkaa yli maksukykysi. Jos haluat, voimme pyytää isää unohtamaan velan."

Sendürik oli sillä hetkellä Öferialin pojista ainoa, joka oli naimisissa ja jolla oli oma poika. Öferial ei piitannut edes lapsenlapsestaan. Hän ei nähnyt pojassa muuta, kuin 'epäonnistuneen' poikansa, välittämättä Sendürikin menestyksestä sekä elämässään, että hevoskauppiaana.

Öferialin haukuttua miniäänsä oli Sendürik lakannut käyttämästä sukunimeä Äräkijama. Hän oli ottanut itselleen, vaimolleen ja lapselleen uuden nimen. Hänen nykyinen sukunimensä oli Fiáni – Hevosmies – viitaten ammattiinsa.

Sendürikillä oli enemmän hevosia, mitä isällään. Toisin kuin kitupiikki isänsä, hän ei laittanut hevosia perheensä edelle. Ihmiset olivat antaneet hänelle liikanimeksi kunnioittavamman nimityksen Fikrian – Hevosmestari. Sendürik suhtautui kutsumanimeen vähätellen. Hän ei kokenut olevansa hevosmestari, vaan pelkkä hevosmies.

Roten toimi veljensä apulaisena hankkimalla hänelle hevosia, joita hän valjasti ruhtinaille, herttuoille, sotureille ja kilpineidoille. Hän oli se, joka oli kesyttänyt veljensä hevoset ja tämän ansiosta häntä kutsuttiin nimityksellä Roten Hevosenkesyttäjä – ganridoriksi Fiméngän. Roten oli imarreltu tästä kutsumanimityksestä, vaikkei se ollutkaan hänen mielestään tarpeellinen.

"Hänen ahneuteensa ovat kyllästyneet kaikki", Ünymacka huokaisi. "Hän on itsekäs paskiainen ja joskus minun tekisi mieleni sanoa se hänelle suoraan päin näköä. Mutta pysyn asiallisena ja maksan velkani hänelle tänään. Olen saanut jo tarpeeksi rahaa kasaan ja näiden markkinoiden jälkeen käyn maksamassa sen miehen vaatiman tähtitieteellisen summan."

Zönomaa ja Arften pitivät tapaamisen kylänjohtajan talolla. Arften kertoi saaneensa kuningas Födömyl yhdeksänneltätoista toimeksiannon hankkia miehiä dérgindüjen asettaman uhan torjumiseksi. Näitä ruojia oli nähty viimeksi Rúchónen kanjonilla muutama päivä sitten, ja he olivat hyökänneet vanginkuljetussaattueen kimppuun ja vapauttaneet johtajansa Odórïs Kûdishnen, jota oltiin oltu saattamassa Rengromonista Söfereanvuorelle oikeudenkäyntiä varten.

Kûdishne oli fanaattinen Fömmarnakultin jäsen ja hän uhkasi tappaa jokaisen toisuskoisien. Kûdishne oli aiheuttanut harmia Rengromonissa ja hänet oli sen vuoksi vangittu. Muussa tapauksessa hänet olisi teloitettu kaupungissa, mutta hän oli tappanut kuningas Födömylin pojan, jonka vuoksi hänet oli määrätty vietäväksi Söfereanvuorelle, jotta kuningas itse voi antaa hänelle tuomion. Kuullessaan Kûdishnen paosta Zönomaa oli antanut Albiinoille määräykseksi olla tarkkoja. Paettuaan hän oli välittömästi aloittanut hyökkäyksen valtakuntaa vastaan ja vallannut armeijansa kanssa Swaborin linnoituksen Lïndïnin joen rannalta.

"Se mies on turvallisuusuhka ja sellaisen kanssa täytyy olla varovainen", Zönomaa sanoi. "Vaikka meillä on Albiinoponuaarit, me tarvitsemme lisää sotilaita. Minä annan sinulle vapaat kädet, jos haluat värvätä heitä tämän kylän ihmisten joukosta, Arften. Suurimmalla osalla on jonkinlaista kokemusta taistelukentistä."

"Arvostan päätöstäsi, Zönomaa", Arften sanoi. "Mutta meidän on ensin keskusteltava siitä, mistä me saamme aseita. Meidän olisi sitä varten hankittava rautaa. Toisena vaihtoehtona on tietenkin etsiä kapinallisten leirejä, joissa aseita on enemmän kuin tarpeeksi. He vain osaavat piileskellä."

Kylän rajalla Albiinot pysäyttivät taas yhdet vankkurit ja aloittivat niiden tutkimisen. Aluksi he eivät olleet löytää mitään ja olivat päästämässä miestä kylään. Miehen huonoksi onneksi hänen vaunuistaan kuului metallinen kilahdus. Vankkureiden ajaja yritti livahtaa pakoon, mutta Albiino oli häntä nopeampi. Hän piti tästä kiinni toisen poistaessa peitettä. Vankkureista löytyi miekkoja, jousia ja nuolia.

"Vae meenasit sinä salakulujettoo kyllään aseeta?" salakuljettajan kiinni ottanut Albiino kysyi. "Se on kuule poeka paha rikos. Sinä tuut nyt meijän mukana ja piäset kertomoon kaeken kylän korkeemmalle herralle."

"Puhukaa edes sellaisella murteella, joka ei kuulosta häiritsevältä", salakuljettaja sanoi. "Teidän Albiinoponuaarien murretta ei kukaan jaksa kuunnella. Tai en ole varma kylän asukkaista, mutta minun mielestäni se on häiritsevä murre."

"Elä kitise" Albiino sanoi. "Myö vuan tehhään kuten on miärätty. Ja meijät on miärätty ottamaan kiinnj jokaenen ihiminen, joka yrittää viiä aseita kyllään ja ei oo ilimottanu niist mittään. Ja sie oot ensimmäenen kiinnijiänyt. Ja toevottavasti myös viimeinen."

Salakuljettaja alkoi kiroilemaan ja puhumaan omaa murrettaan. Murre paljasti hänen olevan eteläganridori, joiden alueet olivat suurimmaksi osaksi dérgindüjen kannattajien hallussa heidän lyötyä kuninkaallisen armeijan Lïndïnin eteläpuolella osittain. Murre nostatti Albiinoiden mielenkiintoa ja he veivät hänet Zönomaan ja Arftenin kuulusteltavaksi. Taustalla oli sekä epäilys miehen uskollisuudesta Kûdishnea kohtaan, mutta myös pieni syrjintä. Albiinoponuaarit asuivat samoilla seuduilla eteläganridorien kanssa ja eteläisiä syrjittiin heittämällä heitä ulos majataloista ja vaatimalla heitä maksamaan enemmän heidän asioidessaan puodeissa.

Zönomaa antoi Arftenin kuulustella salakuljettajaa hänen käydessä markkinoilla ja katsomassa asevaunua. Asevankkuri oli tuotu hänen talonsa eteen ja hän vilkaisi sinne. Se oli hänelle ja Arftenille kuin Kohtalon antama merkki. He olivat toivoneet omaavansa enemmän aseita ja nyt heille oli tuotu enemmän. Zönomaa ajatteli, ettei mikään voinut enää mennä pieleen, vaikka dérgindüt kapinoivatkin etelässä ja lännessä.

Zönomaa poistui vankkureiden luota ja kierteli markkinoita. Midirrilit olivat tulleet järven poikki ja alkaneet myymään omia kankaitaan ja amulettejaan, jotka esittivät heidän omia jumaliansa ja jumalattariansa. Eniten he myivät ylijumalatar Vanécaa ja maanviljelyksen jumala Idirghïnchiä esittäviä amuletteja.

Vaikka ganridoreille opetettiin midirrilien ja monien muiden valtakunnan kansojen uskomuksista, Zönomaa ei ollut kovin paljon kiinnostunut näistä. Hän koki, että oli tärkeämpää puhua niistä jumalista ja jumalattarista, joita hän oli palvonut koko ikänsä.

Monet akanarjat eivät juurikaan välittäneet muista uskonnoista, mutta he olivat aina silloin tällöin kiinnostuneita kuulemaan varsinkin frächistêrinkien uskomuksista. Näillä oli rikas uskonkulttuuri. Heidän jumaliensa nimiä ei ollut helppoa muistaa niiden ollessa pitkiä. Frächistêrinkien pääjumalan nimi oli Yëdénkymprünstéikrindärnáningém. Ihmisillä, jotka eivät olleet frächistêrinkejä, oli aina hankaluuksia lausua tämä nimi. Ganridorit olivat kehitelleet näiden nimistä lyhennyksiä muistisäännöksi. He kutsuivat frächistêrinkien pääjumalaa nimellä Yëprügém.

Zönomaa ohitti Ünymackan myyntipaikan, mutta kääntyi välittömästi takaisin huomattuaan sivusilmällään suuren hauen roikkuvan koukussa. Se oli suurin hänen koskaan näkemänsä hauki. Ünymacka oli sillä hetkellä juomassa vettä, kunnes huomasi kylänjohtajan. Hän nousi ylös huomatessaan tämän katselevan haukea.

"Valtava, eikö vain?" hän kysyi.

"Se todellakin on", Zönomaa totesi. "En ole aiemmin nähnyt yhtä isoa vonkaletta. Ja minä olen sentään nähnyt useita haukia ja monia muita kaloja, mutten koskaan tuon kokoista. Paljonko sen paino on?"

"Mitä minä sitä punnitsin, sain tulokseksi yli kaksikymmentäneljä naulaa", Ünymacka vastasi. "Tämä möhkäle oli isoin syy sille, miksi verkot painoivat kuin teräs nostaessani niitä vedestä eilisiltana. Tästä möhkäleestä ihmiset saavat tehdä tarjouksen. En ala vaatimaan enempää, mitä heidän maksukykynsä on."

"Siinä tapauksessa minä teen siitä tarjouksen. Olen valmis maksamaan tuosta möhkäleestä kokonaiset seitsemänkymmentä hopeakolikkoa", Zönomaa sanoi.

Ünymacka naurahti. Seitsemänkymmentä hopeakolikkoa oli hauesta liikaa. Lohesta se oli käypä hinta, mutta Engräninjär-vessä niitä ei uiskennellut. Mikäli mieli pyydystää lohia, oli mentävä viiden poronkuseman päässä sijaitsevalle Ängömeninjärvelle. Ünymackalla ei ollut tarvetta pyydystää lohia – hän tyytyi sampeen, haukiin ja ahveniin.

"Seitsemänkymmentä tuosta möhkäleestä?" Ünymacka naurahti. "Sinä maksaisit itsesi kipeäksi. Voit tarjota vähemmän."

"Ei tule kuuloonkaan", Zönomaa vastusti. "Minä tarjoan tuosta hauesta seitsemänkymmentä hopeakolikkoa – ja siinä tarjouksessa pysyn. Vaikka Arften onkin maksanut sinulle tarpeeksi saadaksesi velkasi kuitattua, minä tarjoan näitä rahoja omaa elämääsi varten. Minä en vetäydy tarjouksestani."

Ünymacka oli yllättynyt ja huomasi kylänjohtajan katseesta hänen olevan tosissaan. Zönomaa ei ollut ehkä yhtä rikas Arfteniin ja Öferialiin nähden, sillä hänen maaherralta saamansa palkka oli vajaa tuhat hopeakolikkoa. Palkkaa hänelle maksettiin provinssin virkamiehistön rahakirstusta ja palkanmaksu suoritettiin verovoutien välityksellä.

Ünymacka kohautti olkapäitään:

"Jos sinä vaadit saada maksaa seitsemänkymmentä, se on sinun oma päätöksesi. Totta kai minä hyväksyn sen. Tarvitsen minä sitä rahaa nyt kun saan velat maksettua."

Zönomaa alkoi kaivamaan taskujaan ja otti esiin säkillisen kolikoita. Kylänjohtaja tunsi helpotusta päästessään raskaasta kantamuksesta eroon.

Maksettuaan kalan hinnan Zönomaa sanoi Ünymackalle tulevansa takaisin hakemaan sitä, mutta ensin hänen oli hoidettava eräs asia. Ünymackalla ei ollut kiirettä, vaan hän oli valmis vuottamaan.

Sídjér oli nähnyt tämän ja pyysi vaimoaan hoitamaan myyntiä sillä aikaa, kun hän käy puhumassa veljelleen. Sídjérin vaimo Micémina oli Ünymackan kanssa samanikäinen. Hän ja Sídjér olivat olleet naimisissa jo kuusi vuotta, mutta vasta vähän aikaa sitten heille oli käynyt tuuri lapsen hankinnassa. Micémina oli vuosi sitten synnyttänyt esikoisensa ja odotti nyt toista lastaan.

"Sinä sait sen hauen myytyä", Sídjér totesi. "Ja vieläpä kylänjohtajalle. Jos kukaan ei olisi tehnyt siitä tarjousta, minä olisin mielelläni ostanut sen ja perannut kalakeittoa varten. Paljonko Zönomaa maksoi sinulle?"

"Hän maksoi minulle liikaa", Ünymacka vastasi. "Tuossa säkissä on seitsemänkymmentä hopeakolikkoa. Hän ei suostunut alentamaan tarjoustaan, joten minun oli suostuttava. Ainakin saan rahaa tulevaisuuttani varten. Summalla pystyy maksamaan ainakin tulevista häistä koituvat kulut. Ajattelin kosia Lisiminaa aikaisintaan tänä iltana ja viimeistään huomenna. Tänään on velanmaksupäivä", Ünymacka sanoi.

"Mainiota", Sídjér sanoi. "Sinä oletkin ollut jo liian kauan poikamies. Nyt on sinunkin vuorosi kokea tämä avioliiton suoma riemu, mitä minä olen kokenut jo kuuden vuoden ajan. Ja minä en ole tainnut vielä kertoakaan sinulle uutisia. Micémina on jälleen raskaana. Minusta tulee taas isä."

"Onneksi olkoon!" Ünymacka julisti. "Saa Sídjér nuorempi veljen tai sisaren itselleen. Pian minäkin saan kokea sen, jahka olemme Lisiminan kanssa pariutuneet. Vaikka eihän avioliitto ole vaade lapsen hankkimista varten. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat syntyneet avioliiton ulkopuolella, eikä siitä ole koitunut heille ongelmia ihmisten hyväksyessä heidät osaksi yhteisöä. Vain dérgindüt polttavat tiedetysti siitä päreensä."

***

Jo neljän tunnin ajan oli aurinko ollut itäisellä taivaalla ja nyt se oli painumassa mailleen. Ihmiset keräsivät myymättä jääneitä tavaroitaan pois ja lähtivät koteihinsa tai majatalo Zangoneriin viettämään iltaa.

Ünymacka oli kirjoittanut ylös, montako kalaa hän oli sinä päivänä myynyt ja laski saatuja tuloja. Hän jätti Arftenin hänelle maksamat rahat laskematta niiden ollessa velkarahoja Öferialille. Hän oli myynyt kalaa yhteensä 175 hopeakolikon edestä.

Loput kalat vietyään talonsa kellariin Ünymacka otti rahasäkkinsä ja alkoi kävelemään kohti Öferialin taloa. Säkki oli painava ja hän joutui aina välillä pitämään taukoja. Hän päätti hopeanärhen lisäksi ostaa itselleen hevosen. Hän olisi voinut ostaa hevosensa Arftenilta, mutta hän ei kehdannut alkaa kävellä poronkuseman mittaista matkaa ja hän ei uskonut saavansa keneltäkään kyytiä Arftenin hevostilalle. Sendürikin tila oli vain virstan matkan päässä kylästä ja sen hän saattoi taittaa jalan.

Zönomaa ja muutama Albiino seisoivat pihalla. Albiinot tarjosivat kylänjohtajalle tupakkakasvia, jota he olivat ostaneet bonbonaarikauppiailta. Zönomaalla oli epäilyksensä oranssinahkaisen kansan kaupittelemiin tuotteisiin. Ganridoreilla oli pitkään ollut ennakkoluuloja bonbonaareja kohtaan. He yrittivät tulla toimeen heidän kanssaan, mutta heidän välejään piti kireänä ganridorien haluttomuus puhua bonbonaarien kieltä. Ganridorit mielsivät kielen kamalaksi, vaikka se ei sitä ollut. Zönomaa perusteli väitettään kuultuaan vain yhden bonbonaarikielisen lauseen: Drengrivra pristrepro krasfe.

Albiinot näkivät Ünymackan kantavan säkkiä ja olivat heti varuillaan. Aluksi he luulivat hänen olevan varas, mutta Zönomaa selitti Albiinoille Ünymackan veloista. Albiinot kiinnostuivat kuullessaan, ettei Öferial ollut suostunut siihen, että Arften olisi ollut valmis maksamaan Ünymackan velat, mutta Öferial oli kieltäytynyt. Albiinot olivat paremmin perillä laista ja nämä päättivät alkaa kovistella Öferialia, mikäli tämä korottaisi velkaa. He ottivat aseensa valmiiksi tätä varten, sillä arvelivat Öferialin panevan vastaan keinolla tai toisella.

"Iltaa", sanoi toinen Albiinoista. "Sinä luultavasti tarttet apua. Myö ollaan valamiita aattamaan sinnuu, jos se äijä aekoo korottaa siun velekaas entisestään. Sanot vuan, jos oot avun tarapeessa. Myö vuotetaan siäl talon ulukopualella, jos tilanne vuatii välliinpuuttumista."

"Kiitos", Ünymacka sanoi. "Saatan ehkä tarvitakin apua. Öferial voi olla ovela ja hänet tuntien velan korottaminen on hänelle arkipäiväistä."

Ünymacka nosti jälleen rahasäkkiä, mutta joutui laskemaan sen lähes heti. Yli seitsemänsadan hopeakolikon kantaminen ei ollut kaikista helpoin työ, vaan se vei monelta ihmiseltä voimia.

"Saattaisin myös tarvita apua tämän kantamisessa", Ünymacka sanoi.

"Elä huali. Myö aatetoon sinnuu sen kantamisessa. Paa se tän hepon selekään. Se on oeva kantojuhta ja jaksaa kantaa paenavankin kantamuksen, mikäli se ite halluu. Ja kyl minä luulen, et se on valamis aattammoon sinnuu, vaekke se sinnuu tunnekkaan. Mikäs se sinun nimi olkaan?"

"Ünymacka, Fiengärnen poika", Ünymacka vastasi.

"Ynijimatska, Fienkäärnen poeka. Sehän on selevä homma. Lähetääs nyt sitte käämään sen Öferiaalin luana, niin suat sinä velekas maksettuu", Albiino sanoi.

Ünymacka lähti näiden mukana. Zönomaa meni talollensa, jossa hänellä oli vielä asioita hoidettavana Arftenin kanssa.

Ilta

Öferial istui talonsa isossa salissa juomassa iltateetä ja lukemassa kirjettä, jonka hän oli saanut mieheltä nimeltään Snégärmü. Öferial ei paljoa tiennyt tästä miehestä, mutta se vähäinen tieto, joka hänellä oli, kertoi tämän olevan Söfereanvuoren lähettämä mies. Miehelle oli määrätty komennettavaksi tuhannen miehen joukko, jonka päätavoite oli Kûdishnen vangitseminen ja vieminen Söfereanvuorelle oikeuden eteen.

Snégärmü oli lähettänyt Öferialille kirjeen, koska toivoi tältä apua lähettämällä hevosia. Siihen Öferial ei kuitenkaan ollut suostuvainen. Hän piti hevosistaan paljon – eikä saituruutensa takia halunnut antaa niitä kenellekään ilmaiseksi.

Viime päivinä Öferial oli kuitenkin alkanut tuntea yksinäisyyttä. Hänen viileät välit poikiinsa olivat apeuttaneet häntä ja hän oli alkanut miettiä, onko hän toiminut heitä kohtaan epäreilusti ja ääliömäisesti.

"Mitä selität, Öferial?" Öferial kysyi itseltään. "Ne kaksi ovat hyödyttömiä."

Saituri hörppi teensä loppuun ja oli jo menossa makuuhuoneeseensa, kunnes yksi hänelle työtä tekevä ja huonoa palkkaa saava mies tuli salin puolelle. Mies kertoi Ünymackan haluavan tavata hänet. Vanha mies ei olisi halunnut ottaa vieraita vastaan iltasella, mutta koska Ünymacka oli hänelle velkaa, hän suostui tapaamaan tämän.

"Hän suostui tapaamiseen", mies kertoi.

"Kiitos", Ünymacka sanoi ja antoi miehelle taskustaan lantin vaivanpalkaksi.

Ünymacka astui sisälle saliin. Öferial kiinnitti huomionsa paksuun rahasäkkiin, jota tämä kantoi.

"Ünymacka. Onko tuossa säkissä sitä, mitä minä ajattelen ja toivon siellä olevan?" Öferial kysyi.

Saituri, mikä saituri, Ünymacka ajatteli. "Tarkoittanet rahaa. Kyllä. Tässä säkissä ovat loput seitsemänsataa hopeakolikkoa, jotka olen sinulle velkaa. Voit vaikka laskea itse, mikäli epäilet. En aio huijata sinua, koska haluan saada tämän velan viimeinkin pois olaltani."

Öferial otti säkin käteensä, avasi ja otti kourallisen kolikoita. Hän ei kysynyt, mistä Ünymacka oli saanut hopeakolikot, sillä hänen katseensa oli kiinnittynyt niihin ja hän hypisteli niitä ahneena. Hän määräsi yhden työntekijänsä laittamaan kolikot pienempiin säkkeihin.

Ünymackaa hän pyysi istuutumaan ja käski naispuolista työntekijäänsä – sekä ilotyttöään – tuomaan hänelle ja Ünymackalle teetä. Ünymacka katsoi naispalvelijaa ja ymmärsi hänen olevan raskaana. Hänestä tuntui epämiellyttävältä ajatella, että tyttö joutuisi synnyttämään juuri Öferialin lapsen. Todellisuudessa lapsi ei ollut saiturin, vaan tallirengin, joka oli maannut hänen kanssaan usean kerran.

Palvelija toi miehille teetä ja Öferialin katsoessa hetken aikaa muualle, otti Ünymacka vaivihkaa taskustaan muutaman lantin ja laittoi ne tytön esiliinan taskuihin. Ne eivät kilahtaneet ja tyttö huokaisi helpotuksesta.

Tytön kävellessä pois salista käänsi Öferial katseensa Ünymackaan.

"Minä tiesin sinun maksavan velkasi tänä vuonna, Ünymacka", Öferial aloitti. "En vain osannut odottaa maksavasi minulle kaksi päivää keskikesän juhlimisen jälkeen. Oletin sinun maksavan minulle vasta, kun kuu on kierroksensa tehnyt. Arvostan tietenkin sitä, että maksoit minulle nyt, etkä kuolinvuoteellani. Silloin kiittämättömistä pojistani Sendürikistä ja Rotenista olisi tullut sinun velkojiasi. Tiedä, mitä he olisivat keksineet."

"Ilman sarvia ja hampaita, minun on sanottava sinulle Öferial tämä", Ünymacka sanoi. "He olisivat olleet armollisempia velkani kanssa. Sinä korotit ryöstöhintaan, etkä edes ajatellut lyhentämistä. Ahneudestasi on saanut kärsiä monet minun laillani."

"Sinä et ymmärrä rahan todellista arvoa", Öferial sanoi. "Rahalla voit saada ihan mitä tahansa haluat ja se tuo sinulle onnellisuuden tunteen. Mutta pojistani on tullut kiittämättömiä paskiaisia, jotka eivät ymmärrä rahan päälle, vaan antavat ihmisille alennusta hevoskauppaa tehdessään. Ei heistä sillä tavalla tule rikkaita. Minun olisi pitänyt opettaa heidät tekemään kunnon kauppaa."

"Kuinka röyhkeä mies sinä voitkaan olla, Öferial", Ünymacka sanoi toruvasti. "Sendürik on taitava hevoskauppias ja Roten on taitava niiden kesyttämisessä. Pojillasi on kolmekymmentäneljä valkoista hevosta, joita he ovat kasvattaneet. Sinullahan ei ole kuin yksi valkoinen hevonen, jonka olet ottanut omaan käyttöösi. Poikasi sen sijaan myyvät valkoisia hevosia päälliköille ja kaksi on myyty hänen majesteetilleen, kuningas Födömyl yhdeksännelle. Kuninkaan ostettua heiltä hevosen ovat myös ruhtinaat pyytäneet heiltä hevosia voidakseen johtaakseen provinssiensa kansoja. Sinä sen sijaan et aio antaa hevostasi kenellekään. Se on häpeällistä."

"Häpeällistä? Sanotko sinä sitä häpeälliseksi, jos minä pidän omaisuudestani kiinni? Sinä et tiedä, kuinka kauan mnulla kesti löytää valkoinen hevonen – kesyttämisestä puhumattakaan. Eikä se vieläkään täysin tottele minua, vaikka annan sille raippaa minkä kerkeän. Kiittämättömyys on maailman palkka."

"Annat hevosellesi raippaa?" Ünymacka kysyi. "Luuletko sinä, että se tottelee, jos kohtelet sitä kaltoin. Raipaniskut eivät ole hevoselle hyväksi, vaikken minä tiedäkään niistä eläimistä juuri mitään. Tiedän ainoastaan sen, että niitä käytetään ratsastamiseen ja vaunujen vetämiseen. Sinun poikasi ovat kohdelleet niitä hevosia hyvin, eivätkä käytä voimakeinoja ansaitakseen niiden luottamusta. Sinun tulisi kokeilla samaa."

"Kyllä minä sen saan vielä kesytettyä, vaikka joutuisin ruoskimaan vielä usean vuoden", Öferial sanoi, mutta samaan aikaan hänen kasvonsa saivat masentuneen ilmeen ja hänen äänensä täyttyi apeudella. "Minulla ei ole niitä enää monta jäljellä. Muuan varfian ennusti minulle kolme vuotta sitten päivieni olevan luetut. Tulen menettämään henkeni lähiaikoina, mutten osaa sanoa tarkkaa ajankohtaa. Minulle on ennustettu saavani surmani pitkästä miekasta, kun kapina on alkanut. Ja nyt dérgindüt ovat sen aloittaneet. Kûdishne on vapaalla jalalla ja hän tulee aloittamaan ihmisten surmaamisen ja julistaa itsensä ruhtinaaksi tulevaisuudessa. Ja hänen työtänsä tulee jatkamaan hänen poikansa. Mutta on odotettava vielä useita satoja vuosia, kunnes hänen poikansa tulee edes syntymään. Minä tiedän tämän kaiken. Tiedän, sillä olen nähnyt sen. Kestää joitain vuosia, kunnes dérgindüjen kapina laajenee suursodaksi, joka tulee kestämään seuraavat neljätuhatta vuotta ja päättymään aluksi tappiollisesti Paterianmaalle, mutta lopullisen tappion lopulta kokevat kapinalliset, jotka kuitenkin selviävät sodasta tappiostaan huolimatta. Tällöin on jo Kûdishnen poika ottanut vallan, ja hän tulee pitämään asemaansa kaksi ja puolituhatta vuotta – vaikka siinä välissä tulee hetken aikaa Etshalier valloittamaan tätä maailmaa."

Ünymacka oli jo pudonnut kärryiltä ja kesti hetken aikaa ymmärtää Öferialin kertomuksen.

"Sanoitko juuri, että Etshalier tulee joku päivä hallitsemaan tätä planeettaa?" hän kysyi ja sai Öferialilta nyökkäyksen vastaukseksi. "Kuinka hän voisi hallita, kun hän on Nirfeonissa, jonne ei yksikään elävä olento voi päästä, paitsi erikoistapauksissa? Tiedätkö sinä jotain, mitä me emme tiedä, Öferial?"

"Enkö minä tehnyt juuri selväksi, mitä tiedän?" Öferial kysyi. "Nämä tulevat tapahtumaan seuraavien vuosituhansien aikana, jolloin Etshalier yrittää nousta tämän planeetan herraksi ja kapinalliset tulevat kaappaamaan vallan lähivuosisatoina. Nyt kapinallisia kutsutaan nimellä dérgindü, mutta heitä tullaan tulevaisuudessa kutsumaan nimellä vilindréi – kummajaiset"

"Väitätkö Kûdishnen nousevan mantereen ruhtinaaksi ja että hän hallitsee kauhulla?" Ünymacka kysyi. "Ja sen jälkeen hänen vielä syntymätön poikansa hallitsee isänsä jälkeen kahden ja puolentuhannen vuoden ajan? Kuka sitten tulee johtamaan, kun tämä Kûdishnen poika kuolee?"

"Eikö se ole jo selvää?" Öferial kysyi. "Kun poika kuolee, hänen paikalleen nousee hänen poikansa. Pojanpoika tulee olemaan viimeinen epätavallisen pitkään elänyt Kûdishnen jälkeläinen ja samalla kaikista kolmesta oikeudenmukaisin. Pojanpojan pojat ja tyttäret tulevat kuolemaan ennen isäänsä ja vasta hänen nuorin poikansa, joka tulee syntymään yli liki kolmentuhannen vuoden päästä tästä päivästä, tulee seuraamaan isäänsä ruhtinaana. Siitä päivästä eteenpäin on Kûdishnen jälkeläisillä tavallinen elinajanodote ja he kuolevat, kun heidän aikansa on tullut. Kûdishne tulee kaatumaan taistelussa ja hänen poikansa kuolee juotuaan myrkkyä pullosta. Pojanpoika tulee kuolemaan isoisänsä lailla taistelussa, mutta hän tulee kuolemaan jokaisen ihmisen rakastamana. Surmansa hän tulee saamaan taistellessaan sinun jälkeläisesi joukkoja vastaan, Ünymacka."

"Minun jälkeläistäni?" Ünymacka kysyi hölmistyneenä.

"Kyllä", Öferial vastasi. "Sinun jälkeläisesi tulee vaipumaan Pimeän Jumalan vallan alaiseksi ja on maailmalle uhka. Hänet tullaan kukistamaan taistelussa, jossa häntä vastaan taistelevat monet kansat. Suurin osa näistä kansoista ovat sellaisia, joita ei tässä maailmassa vielä edes ole."

"Nyt sinä kyllä huijaat", Ünymacka sanoi. "Minun jälkeläiseni ei ikipäivänä vaipuisi Etshalierin vallan alaiseksi. Kyllä minä osaan sentään antaa jälkikasvulleni tarpeeksi hyvää kasvatusta, vaikkei minulla vielä lapsia olekaan."

"Ehkä sinä", Öferial aloitti. "Mutta maailmassa on olemassa aivopesu. Sinun jälkeläisesi tullaan aivopesemään ja hänestä tulee hirviö, joka vasta muutama päivä ennen teloitustaan tulee tajuamaan virheensä. Ja silloin on jo liian myöhäistä. Fömmarnalla on tällöin enemmän valtaa ja hän tekee päätöksensä ihmisten suhteen. Tarkoitan niitä ihmisiä, joihin hänellä on valta. Sinun jälkeläisesi kukistuminen tulee muuttamaan myös Fömmarnan mahdin suunnan. Sinä samaisena päivänä, kun Etshalier tullaan lyömään lopullisesti, alkaa myös Fömmarnan mahti huveta ja akanarjat palaavat pikkuhiljaa johtavaan asemaan. Ja lopulta Fömmarna tulee kuolemaan itsekin ja hänen surmaamisessaan tulevat olemaan osallisena sinun jälkeläisiäsi – sekä telluriaaneja. Hänen surmaamisensa tulee lopettamaan vuosituhansia kestäneen terrorin ajan, ja maailmat alkavat avautua toisilleen. Mutta sitä ennen tulee Pimeyden Mestari aiheuttamaan tuhoa."

"Pimeyden Mestari tulee siis vaikuttamaan joku päivä tässä maailmassa", Ünymacka harmistui. "Ymmärrän. Mutta sinä puhut, että minun jälkeläiseni ja muutama Tellus planeetan asukas tulevat surmaamaan Fömmarnan. Se on mahdotonta. Fömmarna on yksi jumalista, mutta minun jälkeläiseni tulevat olemaan kuolevaisia ihmisiä. Fömmarna on kuolematon."

"Vielä. Kun tämän suursodan ensimmäinen suuri taistelu on alkanut, Fömmarna tullaan kiroamaan ja hänestä tulee hylkiö, johon edes hänen kaksi identtistä veljeänsä eivät luota. Hänen veljensä tulevat olemaan aluksi pitkälti omissa oloissaan, kunnes Fömmarna tulee hänen näistä hänen identtisistä veljistään vanhemman luokse ja vie häneltä kannattajat Telluksella, mutta sitten hänen kannattajiensa määrä jakautuu huomattavasti, kun hänen kolmoisveljistään nuorin tulee ja vie Fömmarnalta kannattajia – toisen veljensä tuella. Fömmarnan ollessa muiden jumalten hylkimä hänestä tulee ajan myötä syrjäytynyt, vaikka hän yrittää ensin saada muiden huomiota. Lopulta vihanpito ratkeaa jumalten väliseen sotaan, jossa kaikki tämän planeetan suojelijajumalat käyvät taisteluun Fömmarnaa vastaan ja ihmiset palaavat vanhojen jumalten palvomiseen. Ja tästä sodasta alkaa Fömmarnan viimeiset kaksisataa vuotta, jonka jälkeen hänet tullaan lyömään Telluksella. Joku sinun jälkeläisistäsi tulee myös jäämään sisarplaneetallemme löydettyään sieltä sen henkilön, jonka kanssa hän haluaa elämänsä jakaa."

"Minun jälkeläisistäni tulee jumalansurmaajia?" Ünymacka hämmästyi. "Ja Fömmarnasta luopiojumala? Kuinka sinulla on näin paljon tietoa tulevasta? Missä sinä olet nähnyt kaikki nämä tulevaisuuden tapahtumat?"

"Ehkä minun on parempi näyttää se sinulle – vaikken mielelläni päästä ketään siihen huoneeseen", Öferial sanoi. "Olen pitänyt sen salassa jokaiselta, jopa pojiltani. Juohan se teesi, niin näytän sinulle."

Ünymacka hörppi teensä ja nousi ylös. Öferial alkoi johdat-tamaan häntä kellariin, jossa hän säilytti olutta ja omenista valmistamaansa siideriä. Hän ei siideriään myynyt, vaan joi itse ja tarjoili aina silloin tällöin vierailleen, mikäli hän oli sillä tuulella. Kovin usein hän ei siideriä saatikka olutta tarjoillut, sillä molempien valmistaminen oli vaatinut häneltä paljon rahaa – Öferialin mielestä liikaa.

Kellarissa oli alkoholipitoisten juomien lisäksi myös toinen huone, josta edes Sendürik ja Roten eivät tienneet. Tässä huoneessa Öferial harjoitti salatieteitä ja ennustamista. Hän oli oppinut ennustamisen salat noidalta kauan sitten, ja hän oli aina päivittäin vetäytynyt tähän huoneeseen tunnin ajaksi lukemaan ennustuksia itselleen. Omaa kuolemaansa hän ei ollut pystynyt ennustamaan ja sen vuoksi hän oli pyytänyt varfiania ennustamaan sen hänelle. Oman kuolinajan tietäminen oli arveluttavaa ja varfian oli varoittanut Öferialia tiedon vaaroista. Öferial oli vaatinut ja varfian oli suostunut, vaikka Öferial maksoikin vain pienen palkkion hänelle. Varfian oli kertonut hänelle hänen kuolevan taistellessaan petturin kanssa. Petturin nimeä ei ollut kerrottu. Se selviäisi ajan myötä.

Öferial ohjasi Ünymackan pöydän luokse ja esitteli tälle tapansa ennustaa. Öferial ennusti höyryn avulla, joka oli shamaanien perinteisin keino nähdä näkyjä. Shamaanit opettivat tätä kykyä noidille ja noidat niille, joille he tahtoivat. Kun Öferial oli saanut oppia noidalta, hän oli ollut köyhä ja hän oli halunnut keksiä keinon saada rahaa. Hän oli tätä varten kääntynyt noidan puoleen, ja tämä oli opettanut hänelle ennustamisen salat. Hän oli opettanut Öferialille muutaman loitsun, jotka auttoivat ennustamisessa.

"Tässä tämä nyt on. Mikäli haluat nähdä, miten ennustaminen toimii, istu pöydän ääreen", Öferial ohjeisti ja Ünymacka totteli. "Odota pieni hetki, sillä minun on päästettävä vähän höyryä tähän huoneeseen."

Öferial väänsi vipua, jolloin huoneeseen alkoi tupruta höyryä.

"Nyt seuraa ohjeistuksiani", Öferial aloitti. "Sulje silmäsi ja lausu perässäni. Höyry maagien käyttämä, mulle näytä tuleva."

"Höyry maagien käyttämä, mulle näytä tuleva", Ünymacka toisti ja avasi muutaman sekunnin kuluttua silmänsä.

Ünymackan eteen avautui erämaa, jossa sijaitsi Fuedönil niminen linnoitus. Hän seisoi linnoituksen ulkopuolella – sotisopaan varustautuneena – odottamassa kuninkaan joukkojen kanssa taistelun alkua. Hän näki Arftenin olevan yksi kuninkaan joukkojen komentajista ja että kuningas Födömyl yhdeksäs oli etualalla Arftenin kanssa.

Fuedönilin muureilla seisoi miehiä, jotka olivat pukeutuneet sotisopiin ja joilla oli punaiset viitat. Fuedönilin saloissa liehui punainen lippu, jonka keskellä oli Hopeinen Kotka. Kotka oli Kûdishnen käyttämä tunnus hänen yrittäessä saada ihmisiä puolelleen Rengromonissa. Punainen sen sijaan oli dérgindüjen tun-nusväri ja hopea kuvasti Fömmarnan Hopeista Istuinta, jonka olemassaoloon Kûdishnen seuraajat uskoivat, mutta jonka olemassaoloa eivät ihmiset pystyneet todistamaan.

Ünymacka näki Kûdishnen seisomassa muureilla pitäen miekkaa kädessään ja nostaen sitä merkiksi taistelun alkamisesta. Ja samalla hetkellä kapinalliset vapauttivat nuolisateen linnoituksesta kuninkaan joukkojen sekaan. Ünymacka olisi halunnut nähdä lisää, mutta näyt eivät suoneet hänen tietää mitä taistelussa tulee tapahtumaan. Hän alkoi nähdä toista näkyä.

***

Ünymacka katsoi ympärilleen ja näki itsensä seisomassa kalliolla pitäen miekkaa kädessä. Hänen vierellään seisoivat Sendürik, Roten, Nerkän, Lofnürjen, Andär ja Djolmer ja heidän takanaan satoja sotisopiin pukeutuneita miehiä ja naisia. Kuningasta ja Arftenia hän ei enää nähnyt, joten hän oletti näiden kaatuneen taistelussa.

He katsoivat kalliolta Hirjan kaupunkia, josta nousi savua. Se oli seurausta taistelusta, jota siellä käytiin. Ünymacka kuuli oman äänensä puhuvan – komentavaan sävyyn:

"Kapinalliset kuvittelevat voivansa turmella Hirjan kaupungin ja tuhota sen kulttuurin. Ja nyt heidän tehtäväänsä Hirjassa johtaa se petturi. Mutta älkäämme luovuttako, veljet ja siskot. Me tulemme kostamaan hänelle, mitä hän teki. Käykäämme taisteluun ja lyökäämme nuo ruojat. Älkää säästäkö yhtäkään, joka pitelee asetta kädessään!"

"Tehkäämme tämä kuninkaamme, Paterianmaan, Hirjan ja tietenkin uskontomme puolesta", Sendürik julisti. "Eikä sovi unohtaa kotejamme, joihin meille tärkeimmät ihmiset jäivät"

***

Höyry alkoi hälvetä ja huone paljastui jälleen kerran Ünymackalle. Öferial istui pöydän ääressä lukien kirjettä, jonka hän oli huomannut jättäneensä avaamattomaksi. Kirje oli hänen yllätyksekseen Kûdishnelta, jossa tämä pyysi häntä auttamaan hänen joukkojaan tulevassa kapinassa.

"Jos se mies luulee minun auttavan häntä, hän erehtyy pahanpäiväisesti", Öferial julisti. "Minä olen uskollinen jumalille ja jumalattarille, enkä ikipäivänä suostu kumartamaan vain yhden jumalan edessä. Mieluummin kuolen, kuin palvoisin Fömmarnaa. Fömmarna on vain jumala muiden jumalten joukossa ja hänestä tulee hylkiöjumala. Tämä kirje on annettava Zönomaalle. Voisitko sinä Ünymacka viedä sen hänelle, kun menet kotiisi? Minä olen väsynyt."

Tällä kertaa Öferial pyysi jotakuta tekemään hänelle palveluksen, eikä käskenyt. Ünymackalle, joka oli tavallisesti tottunut näkemään saiturin kovan puolen, tämä oli yllättävä tekijä. Hän oli muutenkin yllättynyt tilanteesta. Hänen oli outoa kuulla Öferialin julistavan olevansa jumalten ja jumalattarien puolella. Siihen asti ainoa jumala, jota vanha saituri oli palvonut, oli raha. Hänen oli varmistettava, että oli hereillä ja nipisti nopeasti käsivarttaan.

"Kyllä minä voin sen tehdä", Ünymacka vastasi ymmärrettyään olevansa hereillä. "Minun on muutenkin käytävä asioilla ennen kotiinmenoa. Kosioretkellä."

"Kosioretkellä?" Öferial hämmentyi. "Tähän aikaan illasta? Eikö sinun kannattaisi mennä suoraan vuoteeseesi ja hoitaa kosinta aamulla?"

"Ei", Ünymacka puisti päätään. "Parempi se on hoitaa tänä samaisena iltana. Olen sitä tähän asti säästellyt, joten nyt on aika lunastaa se lupaus, minkä itselleni annoin. Kosin armastani samaisena iltana, kun saan velkani maksettua."

Öferial kohautti olkapäitään:

"No, jos sinä olet itsellesi tehnyt lupauksen, on sinun sitä noudatettava. Minä en voi puuttua elämääsi millään tapaa. Et ole enää velkaa minulle, enkä minä voi enää ahdistella sinua velkasi takia.

Ünymacka ei enää uskonut korviaan ja nipisti itseään uudelleen. Kuullessaan Öferialin käyttävän erilaista äänensävyän hänestä tuntui kummalliselta. Vielä kummallisempaa oli, kun Öferial yhtäkkiä sanoi:

"Minun on sanottava vielä tämä sinulle, Ünymacka. Anteeksi. Olen ehkä ollut epäreilu sinua kohtaan. En vain voi itselleni mitään. Raha pitää minut vallassaan. Ja minä kadun sitä"

"Mitä sinä höpiset, Öferial? Miten niin kadut?" sanoi yhtäkkiä Öferialin toinen ääni.

"Oletko kunnossa?" Ünymacka kysyi.

"Olen. Elämäni parhaimmassa", Öferial sanoi. "Älä valehtele. Sinä olet vain ahneuden sokaisema."

Ünymacka älysi nopeasti tilanteen. Mies kamppaili keskenään. Öferialilla oli harvinaisempi moniminähäiriö, jonka vuoksi hänen toinen persoonansa oli inhimillisyyden puolella ja toinen ajatteli itsekkäästi. Öferial oli kamppaillut minähäiriötään vastaan viimeiset kolmekymmentä vuotta. Se oli pääasiallinen syy sille, miksei hän ollut välittänyt pojistaan, eikä välittänyt edelleenkään.

"Ehkä on parempi, että kamppailet toisen minäsi kanssa yksin", Ünymacka totesi. "Minun on jo mentävä, sillä kosintaa ei sovi unohtaa."

Albiinot olivat odottaneet koko sen ajan talon ulkopuolella ja kummastelleet, kuinka kauan Ünymackalla kesti. He olivat sillä välin puhuneet Kûdishnesta ja kaikesta siitä, mitä tämä ruoja edusti. Oven käydessä Albiinot olivat valmiita siltä varalta, että Ünymacka tarvitsi apua. Tämän kävellessä ulos he laittoivat aseensa takaisin huotraan ja kääntyivät pois ovelta.

"Johan siul kestj," toinen Albiinoista sanoi. "Myö jo luultiin, et se äijä ois tehny sulle jottain ikävvää. Mut sie näätät olevan elämäs kunnossa. Vai ootko?"

"Olen", Ünymacka vastasi. "Me vain keskustelimme. Mutta se mies on sekoamassa, mikäli häntä ei auteta. Hän pyysi minua antamaan tämän Zönomaalle, mutta te luultavasti voitte toimittaa sen minun puolestani."

Ünymacka ojensi kirjeen toiselle Albiinoista ja jatkoi:

"Se on kuulemma siltä Kûdishnelta. Hän on sen kirjeen kautta yrittänyt värvätä Öferialia liittymään hänen joukkoihinsa. Öferial teki kuitenkin selväksi, ettei aio kumartaa Kûdishnen edessä. Hän luultavasti on valmis auttamaan kuningastamme ja hänen miehiään. Jos te voitte viedä tuon kirjeen Zönomaalle minun puolestani, olisin kiitollinen."

"Se järjestyy", toinen Albiinoista sanoi. "Myö toemitettaan tää kirije kylän korkeemmalle herralle, niin ei siun tartte vaevaatua. Sie voet mennä vuan kottiis, tae sit minne ikinä ootkin mänös."

Ünymacka lähti kävelemään kohti lintukauppiaan vankkureita, josta hän voisi ostaa hopeanärhen kosiakseen Lisiminaa. Myyjän lintuvalikoimaan kuului erilajisia lintuja, pöllöjä lukuun ottamatta. Niiden pyhyyden vuoksi niitä ei saanut pyydystää eikä sulkea häkkiin. Miehellä oli pöllö, mutta hän antoi sen lennellä vapaasti. Pöllö istui isäntänsä vieressä olevalla orrella ja näyttäytyi ylpeänä ohikulkeville. Mies heitti sille aina välillä kuolleita rottia syötäväksi ja tarjosi vettä sen janoon.

Mies tunnettiin siitä, ettei hänen tarvinnut nukkua kuin kolme tuntia. Monet olivat kysyneet häneltä hänen salaisuuttaan, mutta tämä mies ei ollut suostunut sitä kertomaan. Hän ei itse ollut halunnut nukkua öisin vain kolme tuntia, mutta hän oli vahingossa saanut kyseisen kyvyn.

Lintumyyjä oli ottamassa huikan vettä. Hän oli työskennellyt koko pitkän päivän ja selvinnyt vain vähällä ruoalla. Hän ei ollut tuona aikana juuri paljonkaan juonut mitään, huolimatta todellisuudesta, että päivä oli ollut polttavan kuuma ja hiostava, jolloin vedenjuonti olisi ollut äärimmäisen tärkeää.

"Iltaa", Ünymacka sanoi tullessaan miehen luokse. "Vieläkö sinä myyt jotain tänään?"

"Kyllähän mää myyn viälä. Mää oon sanonu myyväni ihan aamuyähön asti, joten ei sun tartte olla hualissas. Mitenkäs mää sua voin auttaa? Haluaisikko sää vaikka untulaatin?" mies kysyi.

Mies oli länsiganridori, jotka jakoivat muiden ganridorien keskuudessa mielipiteitä. Länsiläiset olivat jakautuneet kahtia. Osa piti Kûdishnen tekoja oikeutettuina, mutta suurin osa piti kuninkaan puolia. Eteläganridorit olivat tästä huolimatta aina riidoissa länsiganridorien kanssa.

"Ei kiitos", Ünymacka vastasi paijaten sormillaan pöllön päätä. "Olisiko sinulla hopeanärhiä. Ajattelin kosia mielitiettyäni tänä iltana."

"Jaa meinasit sää kosia tyttöäs tänä ehtoona", myyjä sanoi. "Kyllähän multa hopeanärhiä löytyy. Vaan löytyykö sulta mammonaa?"

"Rahaa löytyy", Ünymacka sanoi. "Tein hyvän tilin tänään. Eikö yksi hopeanärhi ollut kolmentoista hopeakolikon arvoinen? Vai muistanko väärin?"

"Näin on näreet", mies vastasi. "Yks hopeanärhi on kolmetoista hopeakolikkoa. Mut multa löytyy myös isompia hopeanärhiä, jotka saattais kiinnostaa tyttöäs enemmän. Ne on tiätenkin kalliimpia, mutta kait sää oot valmis maksamaan pikkasen enemmän yhrestä isommasta närhestä. Eres tyttös vuaksi."

"Paljonko isommat maksavat?"

"Ne maksaa suurin piirtein noin kolmekymmentä hopeakolikkoa", myyjä sanoi. "Mutta ne ovat sen arvoisia. Mitäs sää sanot. Tehräänkö kaupat?"

Ünymacka alkoi miettimään, ostaisiko pienemmän, vaiko isomman hopeanärhen. Enää hänellä ei ollut rahasta ongelmaa, nyt kun hän oli saanut velkansa maksettua ja hänelle oli jäänyt kalojen myynnin ansiosta myös ylimääräistä. Hän ei vain ollut varma, pitäisikö Lisimina isommasta hopeanärhestä, vaiko pienemmästä.

Hän mietti asiaa muutaman minuutin ajan, kunnes teki päätöksen:

"Otan sen isomman hopeanärhen, maksoi mitä maksoikin. Haluan, että tyttöni saa mieluisan kihlajaismerkin minulta. Ongelmana saattaa vain olla se, miten hänen kissansa tulee suhtautumaan tähän hopeanärheen."

Myyjä hymähti:

"Katit on vain katteja. Älä sää hualehri. Nää isommat hope-anärhet on myäs painavampia, nääs. Niitä ei jaksa katti purottaa. Ihminen jaksaa kantaa sitä, joten sulla ei pitäis olla mitään hankaluuksia. Ja niin. Se olis sitten neljäkymmentäviisi hopeakolikkoa."

Ünymacka otti pussin esiin ja alkoi kaivamaan kolikoita.

Maksaessaan pyydettyä hintaa hän ja myyjä kuulivat ääniä kylänjohtajan talon luota. Albiinot olivat vanginneet kaksi kapinallista, ja nämä huusivat vangitsijoilleen kirouksia. He muun muassa kertoivat Fömmarnan rankaisevan heitä, mutta Albiinot eivät siitä välittäneet. He tiesivät, ettei Fömmarna pysty rankaisemaan heitä niin kauan kun he kumartavat muita jumalia ja jumalattaria.

"Piä sie kapinallinen piäs kiinnj", Albiino sanoi. Työ joudutte huomenna hirttosilimukkaan, tae sittennii mestattavaks. Siit piättää tieteskj käräjät."

"The khuninkhaan mhielisthelijät ootthe vaan ykshi roshkajoukkho muitthen roshkajoukkhojen ohella", kapinallinen sanoi. "Theishtä pakhanoishta me thämän maan thulemme puhdhishthamaan. Se on Fömmharnhan tahtho."

Ünymacka ja kauppias katsoivat toisiaan yllättyneinä. Vaikka kapinallisia alueella liikkui, kumpikaan ei ollut osannut arvata heidän saapuvan näin syrjäiseen kylään Sémijan, Laprinin ja Undormanian provinssien rajan tuntumaan.

"Puhevikaiset eteläganridorit", Ünymacka totesi. "Täyttä roskasakkia koko porukka."

Hän muuttui mietteliääksi nähdessään kaksi etelänmiestä siinä kylässä:

"Mitenhän he ovat päässeet Lïndïnin pohjoispuolelle? Eikö jokea vartioida tarpeeksi hyvin?"

"Kyllä sitä jokea vartioiraan", myyjä sanoi. "Mää jouruin koukkaamaan etelän kautta päästäkseni tänne. Vartijat kysyi multa syytä tulla joen ylitte. Mää kerroin aikovani tulla kauppaamaan tavaroita pohjoiseen. Mää myäs kiltisti maksoin siitä, et saisin pitää miekan mukanani, koska ei sitä koskaan tiärä, missä mää jourun kohtaamaan térgintüjä. Siitä on kylläkin jo kaks kuukautta aikaa, joten vartiointi on saattanut herpaantua. Mutta täytyy kyllä myäntää yksi asia. Eteläganritorien murre on viälä kauheampi, mitä eteläponuaarien. Opettelisivat puhumaan ymmärrettävästi."

"Älä muuta virkaa", Ünymacka sanoi.

Myyjä sai kaikki kolikot laskettua ja antoi tämän jälkeen Ünymackalle hopeanärhen. Molemmat kiittivät toisiaan ja Ünymacka vielä paijasi pöllöä ennen poistumistaan.

Hopeanärhi oli painava, mutta Ünymacka kykeni kantamaan sen Nerkänin talolle asti. Talo oli yhdistetty puodin kanssa ja Nerkänin tarvitsi kävellä aamulla makuuhuoneesta keittiön kautta toiselle puolelle rakennusta, jossa hän myi niin mausteita, ruoka-aineita, jauhoja ja astiastoja.

Naistenmies kun Nerkän oli, hänellä oli jälleen naisseuralainen, jonka kanssa hän voisi viettää yön. Tosin tämä samainen nainen oli ollut aiemminkin Nerkänin kanssa. He olivat tavanneet toisensa keskikesän juhlassa ja viettäneet yön yhdessä.

Tavallisesti Nerkän ei samaa naista tuonut taloonsa toistamiseen, mutta nyt hän oli tehnyt näin. Lisimina ymmärsi, miksi hänen isänsä näin teki. Nerkän oli valmis lopettamaan tapansa naistenmiehenä ja alkamaan vakavaan suhteeseen. Lisimina hyväksyi tämän naisen ja toivoi isänsä vievän hänet vihille.

Lisimina antoi kissalleen Segúdélle ruoantähteitä, joita hän, Nerkän ja Nerkänin nainen eivät olleet jaksaneet syödä. Ünymacka koputti oveen ja Nerkän meni avaamaan sen. Hän tiesi välittömästi, kuka sen takana oli.

"Käy peremmälle ja paina puuta, mikäli haluat", Nerkän sanoi.

Ünymacka käveli sisään ja Lisimina huomasi nyytin, joka tällä oli. Ünymacka oli pyytänyt myyjää pistämään sen ympärille jonkun kankaanpalan, jotta Lisimina ei aivan heti huomaisi hänellä olevan hopeanärheä. Hän halusi yllättää tämän perinpohjaisesti.

"Iltaa taloon!" Ünymacka julisti. "Sinulla on näköjään täällä seuralainen, Nerkän. Mikä teidän nimenne on?"

"Jenömina, Dérgülin tytär", Nerkänin seuralainen esittäytyi.

Ünymackalla oli hämärä muistikuva, että hän olisi nähnyt Jenöminan aiemminkin Nerkänin seurassa. Hän alkoi muistele-maan keskikesän juhlaa ja sai mieleensä Nerkänin ja Jenöminan tanssimassa.

Nerkän tarttui Jenöminaa kädestä ja kuiskasi hänelle jotain. Lisimina ei kuullut, mutta Jenöminan kikattaessa hän oletti isänsä kuiskanneen hempeitä.

"Me taidammekin Jenöminan kanssa mennä toisaalle, niin saatte te puhua keskenänne", Nerkän vihjaisi. "Älkää antako meidän pitämiemme äänten häiritä teitä."

Jenömina alkoi nauramaan Nerkänin kanssa. Talon isäntä veti hänet toiseen huoneeseen, jossa sijaitsi Nerkänin vuode.

Kaksikon poistuttua Lisimina otti Segúdén syliinsä ja alkoi rapsuttamaan tätä. Hän piti kissoista kovasti ja Segúdé piti emännästään. Lisimina oli löytänyt kissan yhtenä iltana kalastajalaiturilta pari kesää sitten. Se oli ollut nälissään, eikä Lisimina ollut löytänyt sen emoa mistään.

Koska hän ei voinut jättää pientä kissanpentua yksikseen oli Lisimina tuonut sen kotiin ja antanut sille syötävää, juotavaa ja nukkumapaikan sisältä. Seuraavina päivinä kissa oli piileskellyt Lisiminan vuoteen alla ja tullut pois vain syödäkseen ja juodakseen. Lopulta se oli kerännyt rohkeutta ja lähestynyt omatoimi-sesti Lisiminaa ja Nerkäniä.

Kissa oli lopulta tykästynyt Lisiminaan ja Nerkäniin eikä ollut enää piileskellyt. Se oli löytänyt aina tiensä joko Lisiminan tai Nerkänin jalkopäähän ja välillä näiden syliin. Nerkän ei kissoista niinkään välittänyt, mutta hän oli mielellään ottanut kissan asumaan hänen talossaan pitääkseen hiiret ja muut jyrsijät loitolla. Vaikka se vietti enemmän aikaa Lisiminan seurassa, löysi se välillä tiensä myös Nerkänin makuuhuoneeseen ja nukkui toi-sinaan miehen vierellä, kun sängyllä oli tilaa – melko harvoin.

Ünymacka oli jäänyt katseellaan seuraamaan Nerkäniä ja Jenöminaa. Kun he olivat sulkeneet oven, hän otti asian puheeksi.

"Eikö Nerkän ole ollut hänen kanssaan aiemminkin?" hän kysyi.

"On", Lisimina vastasi. "Keskikesänä isä toi Jenöminan tänne ensi kertaa, ja he viettivät yönsä tuttuun tapaan. Nyt hän kuitenkin toi hänet toistamiseen, ja minä uskon isän olevan valmis vakavaan suhteeseen."

"Mikäs siinä", Ünymacka totesi. "Hän vaikuttaa mukavalta."

"Älä muuta sano", Lisimina sanoi. "Jenöminalla on hyvä huumorintaju ja minä elättelen toiveita hänen ja isän suhteen. Hänestä saattaa vihdoinkin olla isälle uusi puoliso sen jälkeen, kun äiti kuoli. Vaikka hän on isää yhdeksän vuotta nuorempi, näen hänet mahdollisena äitipuolena. Ainakaan hän ei ole minun ikäiseni, vaan minua viisitoista vuotta vanhempi."

"Ymmärrän", Ünymacka sanoi ja tarttui Lisiminan käteen vasemmalla kädellään. "En kuitenkaan tullut tänne puhumaan Nerkänistä enkä hänen seuralaisistaan. Tulin tänne eräästä toisesta syystä."

Ünymacka vapautti kätensä Lisiminan kädestä ja polvistui mielitiettynsä edessä:

"Lisimina. Haluan vihdoinkin kysyä tämän sinulta. Menisitkö kanssani naimisiin?"

Ünymacka avasi nyytin näyttäen Lisiminalle ostamansa hopeanärhen. Lisimina katsoi Ünymackaa häkeltyneenä ja laski kissan lattialle. Kissa jäi katsomaan, kun emäntä nousi tuolilta – kiehnäten samalla hänen hameensa helmassa.

"Oletko sinä vihdoin saanut velkasi maksettua?" Lisimina kysyi.

"Olen", Ünymacka vastasi. "Kävin maksamassa velkani tuntia aikaisemmin ja olen vihdoin vapaa mies viedäkseni sinut vihille luodaksemme oman tulevaisuutemme. Olen nähnyt jo osan tästä tulevaisuudesta, ja osa siitä ei valitettavasti tule tapahtumaan täällä – vaan muualla. Mutta mitä ikinä tuleekaan tapahtumaan, sinä tulet aina olemaan mielessäni ensimmäisenä."

Lisimina ei täysin ymmärtänyt, mitä mies tarkoitti, eikä hänen tarvinnutkaan. Hän liikuttui kyyneliin:

"Et tiedäkään, kuinka monta yötä olen valvonut ja kuinka monta kertaa olen nähnyt unta tästä hetkestä. Olen odottanut tämän päivän tulemista jo kahden vuoden ajan ja nyt se on vihdoin tullut. Vastauksena kosintaasi, en voi sanoa muuta kuin suostuvani. Menen kanssasi naimisiin ja tulkoon meidän tiellemme mitä tahansa, en anna sen vaikuttaa mitenkään tulevaisuuteemme, ellei sitten tiellemme tule kuolema."

Nerkän ja Jenömina olivat kuunnelleet kaksikon puhetta seinän takaa. Nerkän oli selittänyt Jenöminalle, että Lisiminaa mahdollisesti kositaan sinä iltana ja he olivat varautuneet sitä hetkeä varten.

"Kolmosella. Déün, fén, riengüm", Nerkän sanoi ja kaksikko tuli huoneesta ulos. "Onneksi olkoon!"

Kaksikon tullessa huoneesta ulos ryminällä, Segúdé säikähti ja juoksi pöydän alle piiloon. Nerkän ja Jenömina kertoivat juonesta ja juuri kihlautuneet alkoivat nauramaan. Nerkän pyysi jokaista istumaan pöydän ääreen juomaan kihlajaiskahvit. Ünymacka tavallisesti joi teetä, mutta tilaisuuden tärkeyden vuoksi hän päätti tehdä poikkeuksen tottumuksensa kanssa.

"Miten ajattelit tehdä, tytär?" Nerkän kysyi. "Otatko itsellesi lisänimen avioliiton yhteydessä, kuten äitisi otti mennessään kanssani naimisiin?"

Lisänimen ottaminen oli yleistä. Sanuminaa oli ennen avioliittoa kutsuttu Sanumina, Súlqün tyttäreksi, mutta mentyään Nerkänin kanssa naimisiin häntä oli kutsuttu Sanumina, Nerkänin vaimoksi.

"Kyllähän minä", Lisimina vastasi. "En aio luistaa perinteistä, vaan otan itselleni lisänimen, kuten äiti teki."

"En minä vaadi lisänimen ottamista", Ünymacka totesi. "Minä olen pohtinut, että ottaisin itselleni sukunimen. Virallisten asioiden toimittamisesta tulisi tällöin helpompaa."

Sukunimet olivat kylässä harvinaisuus. Kylän ja sen lähimaiden asukkaista vain Öferialilla, Sendürikillä ja hänen perheellään, sekä kahdella muulla perheellä oli sellainen. Ihmiset olivat siihen asti pärjänneet pelkillä kutsumanimillään sekä kenen poika tai tytär oli eikä sukunimen ottamista nähty välttämättömänä.

"Vai niin", Jenömina sanoi ja antoi pöydän vieressä olevalle Segúdélle maitoa litkittäväksi. "Älkää kuitenkaan alkako riitelemään siitä, millaisen nimen haluatte suvulle. Minun vanhempani riitelivät asiasta isovanhempieni kanssa ja lopulta he luopuivat koko asiasta."

"Ei pelkoa", Lisimina sanoi. "Annan Ünymackalle vapaat kädet nimen valinnassa. Hänhän tulee olemaan sen perheen pää."

***

Vuorokauden vaihduttua menivät Nerkän ja Jenömina makuuhuoneen puolelle. Ünymacka ja Lisimina olivat nousseet pankolle makaamaan ja odottivat yövahdin ohittavan talon, vaikkei tämä muutenkaan näkisi mitä he tekivät. Samalle he kuuntelivat vaimeita ääniä, joita Nerkänin makuuhuoneesta kuului.

Lisimina makasi pää Ünymacka rinnalla ja Ünymacka silitteli morsionsa vaaleita hiuksia, ja toisella kädellään hän silitti Segúdéa, joka oli tullut emäntänsä perässä. Kissa makasi hänen vatsallaan ja kehräsi kovaäänisesti.

Lisimina näki sulhonsa kasvoilla huolestuneen ilmeen. Ünymacka ei ollut kertonut Öferialin kertomasta ennustuksesta eikä hän tiennyt miten kertoa siitä. Vanhan saiturin nimen hän päätti olla mainitsematta ja alkoi kertomaan ennustusta nähdessään morsionsa kasvoilla kysyvän ja huolestuneen ilmeen.

"Tulevaisuutemme ei tule olemaan sellainen, miksi me sen toivomme", Ünymacka sanoi. "Dérgindüt ovat aloittaneet kapinan ja minä joudun myös lähtemään armeijan mukana kapinaa kukistamaan. Tästä kapinasta tulee valitettavasti paljon suurempi. Kûdishnesta tulee maailman vaarallisin ihminen ja hän tulee tuhoamaan tärkeänä pitämämme ja pakottaa ison osan ihmisiä hylkäämään kaikki jumalat – Fömmarnaa lukuun ottamatta. Hän tulee elämään pidempään kuin me. Mutta hänkin on vain ihminen ja tulee joku päivä kuolemaan, vaikka siinä menisi kuinka monta tuhatta vuotta tahansa."

"Nyt en täysin ymmärrä", Lisimina sanoi. "Miten Kûdishne voisi muka elää meitä pidempään? Ja mitä tarkoitat, kun sanot hänen tulevan tuhoamaan meidän tärkeimpinä pitämät asiat?"

"Kapina kehittyy vuosien varrella suursodaksi ja Kûdishne tulee johtamaan omat miehensä taisteluun Fömmarnan puolesta", Ünymacka sanoi. "Tämän takia Fömmarnasta tulee luopiojumala, joka jää muiden hylkäämäksi. Siitä sodasta tulee raaka ja sadat tuhannet tulevat menettämään henkensä."

Ünymacka ei alkanut kertoa enempää, koska ei tahtonut pilata loppua tunnelmaa:

"Mutta sitä meidän ei nyt kannata murehtia. Keskitytään me johonkin muuhun."

Ünymacka laski Segúdén pois vatsansa päältä ja käänsi kehonsa Lisiminaa kohti. Hän suuteli tätä ja alkoi nostamaan morsionsa hameen helmoja ja lopulta työntyi tämän sisälle. Parin minuutin kuluttua Nerkän ja Jenömina kuulivat pankolta ääniä. Nerkän itse työntyi Jenöminaa kohti ja huohotti vaimeasti.

"Mukava kuunnella, kuinka kaksi nuorta rakastavaista tekevät rakkaudenosoituksia toisilleen", Jenömina nauroi huokaillen.

Nerkän yllättyi, sillä tavallisesti hän kertoi tällaisia vitsejä.

"Sinusta paljastuu yhä enemmän uusia puolia, Jenömina", Nerkän naurahti ja päästi kohta kovemman huoahduksen saavuttaessaan huipun.

Hevoskauppa

Ünymackan ja Lisiminan kihlauksesta oli kulunut kolme päivää. Kihlautumisen jälkeisenä aamuna kylän Hengen Herra oli ilmoittanut kihlautumisen pyhäköllä, jonne ihmiset kokoontuivat välillä kysymään neuvoja jumalilta ja hakemaan hengellistä lohtua ongelmiinsa.

Kihlauksen ilmoittamisen johdosta kyläläiset olivat kokoontuneet laiturille ja tuoneet tuoreen kihlaparin ulos, jotta he menisivät veneeseen. Tämä ikivanha tapa oli kunnianosoitus poikamiehen ja poikamiestytön pian alkavalle avioelämälle ja veneessä oleminen kuvasti omanlaistansa näkemystä avioliiton satamasta, jonne kihlapari pian purjehtisi. Vene oli pistetty liikkeelle ja annettu lipua virran mukana järven keskelle, jossa tuore kihlapari saisi viettää hetken yksityistä aikaa päiväsaikaan. Ünymacka oli kahden tunnin jälkeen ottanut airot esille ja soutanut takaisin laiturille ennen siestan alkua.

Ehkä suurimpana uutisena tuli Nerkänin suhde. Siitä ei tehty yhtä virallista ilmoitusta, koska Nerkäniä ja Jenöminaa ei ollut kihlattu. Heistä saatiin tietää ihmisten käydessä puodissa ostoksilla ja nähdessään Jenöminan olevan kassalla, kun Nerkäniä ei näkynyt.

Lisiminan kerrottua isänsä tilanteesta alkoi tästä uudenlainen juoru ja joidenkin vitsiniekkojen mukaan vuosisadan uutinen. Nerkän, Éconan poika, Wüerin kyläkauppias, oli löytänyt itselleen naisen, jonka kanssa oli valmis viettämään myös lopun elämäänsä.

Kihlajaisuutiset kiirivät myös järvellä, vaikka saarelaiset eivät olleet yhtä kiinnostuneita kylien uutisista. Vain Damarcel kiinnostui ja tuli lautalla kylään onnitellakseen Ünymackaa. Päivä oli tuulinen, mutta lautta selviytyi matkasta ilman sen suurempia ongelmia.

Ünymacka oli itsekin tulossa järveltä käytyään viemässä verkot ja ostettuaan järvellä soutamassa olevilta ponuaareilta amuletin, joka antaisi hänelle onnea. Damarcelin tulo kalastajalaiturille yllätti hänet.

"Damarcel", Ünymacka totesi. "Sinä olet tullut kylässä pistäytymään, huomaan minä."

Damarcel nyökkäsi:

"Kuultuani uutiset kihlauksestasi päätin tulla henkilökohtaisesti onnittelemaan, vaikka emme olekaan kuin kertatapaamisen tuttuja. Onnittelut kuuluvat sentään hyviin tapoihin. Luulen sinulla käyneen hyvä onni valitessasi tämän Lisiminan, vai mikä hänen nimensä olikaan. Ainakin häntä on kehuttu hyväksi naiseksi."

"Hän on", Ünymacka vastasi. "Hän on hyvä nainen. Ja samalla ainoa, jonka koskaan olen kuvitellut kihlaavani ja vieväni lopulta vihille. En pystyisi edes miettimään ketään toista hänen tilalleen. En, vaikka kuningas Födömyl yhdeksäs tarjoaisi tyttärensä kättä minulle."

"Hyvä, että pidät periaatteesta kiinni", Damarcel sanoi. "Nyt kun olet löytänyt Lisiminasta itsellesi hyvän morsiamen, sinun ei kannata ajatellakaan ketään muuta. Minäkin tein aikoinaan hyvän valinnan, kun päätin pyytää Ülúrminaa vaimokseni. Olen edelleen kiitollinen Angafainasille hänen johdattaessa minut sen laudanpätkän luokse voidakseni pelastaa Ülúrminan. Meillä on sen jälkeen ollut viikoittain tapana laittaa kynttilä kellumaan veteen muistellaksemme vaimoni hukkuneita perheenjäseniä."

"Taisin saada vastauksen ikuisuuskysymykseeni", Ünymacka totesi. "Olen jo usean vuoden ajan miettinyt, miksi joka viikko vedessä näkyy pieni kynttilänvalo iltaisin. Se olet sinä ja vaimosi, jotka ovat jättäneet niitä valoja."

Damarcel nyökkäsi. Vaikka hän oli onnistunut pelastamaan Ülúrminan, ei hän ollut saapunut paikalle tarpeeksi ajoissa pelastaakseen toista Ülúrminan veljistä ja vaimonsa vanhempia. Damarcel oli löytänyt tarkastussoudullaan takin, joka oli kuulunut hänen edesmenneelle langolleen Jáuralle.

Kaikki Ülúrminan perheestä eivät onneksi olleet hukkuneet järvenpohjaan. Damarcel oli ihmeen kaupalla onnistunut löytämään toisen Ülúrminan veljistä, nimeltään Seri, eräältä saarelta elossa. Seri oli huutanut hädissään ja kertonut vanhempiensa, veljensä ja siskonsa hukkuneen Engräninjärveen. Damarcel oli soutanut Serin omalle saarelleen ja pistänyt toipumaan Ülúrminan vierelle paljastaen sisaren olevan elossa.

Seri oli jäänyt Damarcelille ikuiseen kiitollisuudenvelkaan. Mies oli vielä elätellyt toivoa jonkun muunkin kuin vain hänen ja siskonsa selvinneen haaksirikosta hengissä, mutta näin ei lopulta ollut. Ensimmäisen kynttilän oli laittanut veteen juuri Seri muistaakseen menetettyjä. Ülúrminan ilmoitettua aikovansa mennä naimisiin Damarcelin kanssa, oli Seri todistanut häitä ja sitten lähtenyt lautalla mantereen puolelle. Hän asui kylästä kolmen virstan päässä etelässä ja toisinaan kävi tapaamassa sisartaan, lankoaan ja sisarenlapsiaan saarella vaimojensa ja miehensä kanssa.

Keskusaukiolta kuului rummunsoittoa. Ünymacka ja Damarcel molemmat menivät katsomaan tapahtumaa. Parina aikaisempana päivänä oli satanut, joten kolme päivää sitten vangittuja kapinallisia ollut voitu hirttää. Kuulusteluissa nämä eivät olleet maininneet mitään Kûdishneen liittyen, mikä oli ollut Zönomaalle ja Arftenille harmillinen asia.

Öferial oli ottanut osaa kuulusteluihin ja pyytänyt saada käyt-tää kovia otteita kuulusteltaviin kapinallisiin. Hänelle oli vastahakoisesti myönnetty lupa, mutta hänelle oli myös asetettu rajat. Hän ei saanut piestä vangittuja kuoliaaksi asti ja Öferial oli ollut tämän asian suhteen ymmärtäväinen. Pieksämisen ansiosta Öferial oli onnistunut saamaan pieniä tietoja liittyen mahdollisiin paikkoihin, joissa Kûdishne saattoi piileskellä.

Tuomitut istuivat hevosten selissä köydet kaulassa odottamassa kuolemantuomioiden täytäntöönpanoa. Heidän kasvoistaan näki, että väkivallan kanssa ei ollut pihistelty. Enää heistä ei näkynyt se, mutta kuulustelujen aikana he olivat olleet peloissaan. Kun Öferial oli näyttäytynyt heille ensimmäisen kerran, he olivat ajatelleet hänen olevan heikko vanhus, mutta hän oli osoittautunut vahvaksi kuin mikä. Hän oli piessyt vangittuja vaatien heitä paljastamaan Kûdishnen piilopaikan. Kapinallisilla ei ollut antaa kuin arvioita ruhtinaansa piilopaikasta. Kûdishne oli hiljaa ja kertoi vain harvoille ihmisille, minne aikoo piiloutua. Hän oli myös varoittanut jokaista, joka jäisi kiinni. Jos joku kavaltaa hänen piilopaikkansa, tulee kavaltaja ja hänen perheensä kärsimään. Öferial seisoi tuomittujen vieressä. Tuomitut edelleen pelkäsivät häntä, mutta he eivät sitä näyttäneet ulkoisesti. Teloitus ei heitä pelottanut.

Arften oli ollut tuomioistuimen puheenjohtajana ja antanut tuomion kapinallisille. Jokainen katsottiin syyllisiksi kapinointiin ja viattomien ihmisten murhiin. Näin ollen heidät oli tuomittu hirtettäviksi. He olivat tietenkin kiistäneet osallisuutensa mihinkään näistä syytöksistä, mutta kiistäminen ei heitä auttanut. Heidät oli tuomittu kuolemaan ja nyt he odottivat kuristumista.

"…teidät tullaan toisessa ulottuvuudessa puhdistamaan ja teidän pahat tekonne on siellä unohdettu", Arften kertoi. "Mutta täällä teidän osallisuutenne kapinaan tullaan muistamaan vielä pitkään. Teillä on vielä mahdollisuus sanoa viimeiset sananne, ennen kuin päästämme teidät toiseen ulottuvuuteen."

"Vai haluatthe the khuulla meidhän viimheishet shanat?" kysyi yksi tuomituista. "Khyllähän she onnisthuu. Me halhuamme shanoa, etthä theidän aikhanne thulee olemhaan thäynnä. Ruhthinash Khûdishne aikhoo lähetthää khahdeksanthuhannen miehen joukhon Shöfhereanvhuorelle viidhen päivhän kulutthua ja shyrjäytthää ponhuaarikhuninkhaan. Hän ei itshe ole menossha, vaan hänellä on palhjon täshmhällisemphää tekhemishtä. The thuskhin physthytthe thekemään mithään, sillä Shöfhereanvhuorelle khulkhee täälthä khymmenessä phäivhässä. Me lähdhemme täälthä iloisella mhielellä tiethäen, etthä jokhu päivhä meithän panosthus on palkhitthu."

Zönomaa antoi Öferialille merkin, jolloin tämä laittoi hevoset liikkeelle ja tuomitut kuristuivat hengiltä. Albiinot kävivät hakemassa ruumiit, jotta heidät voisi tuhkata, kuten vuosituhansien aikana on ollut tapana.

Teloitetut olivat olleet tosissaan, mutta heidän uhittelunsa oli turhaa. Kuningas Födömyl, hänen poikansa Förygör, sekä hänen tyttärensä olivat Fénigén linnoituksessa, jossa kuninkaallinen perhe piti kesän ajan hallintoa. Päättävät elimet olivat jääneet Söfereanvuorelle ja ne olivat vaarassa kukistua. Kauan sitten säädetty laki antoi kuninkaalle rajattoman määrän valtaa, mikäli hänen kabinettinsa kaatuisi. Tällöin kuninkaalla olisi hetken verran yksinvaltiaan asema ja hän sai päättää yksimielisesti kapinan kukistamisesta.

Damarcel ja Öferial olivat hetken pitäneet pienen – paheksuntaa sisältävän – tuijotustuokion. Heillä oli ollut usean vuoden ajan huonot välit, jotka ovat seurausta Öferialin vietyä Damarcelilta jakinnahasta valmistetun satulan, kun hän ei vielä ollut asettunut asumaan saarelle.

Damarcel oli ostanut Koillisvuorten paimentolaisilta jakinnahasta valmistetun satulan ja maksanut siitä pitkän pennin. Hän oli sittemmin lainannut itsekin rahaa Öferialilta ja Öferial oli ottanut satulan maksuna, vaikka Damarcelilla oli ollut tarpeeksi rahaa velan maksamiseen. Hän oli tarjonnut rahojaan, mutta Öferial oli ottanut satulan. Damarcel oli suuttunut ja uhannut jopa riistää Öferialilta hengen saadakseen satulansa takaisin. Hänen ajattelutapansa oli rikollista, mutta kukaan ei suuttuisi siitä hänelle.

"Joku päivä vien Äräkijamalta jotain, mikä on hänelle tärkeää", hän uhitteli. "Hän varasti minulta jakinnahkasatulani ja haluan kostaa. Voin ehkä viedä häneltä valkoisen hevosen ja palautan sen vasta, kun hän on palauttanut satulani."

"Harkitse uhitteluasi uudestaan", Ünymacka kehotti. "Öferial on ahne, mutta hän on toisen minänsä vanki."

Ünymacka erehtyi tuijottamaan aurinkoa hetken ja aivasti pari kertaa. Auringon tuijottaminen ei tehnyt ihmiselle hyvää monessa mielessä, sillä sen valo saattoi sokaista silmät, mutta myös aiheuttaa aivastusta. Ünymacka ei tiennyt, mistä jälkimmäinen johtui.

"Hevosesta puheen ollen", Ünymacka totesi lopulta. "Minun pitäisi käydä ostamassa itselleni hevonen. Öferialin pojat, Sendürik ja Roten, eivät ole isänsä kaltaisia ahneita saitureita, vaan he saattavat myydä minulle hevosen sopuhintaan. Sendürikin omistamalle tilalle ole kuin reilun virstan verran matkaa. Sen jaksaa taittaa jalan."

"Hevonen kieltämättä tuo helpotusta matkanteossa", Damarcel totesi. "Minä saattaisin tulla ehkä käymään sinun kanssasi katsomassa, millaisia hevosia heillä on myytävänä. Jouduin kauan sitten luopumaan hevosestani muuttaessani saarelle. Vähän aikaa sitten muutamien saarten välille rakennettiin siltoja ja se jatkuu järven idänpuoleiselle rannalle, josta saatan kulkea nopeasti takaisin kotiin. Täältä itärannalle toki on matkaa kymmenen virstaa, mutta hevonen taittaa sen matkan nopeammin kuin kävelevä ihminen"

Muutaman minuutin kuluttua miehet lähtivät kävelemään Sendürikin tilalle. Sendürik oli rakentanut tilan päärakennuksen Rotenin kanssa ja monet maanviljelijät ja hevostilalliset kadehtivat veljeksiä. Roten ei asunut tilalla, vaan hän nukkui yönsä kylän majatalossa sen ainoana vakiasukkaana. Sendürik olisi antanut veljelleen oikeuden asua hänen ja hänen vaimonsa ja lapsensa kanssa, mutta Roten oli kieltäytynyt siitä. Hän ajatteli olevansa vain veljensä, kälynsä ja veljenpoikansa riesana, mikäli olisi asustanut näiden kanssa saman katon alla.

Kaksikko oli kävellyt kahdensadanseitsemänkymmenen sylen verran, kun vähän matkan päässä näkyi muutama ratsumies. Ratsastajat olivat Hirjasta tulleita menshremsejä, jotka Hirjan Herra Freidürk oli lähettänyt Paterianmaahan auttamaan sen laillista hallintoa. Heidän puhumisessaan kuului erittäin vahvana suhiseva äänne ja miesten puhe muistutti osittain käärmeen sihinää. Menshremsien kieli ei ollut historiansa aikana paljoakaan kehittynyt tai muuttunut – joitain pieniä muutoksia lukuun ottamatta. He puhuivat samalla tavalla, mitä olivat koko historiansa aikana puhuneet.

"Tuossa kävelee kaksi täkäläistä, ainakin oletettavasti", menshremsjoukon johtaja osoitti. "Kysytään heiltä, onko tästä kylästä kovin pitkä matka Argüriin."

He pysäyttivät hevosensa ja odottivat Ünymackan ja Damarcelin pääsevän tarpeeksi lähelle, jottei heidän tarvitse huutaa. Kaksikko ei ollut huomannut menshremsejä puhuessaan omiaan ja katsoessa vain välillä eteenpäin. Menshremsien alkaessa puhua he kääntyivät säikähtäneinä. He luulivat tulleensa liian lähelle käärmettä, joka oli alkanut sihisemään varoituksena. Ymmärtäessään suhisevan äänteen olleen menshremsien tekemä, he huokaisivat helpotuksesta.

"Taisitte luulla meitä käärmeiksi, ettekö vain?" yksi menshremseistä kysyi. "Olemme pahoillamme. Meidän olisi tietenkin pitänyt puhua teidän kieltänne, eikä omaamme."

Menshremsien johtaja otti asian esitettäväkseen:

"Meillä olisi kysymys teille kahdelle. Kuinka pitkä matka tästä kylästä on Argürin kaupunkiin?"

"Argüriin?" Ünymacka kysyi. "Sinne on pitkä matka. Täältä sinne ratsastaa seitsemässä päivässä, sillä se sijaitsee Lïndïnin alajuoksulla Itäisen valtameren rannalla."

"Teidän olisi pitänyt jatka Hirjasta suoraan etelään", Damarcel lisäsi. "Te olette tulleet pohjoiseen, Engräninjärvelle. Päinvastaiseen suuntaan kuin määränpäänne."

Menshremsit kääntyivät katsomaan yhtä heikäläisistä epäuskoisina ja vihaisina.

"Minähän sanoin sinulle, Ershensh, että me olemme kulkeneet väärään suuntaan", joukon johtaja ärähti. "Kannattaisi sinun oppia tuntemaan ilmansuunnat. Me olemme tulleet Hirjasta pohjoiseen, emmekä etelään."

"Älä minua syytä, Shoshan", sanoi Ershensh niminen menshrems. "Sinä se minulle vanhan kartan, joka näytti heimoaikojen rajat – eikä valtakuntien nykyrajoja – annoit. Tässä sinun kartassasi myös Sonsheni on edelleen yhdistyneenä Paterian ja Undormanian kanssa. Mantereet erosivat toisistaan tuhat vuotta sitten. Joten pidä sinä vain se suusi tukossa ja myönnä virheesi."

"Jatketaan me matkaa", Damarcel sanoi Ünymackalle.

Menshremsien riitelyt tunnettiin ja niistä seurasi aina pieni tappelu. Ulkopuolinen ei halunnut olla paikalla todistamassa, kun menshremsit kävisivät toistensa kimppuun. Kaksikon päästyä tarpeeksi pitkän välimatkan päähän he kuulivat menshremsien tappelevan ja huutelevan solvauksia toisilleen. He eivät ehtineet nähdä, kuinka Albiinot tulivat rauhoittamaan tilanteen tullessaan Sendürikin tilan kupeeseen.

Tila oli kuuden hehtaarin kokoinen ja laitumilla laukkasi sadoittain hevosia. Vaikka tila oli hevostila, oli Sendürikillä myös viljelmiä, joista hän sai leipää perheelleen.

Roten oli karsinassa rauhoittelemassa yhtä oriita. Sendürik oli tallissa astuttamassa kahta hevosta. Sendürikillä oli veljensä ohella toinenkin apuri, jonka nimi oli Örcyngöl. Hän oli ponuaari ja tullut kylään alun perin tehdäkseen kirjurintöitä. Hänellä ei ollut ollut onnea ja vähällä ajautua kerjuulle. Rauhoitettuaan hevo-sen niityllä saadakseen itselleen ratsun, Sendürik oli tarjonnut tälle työtä hevosten rauhoittajana, mikäli joku hevosista pillastuu joskus. Örcyngöl oli ottanut työn vastaan. Tällä hetkellä hän ei rauhoitellut hevosia, vaan ruokki niitä.

"Töröndys eskerö - hyvää iltapäivää!" ponuaari sanoi. "Voinko jotenkin auttaa teitä?"

"Onko Sendürik lähellä?" Ünymacka kysyi. "Meillä olisi vähän asiaa hänelle. Aiomme ostaa hevoset."

"Isäntä on astuttamassa Siafiminaa ja Stümiä", Örcyngol vastasi. "Saattaa mennä hetki, että hän saa työnsä hoidettua. Minä en valitettavasti voi myydä teille hevosta sen ollessa toimenkuvani ulkopuolella. Minun toimenkuvaani kuuluu hevosten rauhoittaminen, ruokkiminen ja jätösten kerääminen. Voin kyllä esitellä teille kummallekin hyvärotuisia hevosia ja antaa teidän pohtia, minkä haluatte."

Hevosia oli monta eri rotua. Löytyi etelässä tavattavaa rudulgil­ nimistä rotua, suurella Stanaijan tasangolla tavattavaa fléngreídrotua, Arculian laaksossa tavattavaa üföng rotua ja niin edelleen. Nämä olivat hyvää rotua, mutta kaikista jalorotuisimmat hevoset oli jaoteltu erikseen. Nämä hevoset eivät olleet tarkoitettu rahvaalle, vaan ruhtinaille ja muulle ylimystölle. Rahvaalle oli tarkoitettu muut rodut. Se kuulosti epäreilulta, mutta Sendürik perusteli jaottelua jalorotuisten ollessa harvassa. Kun hän on saanut astutettua niitä tarpeeksi, hän voi alkaa myydä ylimystön lisäksi rahvaalle.

Jalorotuisia hevosia oli kahta eri rotua. Oli städeifingin- ja andraijanhevoset, jotka olivat tunnettuja nopeudestaan. Nämä hevoset olivat myös kaikista harvinaisimmat rodut. Sendürik ja Roten olivat olleet onnekkaita tavattuaan muutaman näiden rodun edustajan kulkemassa kahden poronkuseman päässä kylästä ratsastaessaan metsästysaikeissa. He olivat ottaneet nämä kiinni ja rauhoittaneet neljä, jotka eivät olleet ehtineet laukkaamaan heiltä karkuun.

Ünymacka katseli hevosia ja koitti taputtaa näitä. Monet hevoset eivät välittäneet hänestä, mutta osa hakeutui hänen lähelleen. Hän ei osannut päättää, minkä hevosen hän valitsisi ja yritti kokeilla eläinten suhtautumista, jos hän hyppäisi hevosen selkään ja kokeilla sillä ratsastamista. Tästä eläimet eivät pitäneet, mikä osoitti niiden joko olevan vielä puolivillejä, tai sitten ne eivät pitäneet Ünymackan vaatteisiin tarttuneesta kalanhajusta.

Kymmenen minuutin kuluttua yksi asûring­-rotuinen hevonen antoi Ünymackan nousta selkäänsä. Ünymackan kokeillessa sillä ratsastamista se ei heittänyt häntä selästään pois. Sendürik tuli aitaukseen ja näki Ünymackan koettavan pysyä hevosen selässä ja onnistuen siinä.

"Se näyttää pitävän sinusta, Ünymacka", Sendürik totesi. "Muutoin se olisi heittänyt sinut pois selästään. Muistaakseni juuri se hepo on yksi niistä, jotka eivät anna edes minun tai Rotenin olla sen selässä. En tiedä miten sinä siinä onnistut, mutta se elikko on päätöksensä tehnyt. Ilmeisesti se tahtoo, että vain sinä ratsastat sillä. Pistetäänkö nimet paperiin?"

"En ole aivan varma", Ünymacka sanoi. "Onko täällä vapaata aitausta, jossa voi vapaasti kokeilla, salliiko tämä eläin minun laukata sillä?"

"Onhan täällä", Sendürik sanoi. "Seuraahan minua."

Aitaus oli tyhjä muista hevosista ja Ünymacka laittoi hevosen koitokseen. Vaikka hänellä ei ollut suitsia, saatikka satulaa, hän pysyi eläimen selässä ja tämä teki kaiken, mitä Ünymacka pyysi sitä tekemään. Kierrettyään aitauksen laukaten viisi kertaa Ünymacka pysäytti hevosen ja nousi pois sen selästä.

"Vaikuttaa luotettavalta elikolta", Ünymacka sanoi. "Laitetaan vain nimet siihen niin sanottuun paperiin, mitä se materiaali sitten onkaan."

"Hienoa", Sendürik totesi. "Seuraahan minua ja tuo se hevonen, niin satuloidaan se ja hankitaan suitset. Valjaita sinä et ehkä tarvitse, kun sinusta sentään tulee pian Nerkänin vävy ja hänellä on valjaita omasta takaa."

Sendürik alkoi murehtimaan, miten Ünymackan velanmaksu oli sujunut. Hän tunsi isänsä ja tiesi tämän olevan äkkipikainen.

"Eihän isän kohtaaminen ollut mitenkään vaivalloista käydessäsi maksamassa velkasi pois?" Sendürik kysyi.

"Ei", Ünymacka sanoi. "Hän tosin käyttäytyi oudosti. Hän riiteli itsensä kanssa maksettuani velan pois."

"Riiteli keskenään?" Sendürik ihmetteli. "Se ei kuulosta juuri ollenkaan hänen kaltaisensa miehen käytökseltä. Yleensä hän riitelee toisten ihmisten kanssa. Etenkin minun ja Rotenin. Viimeisin riitamme oli, kun hän haukkui vaimoni Kiseminan pataluhaksi. Mitä hän sanoi itselleen riidellessään itsensä kanssa?"

"Jotenkin minusta tuntui, että hän olisi solvannut ahnetta puoltaan ja sitä puoltaan, joka on kaikilta ihmisiltä piilossa", Ünymacka sanoi. "Kun lähdin sieltä, hän alkoi kamppailemaan mielensä kanssa."

"Isää vaivaa siis sédangin", Sendürik ymmärsi. "Kahden minän sairaus. Kyseisessä sairaudessa ihmisellä on kaksi minää, jotka pyrkivät pääsemään ääneen. Usein kauiten vallassa ollut puoli yrittää tukahduttaa toisen puolen ja pyrkii pitämään valtansa ihmisessä. Vain harvat ovat onnistuneet voittamaan hallitsevan puolensa suurimman osan kuollessa hallitsevan puolen voittamana ja muiden ihmisten vihaamina. Usein voittanut puoli on ollut heidän huono puolensa."

"Toivotaan, että Öferial voittaa huonon puolensa ennen kuolemaansa", Ünymacka totesi. "Mutta satulointiin liittyen. Millaisia satuloita sinulta löytyy?"

"Niitä löytyy monenlaisia", Sendürik vastasi. "Löytyy tuiki tavallisia naudan- ja lampaannahasta, sekä erikoisvalmisteisena minulta löytyy migrenomorinnahasta valmistettu satula. Mikäli isä olisi antanut sen jakinnahasta valmistetun satulansa minulle, olisin voinut teettää siitä kopioita. Minulla on muutama vuorilta tuotu jakki laitumilla."

"Se jakinnahasta valmistettu satula ei ole alun perin isäsi ostama", Ünymacka korjasi. "Hän vei sen toiselta mieheltä, joka oli hänelle velkainen. Hän otti satulan velanmaksuna, vaikka mies olisi ollut kykeneväinen maksamaan velkansa rahalla. Mutta Öferial on Öferial, kuten tiedät"

"Isä vei jakinnahkasatulan toiselta mieheltä velanmaksuna, vaikka hän oli kykenevä maksaa rahalla?" Sendürik pöyristyi. "Sehän on törkeää käytöstä. Luulisi hänen huolineen rahat, mutta hän veikin tältä kalliin jakinnahkasatulan. Jos se olisi minulla, antaisin sen takaisin sille miehelle, mutta saatan ensin kysyä häneltä, jos voisin valmistaa siitä kopioita."

Sendürik otti naulasta suitset ja antoi Ünymackalle aikaa miettiä, millaisen satulan hän tahtoi. Häntä jäi miehen kertomus kuitenkin harmittamaan ja hänen oli pakko kysyä:

"Kuka se mies muuten on? Tunnenko minä hänet, vai onko hän vain sinun tuttujasi?"

Ünymacka käänsi katseensa pois satuloista:

"Todennäköisesti et tunne häntä. Hän on saarelainen, mutta asunut jonkun aikaa myös kylässä. Hän on se mies, joka jäi katsomaan hevosia tuonne karsinaan."

"Mietinkin, kuka hän on miehiään", Sendürik totesi. "En muistanut nähneeni häntä, vaikka tunnenkin jokaisen kyläläisen. Saarelaisia sen sijaan en tunne yhtä hyvin, muutamia lukuun ottamatta. Se mies vaikutti tutulta, mutten tietenkään voi muistaa hänen nimeään. Mikä hänen nimensä on?"

Ünymacka oli jo vastaamassa, mutta Damarcel oli tullut keskustelun aikana heidän luokseen ja esitteli itsensä:

"Damarcel. Tarkemmin Damarcel, Cegrailin poika. Ja ymmärrän kyllä, mikäli et muista nimeäni, sillä me saarelaiset olemme harvoin vuorovaikutuksessa mantereen ihmisten kanssa. Sinä lienet se Sendürik Hevosmestari, josta saarilla on kuultu jonkinlaista puhetta."

Sendürik hymähti:

"Kiitos kohteliaisuudesta, mutta en itse kutsu itseäni nimityksellä Hevosmestari, vaan julkisesti esiinnyn oikealla nimelläni, Sendürik Fiáni. Nimitys Fikrián on vain täkäläisten minulle antama nimitys hevosteni vuoksi. Turha nimitys omasta mielestäni, sillä en ole tehnyt mitään sen arvoista voidakseni kantaa nimitystä Hevosmestari. Onhan se imarteleva, mutta turha joka tapauksessa."

Nähdessään Damarcelin mutaiset vaatteet Sendürik arveli usean hevosen pudottaneen hänet selästään. Hän oli naurahtaa, mutta pysyi asiallisena ja esitti liikemiehelle soveliaan kysymyksen:

"Sinä lienet täällä myös katsomassa hevosta… Damarcelko se nyt oli?"

"Kyllä", Damarcel vastasi. "Muutamat hevoset heittivät selästään, mutta löysin yhden yksilön, joka ei tehnyt samaa. En tiedä hevosista paljoa. Tulin tänne kysyäkseni jotakuta kertomaan minulle lisätietoja siitä yksilöstä."

"Minä voin kernaasti kertoa siitä elikosta jotain tietoja sinulle", sanoi Roten, joka oli saanut oriin rauhalliseksi. "Minä sen olen kesyttänyt ja sen vuoksi minulle on annettu yhtä turha liikanimitys. Mutta ei siitä enempää. Näytähän, mitä elikkoa tarkoitit."

Damarcel johdatti Rotenin hevosen luokse. Hänen katselemansa hevonen oli jäänyt lähelle porttia ja Damarcelin tullessa takaisin karsinaan, se käveli tämän luokse ja vaati Damarcelilta paijauksia.

"Vai üföng-rotuinen kiinnostui sinusta", Roten totesi. "Nämä ovat tavallisesti kaikista tuittupäisimpiä hevosia, mutta ilmeisesti sinä olet tehnyt siihen vaikutuksen. Mitä haluaisit tietää siitä?"

Rotenin kertoessa lisätietoja hevosesta Ünymacka valitsi lampaannahasta valmistetun satulan ja allekirjoitti ostosopimuksen. Tilanne oli ensimmäinen kerta, kun Ünymacka näki paperia ja kirjoitti siihen nimensä. Tavallisesti hän oli kirjoittanut nimensä pergamentteihin, joita oli käytetty vuosituhansien ajan. Paperi oli vastikään levinnyt Sonshenista Paterialle, mutta vain harvat ihmiset käyttivät sitä sopimuksia kirjoittaessaan.

Sopimuksessa ei mainittu hevosen hintaa.

"Kuinka paljon sinä veloitat tästä elikosta?" Ünymacka kysyi.

Sendürik alkoi laskemaan päässään:

"Tavallisesti veloittaisin asûringeista neljäkymmentä kuparikolikkoa, mutta sinä saat pientä alennusta kihlajaisalennusta. Saat tämän elikon puoleen hintaan, eli kahdellakymmenellä kuparikolikolla."

"No ollaanpa sitä anteliaita", Ünymacka totesi. "Olisin minä valmis maksamaan enemmän tästä elikosta. Ei minulle tarvitse antaa alennusta kihlaukseni vuoksi. Olen varoissani markkinapäivän tuottojen ansiosta."

"En epäile", Sendürik sanoi. "Mutta minä vaadin sinua maksamaan puolet tämän elikon todellisesta hinnasta. Haluan osoittaa sen, että minä olen vastakohta isääni nähden. Isä ei ikinä antaisi alennusta."

Ünymacka avasi rahapussinsa ja kaatoi sisällön pöydälle. Hän laski kuparikolikoistaan kaksikymmentä, jotka jätti pöydälle ja ylitse jääneet hän pani takaisin pussiinsa.

Kauppojen tekemisen jälkeen Sendürik auttoi Ünymackaa suitsien kiinnittämisessä. Roten oli vielä selittämässä yksityiskohtia Damarcelin katsomasta hevosesta. Se kävi niin työ-, kilpa- kuin sotahevosena. Üföng-rotuiset hevoset olivat aluksi vain jalostettuja ja synnystään ruunia. Jokin selittämätön ilmiö oli kuitenkin tehnyt niistä astutuskelpoisia ja sen ansiosta niistä oli tullut yksi yleisimmistä villinä juoksentelevista hevosista.

Roten oli kertonut Damarcelille kaikki tarvittavat tiedot hevosesta ja kaksikko meni tekemään kaupat. Koska Sendürikillä ei sillä hetkellä ollut muuta tekemistä ja asiakkaita ei hetkeen ollut tulossa, hän pyysi Ünymackn ja Damarcelin teelle.

Sendürikin talo oli Arftenin ja Zönomaan talojen jälkeen paikkakunnan kolmanneksi hulppein talo. Monet olivat kateellisia Sendürikille ja hänen vaimolleen Kiseminalle luullen näiden halunneen leveillä talollaan. He olivat kuitenkin vaatimattomia. He eivät leveilleet talollaan, vaan he olivat edelleen tavalliseen kansaan kuuluvia hevostilallisia. Talo oli hulppea siksi, koska Sendürik oli tahtonut osoittaa isälleen olevansa taidokas liikemies.

Sendürikin vaimo Kisemina oli keittiössä laittamassa purtavaa työtä tekeville miehille, sekä itselleen ja hänen ja Sendürikin pojalle, Téidsille. Téids oli vielä Sendürikin ja Kiseminan ainoa poika, mutta se kestäisi enää neljä kuukautta. Kisemina odotti lasta, joka oli varfianin ennustuksen mukaan myös poika.

Kisemina ei ollut osannut odottaa vieraita ja oli yllättynyt Ünymackan tullessa Sendürikin perässä ovesta sisälle. Ünymacka ei tosin ollut hänen suurin yllätyksenaiheensa. Hän yllättyi enemmän nähdessään Damarcelin.

"Damarcel?", Kisemina sanoi. "Mitä sinä täällä?"

"Kisemina-serkku?" Damarcel yllättyi. "Emme olekaan nähneet toisiamme moneen vuoteen. En tiennyt sinun olevan tämän tilan emäntä."

"Te kaksi olette sukua keskenänne?" Sendürik kysyi.

"Serkkuja, kuten kuulit", Damarcel vahvisti. "Setäni, Kiseminan isä, ei ole ollut kovin hyvissä väleissä minun isäni kanssa, emmekä me ole sen takia nähneet toisiamme."

"En edelleenkään ymmärrä, miksi he edelleen ovat riidoissa keskenään", Kisemina tokaisi. "Siitä on kohta kahdeksan vuotta, kun heidän riitansa alkoi ja siinä ajassa he olisivat voineet vain sopia välinsä. Mutta ei. He jaksavat edelleen kiukutella siitä, että Cegrail-setä kaatoi peuran, jota isä yritti kaataa. On minun mielestäni täysin turhaa riidellä yhdestä riistaeläimestä. Riistaa riittää tässä maailmassa."

"Älä muuta virka", Damarcel totesi. "Minä en enää ole yrittänyt saada isää järkiinsä. En ole edes häntä nähnyt viimeiseen vuoteen, kun toinen lapseni syntyi. Enkä ole ollut juurikaan tekemisissä kovin monen kanssa. Olen asunut saarella ja vuorovaikuttanut pitkälti saarelaisten kanssa. Ünymacka on ensimmäinen manterelainen yli kolmeen vuoteen, jonka kanssa olen ollut varsinaisesti tekemisissä – mikäli markkinoilla käyntiä ei lasketa."

"Sinun pitäisi joku päivä tuoda vaimosi ja lapsesi vierailulle", Kisemina totesi. "Minä mielelläni näkisin, millaisen puolison sinä olet ottanut itsellesi."

"Kai minä voin tuoda heidät käymään joku päivä", Damarcel vastasi. "Mutta en lähipäivinä. Minun on todennäköisesti oltava valmiina lähtemään taisteluihin niitä ruojia vastaan.".

Kisemina toi kupit pöytään ja kaatoi teetä miehille ja itselleen. Téids istui pöydän ääreen, mutta ujosteli puhumisessa. Hän ei ollut tottunut puhumaan tuntemattomille ihmisille. Tilannetta ei helpottanut se, että Kisemina kertoi pojalleen Damarcelin olevan äidin serkku.

Sendürik kertoi Ünymackalle ja Damarcelille saaneensa pari päivää sitten kiinni kapinallisen, joka oli kalastamassa luvatta hänen maillaan. Hän oli toimittanut kapinallisen Arftenin luokse kuulusteltavaksi. Hän tiesi kapinallisen kertovan Kûdishnen piilopaikasta yhtä paljon, mitä aiemmin kuulustellut kapinalliset – ei juuri mitään. Jotain pientä tietoa kapinallinen oli kertonut liittyen Fuedönilin linnoitukseen, jossa dérgindüt pitivät Lïndïnin pohjoispuolen tukikohtaansa.

Sendürikin mainitessa Fuedönilin, Ünymacka muisti muutama päivä sitten näkemänsä ennustuksen taistelusta kyseisellä linnoituksella. Fuedönilin linnoitukseen oli Engräninjärveltä matkaa kaksikymmentäkahdeksan peninkulmaa ja hevosella sinne kulki kahdessatoista päivässä ja kävellen viidessätoista.

Ennustusta muistellessaan Ünymacka ymmärsi joutuvansa pian lähtemään kylästä taistellakseen kuninkaan riveissä Kûdishnen johtamaa kapina-armeijaa vastaan. Hän pelkäsi etenkin sitä päivää, jolloin hän joutuisi olemaan Fuedönilin linnoituksen porteilla taistelussa yrittäen vallata linnoitusta takaisin valtakun-nalle.

Ünymacka totesi olevan täysin mahdollista, että Kûdishne piileskelisi Fuedönilissä. Muut alkoivat nauramaan tälle pitäessään ajatusta epärealistisena.

"Fuedönilin linnoituksessa?" Damarcel naurahti. "Tuskin Kûdishne on niin tyhmä, että piiloutuu sinne. Se on koko valtakunnan heikoin linnoitus."

"Nimenomaan", totesi Roten. "Jos niillä ruojilla on yhtään älliä päässään, niin he olisivat yrittäneet etsiä jonkun paremman paikan tukikohdalle. Fuedönilin linnoitus on helppoa valloittaa."

"Se on kyllä totta, ettei sen linnoituksen ole kovin vahva", Sendürik aloitti. "Mutta te unohdatte Kûdishnen olevan viralliselta ammatiltaan arkkitehti. Vaikka hän ei ole vasta kuin kolmekymmentäyksi vuotta vanha, hän on vahvistanut yli kymmenen linnoituksen rakenteita ja vahvistustöiden vuoksi hän on saanut etelän ruhtinailta rahallista ja sotilaallista apua. Viimeisimpien tietojen mukaan suurherttua Érkáijaf Kúidaral on kääntynyt hänen puolelleen. Se mies on yksi valtakunnan rikkaimmista miehistä ja hänen varoillaan linnoituksen kunnostustyöt hoituvat käden käänteessä."

Muut kääntyivät katsomaan häntä epäuskoisen näköisinä.

"Érkáijaf Kúidaral?" Ünymacka ihmetteli. "Miksi hän vaihtoi Kûdishnen puolelle? Hän on aina ollut uskollinen valtakunnalle ja jumalillemme. Uskoisi hänen ymmärtävän, mitä Kûdishnen johtamat ihmiset yrittävät tehdä. Kúidaral ei pelkästään syyllisty valtakunnanpetokseen, vaan myös ihmisten pakottamiseen hylkäämään kaikki muut jumalat, Fömmarnaa lukuun ottamatta. Minkä takia he edes ajattelevat Fömmarnan olevan ainoa oikea jumala, vaikka varmasti ovat jumalat ilmestyneet dérgindüille yhtä lailla kuten meille lainkuulijaisille ihmisille?"

"He kutsuvat muita jumalia Ethsalierin kätyreiksi", Damarcel aloitti. "Eli väittävät muiden jumalten olevan zharanëita, joka on järjetön päähänpisto. Zharanët eivät ole palvottavia kohteita, paitsi Pimeyden voimien kannattajien kesken. Pimeyden voimien kannattajia nyt on onneksi vain vähän. Jos minä saisin päättää, niin suorittaisin niille ruojille jonkinlaisen aivoleikkauksen, vaikken olekaan aivoleikkaaja."

"En tiedä, mitä heille tulisi loppupeleissä tehdä, mutta vapaana heidän ei tule antaa juosta", Kisemina totesi. "Parempi vain saattaa joko hautaan tai tuhkaksi ja ripotella maahan."

Téids nousi pois pöydästä ja meni pihalle. Roten käveli veljenpoikansa perään vahtiakseen häntä. Sendürik ei tahtonut pojan menevän liian lähelle hevosaitauksia, sillä vielä puolivillit hevoset saattoivat olla arvaamattomia.

Ünymacka otti siemauksen teetä ja haukkasi palan leipää.

"Luultavasti me joudumme lähtemään sotaan", hän lopulta totesi. "Kûdishne on liian vaarallinen elossa pidettäväksi. Hänen kierot ajatuksensa ovat levinneet kulovalkean tavoin ja yhä useampi ihminen on uutisten mukaan menettänyt henkensä. Tästä tulee kehkeytymään vielä laajempi sota ja Fuedönil on vain sen esinäytös, mikäli linnoituksen vahvistusta ei keskeytetä välittömästi."

"Kieltämättä se alkaa vaikuttaa siltä", Damarcel totesi. "Jos Kúidaral on hänen puolellaan, hän saa linnoituksen entisöityä ja vahvistettua nopeasti. Mutta kapinaa ei ole vielä kestänyt kauaa. Tässä vaiheessa vahvistustyöt ovat vielä pahasti kesken."

"Ainakin hänet olisi helppo vangita, kun linnoituksen puolustus on murrettu", Sendürik totesi. "Täytyy kuitenkin saada komentajat vakuutettua, että he lähtevät Fuedöniliin ja yllättävät heidät kesken vahvistustöiden. Pahimmassa tapauksessa he saisivat vahvistuksen valmiiksi ennen hyökkäystä."

Miehet päättivät lopettaa kapinasta puhumisen siltä erää. Heillä oli muitakin aiheita, kuten vaikka tuleva äänestyspäivä, jossa Zönomaalle oltiin tarjoamassa jälleen uutta kautta kylänjohtajana.

***

Damarcel kertoi Sendürikille saunastaan ja kutsui hänet ja Ünymackan tulemaan joku päivä. Hän toisi omalta saareltaan sahtia, jota he voisivat juoda saunomisen ohella. Tarjous houkutti jokaista ja Sendürik lupasi katsoa, jos hänelle jää aikaa tulla saunomaan.

Kuulustelu, Daraman ja käärme

Päivä oli kääntynyt iltaan. Ünymacka ja Damarcel lähtivät pois Sendürikin luota. Portilla Damarcel hyvästeli Ünymackan ja lähti ratsastamaan kohti järven itärantaa, josta hän pääsisi kotiin. Ünymacka jatkoi uudella hevosellaan kohti kylää.

"Hienosti menee, tyttö", Ünymacka sanoi hevoselleen. "Miksihän minun pitäisi sinut nimetä?"

Hevonen ei tietenkään välittänyt siitä, mitä sen uusi omistaja sanoi. Se oli tyytyväinen päästessään vihdoin pois hevoshaasta takaisin suureen maailmaan, josta se oli aikoinaan otettu pois. Se oli kiitollinen Ünymackalle ja aikoi osoittaa hänelle uskollisuuttaan. Vielä ei sen uusi omistaja tiennyt hevosen olevan arvoituksellinen ja tavallaan yliluonnollinen.

Ilta tuntui Ünymackan mielestä rauhalliselta. Auringosta vain pieni osa enää näkyi taivaalla ja lämmin tuuli puhalsi hänen kasvoilleen. Järven rannalla tuuli ei mikään harvinainen ilmiö ollut muutenkaan ja Ünymacka oli kahdeksan vuoden aikana ehtinyt tottua siihen.

Vastaan ratsasti Lofnürjen, joka oli lainannut Sendürikiltä rahaa ja oli aikeissa mennä maksamaan velkansa. Ünymackan nähdessään hän tervehti tätä ja alkoi katsomaan hevosta.

"Siinäpä upea elukka", hän sanoi. "Onko se ori vai tamma?"

"Se on tamma", Ünymacka vastasi. "Se tykästyi minuun kuin ihmeen kaupalla ja sain sen sopuhintaan. Sille tulee olemaan taatusti käyttöä."

"Uskon sen", Lofnürjen sanoi. "Minkä ajattelit antaa sille nimeksi?"

Ünymacka kohautti olkapäitään:

"Se onkin se haastava kysymys. Tälle tytölle sopisi mikä tahansa nimi, mutta sen pitäisi olla sellainen, joka erottaa sen muista nimistä. Ihmisen nimeä tälle ei tietenkään voi antaa."

"Eipä tietenkään", Lofnürjen sanoi. "Minäkään en osannut antaa tälle tytölle nimeä ostaessani sen. Tyydyin sen vuoksi yksinkertaiseen ratkaisuun ja nimesin sen Majeksi. Ole sinä luovempi."

Lofnürjen katsoi itään laskevaa aurinkoa.

"Minun pitää käydä vielä maksamassa velkani Sendürikille", hän totesi. "Ajattelin tehdä sen ennen auringonlaskua. Nähdään huomenna."

Miehet jatkoivat matkaansa ja Ünymacka alkoi viheltelemään vanhaa sävelmää, jonka oli säveltänyt kauan sitten mies nimeltä Mürd. Sävelmään oli kirjoitettu myös sanoitukset, jotka oli kirjoittanut Mürdin sisar Mijémina. Sisarukset olivat eläessään olleet tunnettuja ympäri ganridorien asuttamia seutuja ja heitä oli useasti pyydetty säveltämään ja sanoittamaan lauluja juhlatilaisuuksiin. He olivat olleet yksiä valtakunnan rikkaimmista ihmisistä, mutta raha oli heille sivuseikka. He eivät säveltäneet ja sanoittaneet itsensä vuoksi, vaan ihmisten iloksi. Kun Mürd oli kuollut hänen osuutensa oli siirtynyt Mijéminalle, joka oli testamentannut oman osuutensa köyhien ihmisten auttamiseen. Kummallakaan ei ollut lapsia.

Ünymacka alkoi laulamaan vaimealla äänellä aluksi viheltä-määnsä laulua sen sopiessa iltaan. Laulu kertoi auringonlaskusta ja illan taianomaisuudesta.

Käy tie auringon taivaalle itäiselle,

se sieltä punoittaa

Valmistaa se maailmaa yöhön kauniiseen,

ja rauhalliseen

Käy sirkkain sirittely illan äänimaailmassa,

ja huhkainten huhuaminen myös

Ihmisen mieltä lämmittää aurinko illanpunainen,

sekä värit taivaan jumalaisen

Käy lopulta tie auringon mailleen painua,

ja ihmisten koteihinsa vetäytyä

Joka päivä toistuu sama ilmiö,

ja saa ihminen nauttia elosta kauniista

Ünymacka lopetti laulun hyvällä mielellä ja katsoi itäiselle taivaalle lähes horisontin taakse vaipunutta taivaan elintärkeää tähteä. Hän oli kiitollinen sille, että se oli päättänyt syntyä täysin yllättäen ja tarjota heille mahdollisuuden elämään. Hän oli kiitollinen myös pääjumala Pinkrille. Fömmarnaan hän ei voinut enää luottaa.

Kylää kohti käveli hänen edellään kaksi miestä, jotka näyttivät epäilyttäviltä. Miesten viitat olivat punaiset, mikä oli kapinallisuuden symboliväri.

"Millä asialla te täällä liikutte?" Ünymacka kysyi miehiltä.

Miehet kääntyivät ja olivat kuin olisivat nähneet aaveen Ünymackan ratsastettua heidän taakseen. Ünymackan epäily oli osunut oikeaan. Miehet olivat dérgindüjä, jotka olivat yrittäneet päästä kylään aiheuttamaan kaaosta. Ünymackan ratsastettua heidän taakseen, he eivät enää voineet tehdä yllätysiskua.

Miehet katsoivat Ünymackan hevosta, joka oli heidän mielestään pelottava. Sen katse oli tullut täyteen murhanhimoa sen aavistaessa miesten aikovan seuraavaksi tehdä jotain sen omistajalle. Asûring-rotuiset olivat tunnettuja uskollisuudestaan, kun ne kokivat jonkun oikeaksi ihmiseksi ja tekivät kaikkensa suojellakseen heitä.

Hevosen ohella miesten silmissä pelottavalta näytti myös Ünymacka. Ruojat pitivät jokaista 'pakanaa' pelottavana, vaikka nämä olisivat olleet tuki tavallisia ihmisiä. Ünymackalla oli kyllä miekka huotrassaan, mutta hän ei ollut pukeutunut sotisopaan, vaan tavalliseen arkiseen vaatepurteensa.

"Pakhana!" toinen kapinallisista sanoi. "Vhoihan helvattha! Otha shinä she ashees eshille ja lyödhään thämä vhillhi."

"Vai olen minä teidän mielestänne villi?" Ünymacka naurahti. "Te kapinallisruojat niitä villejä olette. Te kapinoitte järjestystä vastaan ja murhaatte ihmisiä. Ne ovat erittäin vakavia rikoksia."

Ünymacka oikoi niskojaan, ennen kuin jatkoi:

"Jos te haluatte taistella minua vastaan, otan haasteen vastaan."

Ünymacka veti miekkansa esille. Hän oli ostanut sen pari päivää sitten todettuaan kirveen vaikeaksi ottaa esille nopeasti. Hän kantoi sitä tällaisten tilanteiden varalta. Ünymacka oli aikoinaan saanut miekkailukoulutuksen isältään, joten hänen ei tarvinnut opetella tuota itsepuolustuksen lajia enää erikseen.

Dérgindüt ottivat omat miekkansa esille ja yrittivät saada Ünymackan surmattua. Ünymackalla vain oli enemmän kokemusta ja hän oli taitavampi, vaikka taisteli yksin kahta vastaan.

Ünymacka surmasi toisen ja riisui toisen aseista.

"Olet ansassa, kapinallinen", Ünymacka julisti. "Sinä lähdet minun mukanani kylään kuulusteluihin."

Hän otti köyden esille, sitoi lyömänsä kapinallisen ja vei tämän mukanaan kylään. Surmatun kapinallisen hän jätti korppikotkien ruoaksi, vaikka se olikin arveluttava teko jopa häneltä. Taistelussa kaatunut kapinallinen ei lakien mukaan kuitenkaan ansainnut tulla haudatuksi hänen yrittäessä väkivaltaisesti surmata laillisen hallinnon sotilaita. Hirtettyinä heidät oli kuitenkin tuhkattava. Hänen vangiksi ottamansa kapinallinen olisi halunnut haudata toverinsa, mutta Ünymacka ei antanut hänelle lupaa siihen.

"Lait ovat lakeja", Ünymacka muistutti. "Vaikken haluaisi tehdä sitä, toverisi jääköön haaskalintujen iltapalaksi."

Hän vei vankinsa kylänjohtajan talolle, jossa Zönomaa oli konsultoimassa Albiinoja. Ünymackan tuodessa vangitsemansa dérgindün tämän talolle, kaikki kääntyivät katsomaan häntä kummastuneina.

"Ünymacka? Kuka tämä mies on?" Zönomaa ihmetteli.

"Kapinallinen, jonka otin vangiksi", Ünymacka vastasi. "Hän ja hänen toverinsa yrittivät hiipiä kylään, mutta estin heitä. Surmasin hänen toverinsa ja jätin haaskalintujen syötäväksi. Tämän ruojan toin kuulusteltavaksi."

"Lissää kuulusteltavia", Albiino totesi. "Kyllähän se meille soppii. Nyt sinä poeka kerrot meille, missä on se Kyytishne? Suat sinä sitten ehkä pittäännii elämäsj, jos ilimiannat sen teitin johtajanne. Misä se äijjä on?"

"Ja mhinähän en kherro theille mithään", vangittu sanoi. "Mhinä en pethä ruhthinashtani. Theidhät pakhanat me aiommhe kadotthaa thälthä planheethaltha, etthäsh tiedhätthe. She thiethenkin vaathii uhraukshia, muttha mhinä olen ushkhollinen ruhthinaalle ja ainhoalle oikhealle jumhalallhe, Fömmharnhalle."

"Kyllä sinä vielä kerrot", Ünymacka sanoi. "Me olemme täällä vaikka koko yön kuulustelemassa sinua. Se olisi sinulle kaikista parhainta, mikäli kertoisit meille Kûdishnen piilopaikan. Säästyisit ehkä teloitukselta, mutta joutuisit tyrmään eliniäksesi. Minulla ei ole kiire minnekään."

"Eihän sinun nyt tarvitse häntä kuulustella, Ünymacka", Zönomaa sanoi.

"Ei välttämättä", Ünymacka aloitti. "Mutta minä hänet vangitsin, joten katson velvollisuudeksi olla kuulusteluissa mukana. Minäkin haluan saada Kûdishnen olinpaikan selville ja sen kautta auttaa valtakuntaamme. Kûdishne on kapinallinen ja hänet on saatava hirteen siitä hyvästä. Mikäli hän on vapaalla jalalla, ei kukaan ole turvassa hänen hulluudeltaan."

"Olet oikeassa", Zönomaa sanoi. "Mikäli haluat olla osallisena näissä kuulusteluissa, niin voit kuulustella häntä vapaasti. Keinoja kaihtamatta. Nämä ruojat eivät ansaitse armoa. Ainoa armo, jonka he saavat, olkoon jumalten heille suoma armo, kun heidät lasketaan toiseen ulottuvuuteen ikuiseen elämään. Örgen ja Freödyl. Ünymacka kuulustelee häntä teidän kanssanne. Minä käyn hakemassa erään, joka voi saada hänet puhumaan, mikäli hän kieltäytyy antamasta tietoa Odórïs Kûdishnesta."

"Asia selevä, piällikkö", Örgen, Albiinoista pidempi, sanoi.

Ünymacka istuutui pöydän ääreen ja katsoi kapinallista suoraan silmiin. Hän ajatteli käyttää kaikkia mahdollisia keinoja aloittamalla rauhallisesti ja lupailemalla helpotuksia vangitulle. Mikäli rauhalliset keinot eivät tuota tulosta, hän alkaisi käyttämään kovempia otteita.

Albiinot hakivat hänelle vettä ennen kuin hän voisi aloittaa kuulustelun.

"Kiitos, Freödyl", Ünymacka sanoi.

Hän oli tutustunut muutamiin Albiinoihin muutaman päivän aikana ja silloin tällöin kävi näiden kanssa kauppaa antamalla jotain rihkamaesineitä näille ja saamalla vaihdossa joitain ponuaarien artefakteja. Kaikista eniten hänelle annettiin niin sanottuja ponuaarikoruja, joita ponuaarit käyttivät seremonioissaan ja niiden avulla uskottiin saavan suoran yhteyden jumaliin.

"Haattaisko sinnuu, jos me käätäes Freötyylin kans ulukona nopiast?" kysyi Örgen. "Meijän on heetettävä kepilliset."

"Käykää vain", Ünymacka myöntyi. "Minä pärjään. Jos mahdollista, tuokaa tänne jotain, joilla tämä pöytä saadaan puhtaaksi. Tästä kuulustelusta saattaa tulla vähän sotkuista sillä aikaa."

"Järäjestyy, Ynijimatska", Freödyl sanoi.

Freödyl ja Örgen poistuivat, mutta jättivät oven raolleen kuullakseen osan kuulusteluista. Vangittu dérgindü oli yrittänyt riuhtoa itsensä irti köysistä, mutta Ünymackan tekemät solmut olivat lihasvoimin aukeamattomat. Mies kiroili, mutta Ünymacka ei antanut sen häiritä häntä. Hän nauroi, sillä eteläganridorien murteella jopa kirosanat kuulostivat alkeellisilta.

"No niin", Ünymacka totesi ja rykäisi kurkkuaan. "Aloitetaan. Sanotko ensiksi nimesi?"

"Mithä shinä shillä thiedholla theet?" vangittu kysyi yrittäessään päästä irti köysistä.

"Täytyyhän minun tietää, kenelle puhun", Ünymacka sanoi. "Hyviin tapoihin kuuluu esittäytyminen toisilleen. Ja turhaan yrität avata niitä solmuja. Minä osaan tehdä vahvoja."

"No, khai mhinä vhoin omhan nimheni shinulle kherthoa, pakhana. Nimheni on Ahtamur Kwielmüs."

Ünymacka kirjoitti kuulemansa edessään olevalle pergamentille ja antoi Ahtâmurin odottaa. Eteläisten murteella mainitut nimet oli joskus vaikeampaa kirjoittaa ylös ja se vaati joissain tapauksissa muutaman minuutin kääntää yleiskielelle.

"Eli, nimesi on Ahtamur Kwielmüs", Ünymacka sanoi lopulta. "Mikä on syntymäaika ja paikka?"

Ahtamur vastasi:

"Kuudhesthoistha phäivhä thurdhanghusta, vhuonna vhiishikhymmenthä. Ehthoolla. Shelmhinun khauphunkhi."

"Eli tartorasperdin vuoden yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä, vuonna neljäsataakaksikymmentäseitsemän, Selminussa", Ünymacka toisti ja kirjoitti ylös. "Selvä. Seuraavaksi kysyn sinulta syytä sille, miksi liityit Odórïs Kûdishnen joukkoihin ja olet suorittanut hänen määräämiään veritöitä."

"Khoskha hän on tothuudhen mhies", Ahtamur sanoi. "Hänen anshiosthaan me olemmhe ethelässhä avhanneet shilmhämmhe ja ihmhiset phalvovhat ainhoaa oikheaa jumhalaa, Fömmharnhaa. Valithetthavashthi the phohjoishen mhiehet etthe ole khäänthyneet tothuudhen phuolheen, vhaan the edhelleen phalvotthe ephäphyhiä olhenthoja. Muttha me authamme theithä phääshemhään niishtä eroon. The theetthe shiithä vhain vaikheaa ja meidhän oli pakkho tartthua asheisiin ja alkhaa kaphinoimaan theithä vashtaan."

Ünymacka naurahti:

"Sinä tiedät totuuden. Meidän jumalamme eivät ole epäpyhiä, vaan pyhiä. Fömmarna on mielten jumala ja hän on onnistunut aivopesemään teitä puolellensa. Hän haluaa teidän surmaavan meitä totuudesta välittäviä ihmisiä ja pakottaa teidät palvomaan häntä. Ole sinä viisaampi ja hylkää tämä ajattelu. En voi tietenkään taata sinulle hyvää tuomiota, mutta joutuisit vain vankiselliin etkä, roiku hirressä. Siihen auttaa se, jos kerrot minulle Odórïs Kûdishnen olinpaikka. Me haluamme päästä lopettamaan hänen elämänsä."

"Älhä lhuulhe, etthä kherron shinullhe ruhthinhaanhi olhinpaikhan!" Ahtamur ärähti. "Mhinä olhen hänhelle uskhollinhen hamhaan lopphuun asthi."

"Kûdishne ei ole ruhtinas", Ünymacka totesi. "Hän on kapinajohtaja ja pelkkä arkkitehti, jonka ei tule ansaita arvostusta keneltäkään. Hän murhaa ja tekee rikoksia valtakuntaamme vastaan. Sen takia me haluamme löytää hänet ja surmata."

"Sithä phäivhää ei thule", Ahtamur sanoi. "Ruhthinaammhe ei thulhe khuolhemhaan theidhän miekhasthanne. Eikhä nhuolhishthannhe. Hän khuolee shillhoin, khun Fömmharnha nhiin päätthää. Ja shiihen thulee olhemaan vielhä montha vuottha."

"Se on sinun mielipiteesi", Ünymacka totesi. "Totuus kuitenkin on, että hän tulee joku päivä kyllä kuolemaan meidän miekoistamme."

"Ei phidhä phaikkhansha!" Ahtamur ärähti jälleen. "Hänhen khohthalonsha mhääritthää Fömmharnha, eikhä ihmhinen. Hänhellhä on mhinhun ja muidhen thovhereidheni thukhi"

"Kûdishne ei välitä teistä hänen niin kutsutuista kannattajistaan ollenkaan", Ünymacka sanoi. "Hän haluaa surmauttaa teitä ja riistää teiltä kaiken omaisuutenne. Mitä minä olen kuullut monia asioita hänestä, Rengromonissa hän osoittautui ahneeksi ihmiseksi ja mekkalointinsa aikana hän ryösti kaikilta ihmisiltä näiden omaisuutta. Riippumatta siitä, mihin joku uskoi. Hän riisti jopa omiltansa."

"Luulethko shinä, etthä ushkhoishin vhalheithashi?" Ahtamur kysyi. "Nuo väittheeth, etthä hän surmhautthaisi omhianhsa, on phaikkhanshaphithämhäthön. Mikhsi hän meithä surmhaisi? Me olemmhe hänellhe uskhollishia."

"Kûdishnelle ihmiset ovat pelkkiä pelinappuloita", Ünymacka sanoi. "Hän ei välitä kenenkään hengestä. Hän tarkkailee jokaista ihmistä ja mikäli joku ei ole hänen mieleensä tai hänelle hyödyllinen, hän murhaa hänet. Sinä voit auttaa meitä lopettamaan sen kaiken. Kerro meille, missä Kûdishne on, niin sinun henkesi säästyy ja saat vain vankeustuomion, etkä hirttotuomiota."

"Mhinä en shano shanhaakhaan", Ahtamur kieltäytyi. "Mhinä en pethä tovhereithani, enkhä varshinkhaan ruhthinashtani."

"Tiesinhän minä, ettei lupauksista ole hyötyä", Ünymacka totesi. "Täytyy ottaa kovemmat keinot käyttöön."

Mies nousi ylös tuoliltansa ja tarttui Ahtamuria hänen tunikansa rinnuksista. Hän kohotti nyrkkiään ja alkoi hakata tätä saa-dakseen tunnustuksen ulos.

"Alahan jo puhua, kapinallinen!" Ünymacka ärähti. "Missä on Odórïs Kûdishne?"

"En kherro", Ahtamur sanoi. "En, vaikkha hakkhaishit mhinut khuoliaakhsi ashthi"

Hän ei välittänyt, vaikka hänellä alkoikin verta valua nenästä. Hän nauroi sille:

"Hurmheessha on elämhää ja mhinulle hurmheen vhalumhinen ei ole pahashtha."

Hakatuksi tuleminen ei tietenkään tuntunut mukavalta, mutta Ahtâmur ei tahtonut osoittaa heikkoutta. Häntä koski kaikkialle, mikä osiltaan horjutti hänen uskoaan siihen, että Fömmarna antoi hänelle vastustuskyvyn pahoinpitelyyn. Hän ei jumalaansa syyttänyt, vaan itseään ajatellessaan olleensa liian ylimielinen.

Ünymacka hakkasi miestä säännöllisesti kymmenen sekunnin välein välttäen tappamista, koska muutoin hänestä ei enää saisi tietoa ulos. Vaikka hän tiesikin Kûdishnen piileskelevän mitä todennäköisimmin Fuedönilissä, hän halusi sille vielä erikseen varmistuksen, ettei hänen tarvitsisi vain arvailla ja sitten huomata olleensa väärässä. Hän ei aivan täysin luottanut pelkkään ennustuksen näyttämään näkyyn – hänen piti olla varma, että Kûdishne todella oli Fuedönilissä.

Ünymacka alkoi väsymään kymmenen minuutin kuluttua ja päätti lopettaa. Tuona aikana olivat Örgen ja Freödyl tulleet takaisin sisälle ja katselleet säännöllisiä nyrkinheilauksia. Ahtamur alkoi pilkkaamaan häntä, mutta Ünymacka oli liian väsynyt voidakseen vastata tämän solvauksiin.

"Ei riithä pakhanassha vhoima?" hän pilkkasi. "Sithä mhinhä shaathoinkhin oletthaa. Ei theishtä ole mihinkhään – the oletthe heikkhoja, khun thaash me Fömmharnhan sheurhaajat olemmhe vahvhoja."

"Kyllä me teidän kutsumanne 'pakanat' olemme vahvoja ja Ünymacka olisi saattanut hakata sinua tuntien ajan", sanoi talolle palannut Zönomaa. "Mutta nyt on jo ilta, emmekä me aina ole illalla yhtä virkeitä tekemään sellaista, mitä päivällä. Ünymacka on vain väsynyt, eikä heikko."

Zönomaa tuli Ünymackan luokse ja antoi hänelle vettä.

"Saitko hänestä tietoa irti?" hän kysyi.

"En", Ünymacka vastasi. "Hän ei suostunut puhumaan mitään. Ei, vaikka hakkasin hänet täysin verille."

"Sitä me saatoimmekin odottaa", Zönomaa sanoi. "Sen takia meillä on aina tällaisia tilanteita varten varasuunnitelma. Örgen. Tuo hänet sisään."

Örgen toi talon sisälle mukanaan naisen, jolloin Ahtamur katsoi näitä kummastuneina.

"Kuinkas nyt suu pannaan, kapinallinen?" Freödyl kysyi.

"Khukha hän on?" Ahtamur kysyi.

"Eteläinen, kuten sinä", Zönomaa vastasi. "Otimme hänet vangiksemme hänen yrittäessä salakuljettaa myrkkyä kylään. Alahan kertoa, missä johtajasi on, tai hän saa kärsiä."

Kyseinen nainen oli todellisuudessa yksi heidän kotikylänsä asukkaista, joka oli halukas auttamaan valtakunnan suojelijoita tarjoutumalla varasuunnitelmaksi. Hän oli alun perin kotoisin eteläganridorien asuttamilta alueilta ja osasi näiden murretta. Hän oli myös aiemmin ollut näyttelijänä Rengromonin amfiteattereissa.

Ahtamur ei niellyt valhetta. Hän nauroi.

"Phidhätthekhö the mhinhua thypherhänä?" hän kysyi. "Hänhellhä ei olhe rhinnhoisshaan thathuointhia. Me oikheudhen jakhajhat thunnishthamme omammhe niidhen avhullha."

"Mitä?" Ünymacka kysyi ja nousi tuoliltaan ja käveli kapinallisen luokse. "Pitääkö se paikkansa?"

Hän repi Ahtâmurin tunikan auki. Hänen rinnastaan paljastui kotkatatuointi. Kukaan ei ollut ottanut tätä huomioon ja he suutahtivat.

"Perhana!" Zönomaa huudahti.

Keinot alkoivat käydä vähiin. Zönomaa olisi jo lähettänyt Ahtamurin tyrmään odottamaan hirttotuomiota, mutta Ünymacka päätti kokeilla vielä yhtä keinoja.

"Mitenkäs Fuedönilin linnoitus?", Ünymacka aloitti. "Ettei Kûdishne ole piiloutunut sinne?"

"Mithä?" Ahtamur pelästyi.

Zönomaa ja Albiinot eivät ymmärtäneet, mutta antoivat Ünymackan jatkaa metodin käyttöä nähdessään sen pelästyttäneen kapinallisen.

"Taisin osua oikeaan?" Ünymacka uteli. "Kûdishne on ilmeisesti piiloutunut Fuedöniliin, eikö olekin? Hän ajatteli, ettei kukaan etsi häntä valtakunnan heikoiten puolustetusta linnoituksesta, vaan hän oletti meidän etsivän häntä esimerkiksi Swaborin linnoituksesta, joka on Fénigén jälkeen toiseksi vahvin valtakunnan linnoituksista. Täytyy sanoa. Aika ovelaa toimintaa häneltä, mutta minun kaltaista älykköä ei voiteta älykkyyskilpailussa."

Ahtamurin mieliala muuttui synkemmäksi. Hän alkoi miettimään, miten Ünymacka oli saanut asian päähänsä ja oliko hän ollut se, joka oli joutunut pelatuksi. Hänelle ei jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin nyökätä myöntyvästi.

"Nhäin ruhthinaammhe viimekshi neljä päivhää shitthen, khun hän lähetthi mhinut ja shurmathun thoverini Enghräninjärven khyliin etshimään ja shurmhaamhaan", Ahtâmur kertoi. "Hän shanoi mheille lähthevänsä Fhuedhönilhin linnoithuksheen, jonkha meidhän miehemme valloitthivat kolmhe viikkhoa sitthen vhaivihkaa. Hän aikhoo valmhishtauthua enthishthä shuuremphaan hyökkhäyksheen ja valloitthaa Shöfhereanvhuorhen thulevhina vhiikkhoina."

"Vai on hän Fuedönilissä?" Zönomaa naurahti. "Se mies on typerimmästä päästä, kuin olla vain voi. Minä lähetän viestinviejän ilmoittamaan tästä kuninkaallemme. Ehdotan hänelle laittamaan linnoitukseen johtavan solan vartion alaiseksi."

Hän kääntyi vielä Ünymackan puoleen ja antoi hänelle mieshalin osoituksena arvostuksestaan. Nyt heillä oli konkreettisempaa tietoa ja se oli Ünymackan ansiota.

"En tiennytkään sinun olevan taitava mieltenmuokkaaja", Zönomaa kehui. "Olet melkeinpä samanlainen, kuin Fömmarna."

"En sentään", Ünymacka sanoi. "Minä en manipuloi uskomaan samoihin jumaliin, kuin me uskomme. Minun puolestani jokainen saa pitää uskonsa, kuten jumalat ovat antaneet käskyksi."

Ünymacka kävi pesemässä kätensä ja tuli vielä Ahtamurin luokse puhuakseen hänelle:

"Sinullekin tiedoksi, kapinallinen. Me emme olisi todellisuudessa leikanneet Turûminan kurkkua auki. Emme ole hirviöitä ja tapa naisia."

Ünymacka meni ulos ja jäi hetkeksi oven viereen haukkaamaan happea. Hänen oli tullut kylänjohtajan talossa kuuma, vaikka hän oli ottanut paitansa päältään.

Kuulustelun aikana aurinko oli laskenut, mutta kesän vuoksi taivas oli edelleen valoisa. Kuukin paistoi, vaikkakaan sen valo ei kesäiltana ollut suuressa merkityksessä, toisin kuin horisontin alapuolella oleva aurinko. Taivas oli myös täysin pilvetön.

Zönomaa tuli ulkopuolelle ja ehti puhumaan Ünymackan kanssa ennen kuin tämä potkaisi hevosensa matkaan. Zönomaa ei ollut hevosen silmissä uhka. Oli kuin se olisi aistinut omistajansa tunteet ja ajatukset. Se antoi Zönomaan tulla lähelle ja jopa paijata sitä.

"Mukavan oloinen elukka", Zönomaa sanoi ja antoi hevoselle sokeripalan. "Kiitos avusta, Ünymacka. Nyt meillä on suurruojan piilopaikka selvillä ja voimme alkaa valmistautua marssiin. Mistä sinä Fuedönilin keksit?"

"Samasta syystä, kuin kerroin sille kapinalliselle", Ünymacka vastasi. "Se vaikutti järkevimmältä ratkaisulta, sillä arvasin sen miehen olleen typerä."

"Sinun mielen filosofian käyttösi suorastaan pelottaa minua", Zönomaa nauroi. "Olisiko mahdollista, jos viet aamulla tiedon Arftenille. Minä haluaisin keskittyä muiden komentajien konsultointiin ja Arften johtaa meidän provinssimme sotilaita."

"Käy minulle", Ünymacka suostui. "Ratsastan hänen tilalleen heti kukonlaulun aikaan. Mutta nyt menen kotiin. Olen väsynyt."

"Julistan aamulla tämän tiedon kaikille", Zönomaa kertoi. Annan sinulle ylistyksen. Ünymacka, Kûdishnen piilopaikan selvittäjä."

Ünymacka potkaisi hevosen liikkeelle ja ratsasti kotiinsa. Hän mietti, oliko Damarcel jo päässyt kotisaarelleen, vai oliko hän yhä matkalla. Siitä toki oli vasta tunti, kun he olivat eronneet ja menneet omille teilleen, joten Damarcelin olisi täytynyt laittaa hevosensa laukkaan päästäkseen kotiin siinä ajassa. Iltasella oli tosin vaarallista ratsastaa. Yö oli kapinallisille otollista aikaa.

Sitoessaan hevostaan kiinni, Ünymacka kuuli örisevän äänen. Hän käänsi katseensa ja näki liikettä järvellä. Järvellä ei tällä kertaa liikkunut Angafainas, vaan Daraman – petoeläinten jumala. Häntä kutsuttiin öriseväksi jumalaksi äänensä vuoksi ja sitä sekä ylistettiin, että pelättiin.

Daramanille oli omistettu laulu, jossa hänet leimattiin kauhistuttavaksi jumalaksi, vaikka todellisuudessa hän ei halunnut ihmisille pahaa. Kuullessaan Daramanin örisevän järvellä Ünymacka alkoi laulamaan kyseistä laulua. Daraman tuli lähemmäksi kylää laulun alettua.

Kuuletko jo sen,

äänen karmaisevan ja täydellisen

Se ääni kuulu Daramanille,

jumalalle örisevälle

Yllä järven huurteisen,

kulkiessani mä kuulen sen

Mut järven pohjaan upottaa,

se mua ei koskaan saa

Jumala örisevä maalla liikkuu,

ja köyden varassa uhrit kiikkuu

Se viihtyy löyhkäisevällä suolla,

jonne tahdo en mä kuolla

Sieluni se multa haluaa,

ja mun luita kaluta

Mut suohon se aikoo upottaa,

ja sitten mereen pudottaa

Jumala örisevä meitä kohti kävelee,

ja ohjeita miehille sanelee

Kun hän kädellään miestä koskettaa,

niin Kalma miestä odottaa

Ünymackan naapurit ja Sídjér olivat kuulleet Daramanin örinän ja tulleet ulos. Ünymackan laulaessa örisevälle jumalalle omistettua laulua, he olivat liittyneet mukaan ja laulaneet piittaamatta siitä, että Daraman käveli heitä kohti koko sen ajan.

Daraman käveli laiturille ja tuli lähemmäksi ihmisiä. Vaikka hän ei ymmärtänytkään, miksi ihmiset olivat keksineet hänestä hirviökuvauksellisen laulun, hän piti siitä ja nauroi.

"Erikoinen laulu, mutta sarveni innostuivat kuullessaan sen", Daraman sanoi. "Ja niin innostuin minäkin. Vaikka laulun tarkoitus ei ole auennut minulle, se on mukavaa kuunneltavaa. Ainoat asiat, jotka minä tuosta laulusta ymmärsin, ovat ne, että minä olisin vaarallinen jumala. Vaan sellainen minä en ole. En edes välitä, vaikka te ihmiset keksisitte enemmän tällaisia lauluja minusta. Niitä on mukava kuunnella."

"Oi Daraman, petoeläinten jumala" Sídjér aloitti. "Te ette siis välitä, vaikka tässä laulussa teidät kuvataan jumalana, joka aiheuttaa ihmisille harmia ja syöttää meitä petoeläimille? Me kuolevaiset olemme tehneet tämän laulun vain teidän örisevän äänenne vuoksi. Me emme koskaan ole tosissamme ajatelleet teidän tekevän mitään sellaista."

"Minä vähän ajattelinkin sen liittyvän jollain konstilla örinääni", Daraman totesi. "Monet ihmiset ymmärtävät örinä-ääneni väärin. En pidä ääntä pelotellakseni, vaan örisen houkutellakseni petoeläimiä kaikilla alueilla. Sisävesissä ei ole kovin montaa, mutta tässä järvessä asustaa Tefen. Vesikäärme, joka on jäänyt jumiin tänne maanpinnan kohoamisen seurauksena. Yritin houkutella sitä nostamaan päänsä vedestä hetkeksi, jotta se voisi nähdä, miltä maailma näyttää aaltojen yläpuolella. Ja pian se luultavasti nostaakin päänsä. Se tarvitsee vain rohkaisua. Ja sitä minä tarjoan sille."

Daraman alkoi uudestaan örisemään. Kyläläiset joutuivat pitämään korvistaan kiinni, jotteivat olisi kuuroutuneet.

Örinän loputtua vesi alkoi pulppuamaan ja lisää kyläläisiä kerääntyi seuraamaan tilannetta. Myös Albiinoiden kiinnostus heräsi ja he tulivat katsomaan. Heidän tullessa laiturille, Tefen nosti päänsä vedestä ja alkoi katselemaan ympärilleen. Daraman kutsui sen lähemmäksi kylää sarviensa avulla ja se seurasi tämän jumalan kutsua. Tefen oli Ikuinen Olento ja häntä kutsuttiin usein kaikkien merikäärmeiden äidiksi – vaikka hänellä ei ollutkaan yhtään jälkeläistä. Ikuisista Olennoista oli tehty lisääntymiskyvyttömiä niiden ollessa nimensä mukaisesti ikuisia.

"Tefen, sinä luomus pääjumala Pinkrin, ja johtaja Ikuisten Olentojen", Daraman sanoi. "Pyysin sinut nostamaan pääsi järvestä nähdäksesi maailman sellaisenaan, mitä se on. Oletan maailman näyttävän erilaiselta ja paljon kiehtovammalta nähdessäsi sen vedenpinnan ylä- etkä alapuolelta."

"Maailma todellakin on paljon erilaisempi näin vedenpinnan yläpuolelta nähtynä" Tefen sanoi käyttäen aivoääntä. "Näkisin mielelläni enemmänkin, mutta olen jäänyt jumiin tähän järveen ja uinut täällä yli yhdeksäntuhannen vuoden ajan."

"Sinua varmaan kiinnostaisi, jos minä sanoisin sinulle olevan eräs reitti, jonka kautta sinä pääsisit tutkimaan muuta maailmaa", Daraman sanoi. "Tähän järveen johtava joki haarautuu seitsemän peninkulman päässä alajuoksusta ja toinen haara johtaa suoraan valtamereen, jossa sinä voit myös uida ja käydä aina silloin tällöin katsomassa muuta maailmaa."

Välittömästi tämän kuultuaan Tefen sukelsi takaisin veden syvyyksiin ja lähti uimaan kohti joen alajuoksua, josta se lopultakin saattoi päästä pois Engräninjärvestä. Tefen ei itse ymmärtänyt, miten ei ollut älynnyt sitä itse, vaan oli joutunut olemaan järven syvyyksissä kymmeniätuhansia vuosia. Uidessaan kohti joen alajuoksua se ajatteli olleensa tyhmä.

Tefenin mentyä, myös Daraman katosi. Jumalana hän ei voinut pysyä yhdessä paikassa kovin pitkää aikaa, vaan hänen oli oltava aina liikkeellä.

Daramanin kadottua kyläläiset alkoivat kadota omiin koteihinsa. Ünymacka vielä jäi vähäksi aikaa, sillä hän oli nähnyt jotain yhdellä saarista. Hän oli jälleen kerran nähnyt erään Yânkúrnen, joka seisoi saarella hevonen vieressään. Räpäytettyään silmiään tämä oli taas kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Mennessään makuulle Ünymacka pohti, miksi Yânkúrnet eivät juurikaan tulleet puhumaan kenenkään kanssa, vaan katosivat saman tien. Vaikka nämä suorittaisivatkin pääjumala Pinkrin antamaa tehtävää, nämä olisivat tietenkin voineet tulla myös puhumaan – eikä vain kadota jälkiäkään jättämättä. Ünymacka tiesi, että hän ei voi vaikuttaa siihen, mitä jumalat tekivät, vaan hän pystyi vaikuttamaan vain omiin tekemisiinsä sekä joidenkin toisten ihmisten.

Fömmarna oli kuullut kaiken ja tuli puhumaan tälle. Hän tiesi Ünymackan näkemästä ennustuksesta ja tämän olevan muiden jumalten suojeluksessa, jonka vuoksi hän ei voinut käyttää manipuloivaa kykyänsä tätä kohtaan. Fömmarnan ilmestyessä Ünymackalle mies säikähti. Hän oli aiemmin vain voinut pohtia, miltä mielten jumala näytti, mutta ei koskaan ollut arvannut hänen olevan naamastaan epämuodostunut. Häneltä puuttui toinen silmä.

Mielten jumala katsoi vuoteellaan istuvaa miestä ja ymmärsi tämän olevan kauhuissaan hänen ulkonäkönsä vuoksi. Fömmarna oli kaikista jumalista piestyin ja hänen kasvoistaan oli sen takia kaikonnut kauneus. Silmänsä hän oli menettänyt hävittyään jumalallisen vedon Etshalierille. Etshalier oli paljon kauniimpi, mitä veljensä ja se oli hänen keinonsa houkutella ihmisiä Pimeyden valtaan.

Fömmarna lähestyi Ünymackaa ja alkoi puhumaan:

"Ünymacka, Fiengärnen poika. Pyydän sinulta yhtä asiaa. Lopeta meidän jumalten asioiden ajatteleminen ja keskity vain omiisi. Minä tiedän sinun tietävän asioita, joista minä en ole mielissäni."

Fömmarna häipyi välittömästi sanansa sanottuaan jättäen Ünymackan mietteisiinsä. Hän tiesi, että tuskin nukkuisi silmällistäkään sinä yönä nähtyään mielten jumalan ulkonäön. Tiedon käsittely tulisi vaatimaan aikaa. Se myös vahvisti yhtä sanontaa – tieto lisää tuskaa. Ünymacka sai kiittää sitä, että oli akanarja ja tämän uskonnon jumalten suojeluksessa. Muussa tapauksessa Fömmarna olisi tappanut hänet kasvojensa näkemisestä.

Suuri päätös

Ünymacka ratsasti kylän ulkopuolella. Hänen puheensa kukonlaulun aikaan heräämisestä ei ollut toteutunut hänen nukkuessa kello yhdeksään asti. Fömmarnan ilmestyminen hänelle oli tehnyt hänen unistaan katkonaisia ja samalla jumalan näkeminen oli ollut hänelle sama, kuin unihalvaus. Nähdessään mielten jumalan hän oli tuntenut painoa rintansa päällä ja tämän painon aiheutti Fömmarnan apulainen, joita tämä oli manipuloinut. Jumalan nähdessään hän ei ollut pystynyt liikkumaan.

Halvausta oli kestänyt vain pari minuuttia, mutta silti se vaikutti uhrinsa unensaantiin ja -laatuun. Ünymacka oli nukahtanut kunnolla vasta kello kolmelta aamuyöllä ja nukkunut kuusi tuntia.

Hän oli kuitenkin ehtinyt keskusaukiolle kuulemaan Zönomaan julistusta. Kûdishnen piilopaikka oli selvillä ja hän oli ylistänyt Ünymackaa, joka oli käyttänyt älykkyyttä kapinallisen murtamista varten. Ihmiset olivat tulleet hänen luokseen ja osoittaneet hänelle kunnioitusta. Ünymacka oli alkanut tuntea ahdistusta liian monen ihmisen ylistyksestä.

Lisimina oli ehdottanut, että Ünymacka tulisi syömään heille. Ünymacka oli kertonut hänellä olevan tehtävää. Hänen oli vietävä tieto Kûdishnen piilopaikan selviytymisestä Arftenille, jolla olisi suurin vastuu Engräninjärven rannalla asuvista armeijaan värväytyneistä sotilaista. Hänen tehtävänsä olisi johtaa tämä joukko sotaan kapinallisia vastaan.

Tulen puolenpäivän aikoihin, Ünymacka oli sanonut kihlatulleen.

Taivas oli pilvisempi, mitä eilen ja ilmassa haisi selvästi kosteus. Vaikutti selvältä, että sinä päivänä alkaisi jälleen satamaan. Pilvien tummuudesta päätellen myös ukkostamaan. Ünymacka toivoi voivansa jättää hevosensa sateensuojaan katoksen alle, mikäli Arften ei säilytä tavaroita katoksissa.

Hevosia hoitamassa oleva Djolmer näki Ünymackan ratsastavan jo kaukaa. Oli alkanut tihuttaa vettä ja sen odotettiin kohta yltyvän rankkasateeksi. Työnteko sateessa ei ollut mukavaa ja sen vuoksi Djolmer alkoi johdattamaan hevosia takaisin hakaan.

Arftenin esikoinen ja ainoa poika, Wedüs, oli auttamassa isänsä alaisia heinän nostamisessa. Pilvisyys oli yllättänyt heidät ja he tiesivät joutuvansa keskeyttämään työnteon joksikin aikaa. Se sopi Wedükselle, joka oli kävelemässä takaisin päärakennukseen. Ünymackan nähdessään hän kuitenkin muutti suunnitelmansa ja käveli tätä vastaan.

Sade yltyi ja Wedüs neuvoi Ünymackan jättämään hevosensa olutvaraston katokseen. Hän heitti hevoselle heinää syötäväksi ja pyysi Ünymackaa tulemaan sisälle kuivattelemaan. Hän kertoi isänsä olevan tallilla ja tulevan kohta takaisin.

Wedüs oli kahdeksan vuotta Ünymackaa nuorempi eli yhdeksäntoistavuotias. Ganridorien ikäkäsityksen mukaan hän oli vasta viime kuussa saavuttanut kypsyyden, vaikka täysi-ikäisyys alkoi kuusitoistavuotiaana.

Wedüksellä oli sisko, Wuremina. Tyttö oli kuudentoista vanha ja hänen hiuksensa olivat vaaleat, kuten isänsä hiukset. Jopa vaaleammat. Wuremina oli ollut äitinsä silmätikku ja äidin kuoltua oli Arften ymmärtänyt laiminlyöneensä tyttärensä olemassaolon täysin. Hän oli leskeksi jäätyään alkanut olla parempi isä, mitä oli ollut. Wureminalla oli toki ollut paljon tottumista, että isä vihdoin näki myös hänet. Usean päivän ajan tyttö oli itkenyt, kunnes oli uskaltanut ilmaista kiitoksensa isälleen.

"Mikä sinut sai tänne tulemaan?" Wedüs kysyi molempien tullessa sisälle kuivattelemaan.

"Zönomaa lähetti minut tuomaan viestin isällesi", Ünymacka vastasi. "Odórïs Kûdishnen piilopaikka on selvillä ja tämä tieto koskee etenkin häntä Engräninjärven joukkojen komentajana."

"Kûdishnen piilopaikka on selvillä?" kysyi Wuremina.

Ünymacka ei ollut nähnyt tyttöä ja yllättyi. Wedüs pyysi sisartaan kertomaan keittiössä työskenteleville, että joku tuo heille teetä. Wureminan mentyä Wedüs toisti sisarensa esittämän kysymyksen:

"Sanoitko Kûdishnen olinpaikan selvinneen?"

"Sanoin", Ünymacka vastasi. "Suoritimme eilen illalla kuulustelun ja onnistuimme saamaan kapinallisen puhumaan. Täy-tyi vain käyttää päättelytaitoa hyödyksi."

"Ja te onnistuitte siinä, arvaan", Wedüs totesi. "Tämä on hyvä uutinen, vaan ei huojentava. Se tarkoittaa minullekin lähtöä taisteluihin, kun suurruojan jahti alkaa. Isä onnistui vakuuttamaan minut asian tärkeydestä."

"Tämä on tärkeää meille kaikille", Ünymacka totesi. "En kiellä, etteikö minuakin kismitä lähteä taisteluihin mukaan. Minulla olisi varmasti käyttöä kotikonnuilla, mutta minä sen lurjuksen piilopaikan sain selville. Todennäköisesti hänen majesteettinsa, kuningas Födömyl yhdeksäs, tahtoo tavata piilopaikan selvillesaajan."

"Sinäkö sen selvitit?" Wedüs kysyi.

"Kyllä", Ünymacka vastasi. "Jouduin käyttämään myös väkivaltaa, mutta lopulta se selvisi vain päättelemällä. Voimankäyttö oli turhaa."

"Kieltämättä, jos kapinallinen lopulta murtui päättelyn avulla", Wedüs totesi.

Keittiössä työskentelevä henkilö toi kolme teekuppia. Kolmas oli Arftenille, joka oli kävelemässä kohti päärakennusta. Arften oli joutunut täysin sateen armoille ja kiroili välinpitämättömyyttään sään merkkien havainnoinnissa.

Sinun pitääkin olla sitten itsepäinen, Arften, mies ajatteli. Nyt saat kärsiä säänjumalan päänaukomisesta.

Tullessaan porstuaan hän saattoi vain toivoa välttävänsä kesäflunssan. Hänen oli ainakin mentävä vaihtamaan kuivat vaatteet ylleen, jotta ei aiheuttaisi työntekijöilleen lisää siivoamista. Hän oli inhimillinen työnantaja, joka kohteli jokaista tasa-arvoisesti. Useat työntekijät jopa aterioivat isäntäperheen kanssa ja Arften oli kiitollinen jokaisen panostukseen. Ateriointi oli tavallaan omanlaisensa palkanmaksu, mutta hän maksoi työntekijöilleen myös rahallista korvausta.

Arften ei ollut osannut odottaa vieraita ja Ünymackan nähdessään hän yllättyi positiivisella tavalla.

"Kas, kas", Arften totesi. "Olisinpa tiennyt sinun tulevan käymään, niin olisin varannut koko päivän tätä varten. Jos te kaksi voitte odottaa sen aikaa, kun käyn vaihtamassa kuivaa ylleni. Sade on pirullinen säänilmiö."

"Ei ole kiirettä. Käy vain", Ünymacka vastasi.

Wuremina istuutui omalle paikalleen ja otti pari keksiä. Wedüs tietenkin yritti saada sisartaan pitämään sormensa pois leivonnaisista. Niitä piti säästellä kaikille – ei pelkästään yhdelle ihmiselle.

Ünymacka katseli ympärilleen. Viime kerrasta oli hurahtanut tovi, kun hän oli vieraillut Arftenin luona ja tuona aikana talossa oli laitettu joidenkin esineiden järjestys uusiksi. Arften oli myös hankkinut uuden peilin, mikä sinänsä oli yllättävää. Entinen peili oli ollut hänen kuolleen vaimonsa ja Arften olisi taatusti säilyt-tänyt peiliä muistona vaimostaan.

"Eikö tuossa ollut aiemmin toinen peili?" Ünymacka ihmetteli. "Mitä sille tapahtui?"

"Se peili särkyi", Wuremina vastasi. "Isä oli ollut humalassa yhtenä päivänä ja huolimattomuuttaan särkenyt sen. Se oli isälle vakava asia ja hän meni äidin kukkamaalle pyytämään anteeksi."

Menetettyään vaimonsa Arften oli tavan mukaan tuhkannut hänen jäännöksensä ja sirotellut ne kukkamaalle, jota vaimo oli hoitanut ahkerasti. Arften oli todennut vaimonsa kasvattavan kukkia toisella tavalla tuhkien hedelmöittäessä maata luoden uutta elämää.

Uskollisuutensa vuoksi Arften ei ollut avioitunut toistamiseen. Hän ei kieltänyt, etteikö jotkut hänen ikäisensä naiset olisi kiinnostaneet häntä, mutta hän ei tahtonut loukata vaimonsa muistoa viemällä toista naista vihille. Hän aikoi lopun elämäänsä olla leskenä ja todistaa omien lastensa avioitumista ja kuinka he tulisivat hankkimaan hänelle lastenlapsia.

Arftenilla oli ollut mielessä eräs tyttö, jonka hän ja tytön vanhemmat olivat suunnitelleet avioituvan Wedüksen kanssa. Suunnitelma valitettavasti kariutui ryöväreiden kaapatessa tytön. Hänet oli löydetty viikkoa myöhemmin murhattuna läheisestä mökinröttelöstä ja hänen murhaajansa oli pitänyt edelleen veistä kädessään. Murha oli ottanut miehen omalletunnolle ja oli tehnyt täyden tunnustuksen. Mies oli viikkoa myöhemmin hirtetty murhasta.

Wedüs oli viime viikkoina alkanut tapailemaan erään hevostilallisen nuorinta tytärtä. Yleensä he pitivät tapailunsa niityllä, mutta toisinaan Wedüs toi tytön myös kotiin. Ensimmäisen kerran esiteltyään hänet isälleen oli Wedüs ollut epäileväinen Arftenin suhtautumisesta. Arften oli lopulta tullut siihen päätökseen, että tyttö on sopiva hänen pojalleen.

Esteenä avioliitolle vain oli tytön ikä. Vaikka hän oli täysi-ikäinen, ei hän ollut vielä kypsyysiässä avioliittoa varten. Molemmat olivat syntyneet samana vuonna, mutta Wedüs oli häntä vanhempi. Mies joutuisi odottamaan vielä kahden kuukauden ajan, ennen kuin voisi pyytää hänen kättään ja astella avioon. Kummatkin olivat kärsivällisiä.

Arften oli saanut vaihdettua kuivat vaatteet ylleen ja tuli ulos makuuhuoneestaan. Hän ohitti nykyisen peilin, vilkaisi sitä, jonka jälkeen hän katsoi ylös ja ajatteli:

Anteeksi.

Anteeksipyynnön esitettyään hän liittyi Ünymackan, Wedüksen ja Wureminan seuraan kaataen itselleen teetä ja ottaen yhden keksin.

"No, mikäs sinut sai tulemaan vierailulle?" Arften kysyi Ünymackalta.

"En minä varsinaisesti vierailulle tullut", Ünymacka korjasi. "Tulin Zönomaan lähettämänä kertomaan sinulle uutisia."

"Uutisia?" Arften kysyi. "Kerro toki."

"Uutiset liittyvät eilisiltaan", Ünymacka aloitti. "Otin eilen vangiksi yhden kapinallisen ja vein kylänjohtajan talolle kuulusteltavaksi. Tavalliseen tapaan kuulustelut liittyivät Odórïs Kûdishen piilopaikkaan ja sen selvittämiseen."

"Ei tärpännyt, arvaan?" Arften arveli.

"Miksi minä olisin tullut tänne, jos ei olisi tärpännyt?" Ünymacka muistutti. "Minä onnistuin saamaan hänestä tunnustuksen irti. Meillä on nyt tiedossamme Kûdishnen piilopaikka."

Arften ei tiennyt, mitä hänen tuli ajatella. Hän oli jo tottunut ajatukseen, että Kûdishnen liittolaiset ovat johtajalleen kuuliaisia eivätkä kavalla hänen piiloansa. Nyt hänen ajattelunsa koki muutoksen.

"Kûdishnen piilopaikka on selvillä?" Arften kysyi. "Missä se ruoja piileskelee?"

"Fuedönilissä", Ünymacka vastasi.

Wedüs alkoi nauramaan kuullessaan vihollisen piilopaikan sijainnin:

"Fuedönilissä? Eipä sillä miehellä ole itsesuojeluvaistoa pii-loutuessaan heikoiten puolustettuun linnoitukseen, jota valtakunta päällään kantaa."

"En sanoisi ihan niinkään, poika", Arften totesi. "Oli se häneltä tarpeeksi älykäs idea. Meistä kukaan ei osannut epäillä Kûdishnen valinneen Fuedöniliä piilokseen. Me kaikki oletimme hänen piileskelevän jossain metsän siimeksessä. Tai Swaborissa, jonka valtaaminen ei ole yhtä yksinkertaista Fuedöniliin verrattuna."

Arften otti siemauksen teetä ja kaatoi Ünymackalle kupin täyteen. Vihollisen piilopaikan selvittämistä oli syytä juhlia. Arftenilla ei ollut sillä hetkellä ollut tarjota muuta, kuin teetä. Hän ei tahtonut mennä uudestaan pihalle sateeseen, eikä hän tahtonut yhdenkään työntekijänsä vilustuvan.

Aluksi ei Arften ollut pannut huomiolle Ünymackan sanottua hänen olleen se, joka onki tiedon piilopaikan sijainnista. Hän kuitenkin muisti Ünymackan sanoneen jotain tämänkaltaista.

"Voin muistaa väärin, tai sitten kuulin huonosti", Arften aloitti. "Sanoitko olleesi suurruojan piilopaikan selvittäjä?"

Ünymacka nielaisi keksin kurkusta alas ennen vastaamista:

"Sanoin. Se vaati työtä ja jouduin käyttämään väkivaltaa. Se kapinallinen oli kovaa tekoa. Hän ei edes väkivalloin murtunut kavaltamaan Kûdishnea."

"Miten sinä sitten sait hänet puhumaan?" Wuremina kysyi.

"Käytin päättelyä", Ünymacka totesi. "Mietin mahdollisia piilopaikkoja ja sain päähäni kysyä Fuedönilistä. Ei kulunut edes viittä sekuntia miehen mennessä vakavaksi. Siitä tiesin osuneeni oikeaan ja hän paljasti herransa piilopaikan."

Arften oli yllättynyt. Edes hän ei ollut kuulusteluissa tullut ajatelleeksi ihmisen henkisen murtamisen voivan onnistua mielen filosofian avulla. Hän alkoi pitämään itseään epäpätevänä. Hän oli pitäjän tuomioistuimen puheenjohtaja ja ylin tuomari, eikä hän osannut käyttää aivojaan kuulusteltavan murtamisessa, eikä oikeudenkäynneissä hän saanut syytettyjä tunnustamaan, vaikka kaikki todisteet viittaisivat syytetyn syyllisyyteen. Syyllisyyden toteaminen ei tietenkään kuulunut hänelle, vaan pitäjän lautamiehille. Hänen tehtävänsä oli vain tuomita ihmisiä ja kuunnella kansaa näiden valitessa tuomion syylliseksi todetulle. Hänen tehtävänsä oli myös toimittaa provinssin laamannille kaikki valitukset, jotka tuomitut esittivät.

"Sinun pitäisi opettaa minua tuossa taidossa", Arften sanoi. "Siitä olisi minun uralleni hyötyä ja voin sen ansiosta saada jopa selville, onko epäilty tai syytetty syyllinen rikokseen tai toiseen asiaan, josta ei haluaisi jäädä kiinni vaimolleen tai miehelleen."

"Enpä tiedä", Ünymacka sanoi. "Onnistuin tämän kerran, mutta en ole varma toimiiko se toiste. Kapinalliset ja muut ovat kovaa tekoa."

***

Ünymacka viipyi talossa kahden tunnin ajan, kunnes hän päätti lähteä. Kello lähestyi kahtatoista ja hän oli luvannut Lisiminalle tulevansa puolenpäivän aikaan syömään hänen, Nerkänin ja Jenöminan kanssa. Jenömina viihtyi talossa aivan kuin olisi vallan asunut siellä. Piakkoin hän tulisikin. Nerkän aikoi pyytää häntä asettumaan taloksi.

Sade oli jo lakannut, mutta pilvet pysyivät taivaalla. Ukkonen jylisi kauempana, eikä se enää tulisi Engräninjärven ylle. Se oli matkalla länteen sateen kanssa.

Hevonen ei ollut pillastunut ukkosilmasta, joka oli epätavallista. Tavallisesti hevoset olisivat juoksennelleet ympäriinsä sinne tänne ukkosen jyristessä ja salamoiden välkkyessä. Ünymacka alkoi yhä edelleen miettiä, mikä hänen hevosensa oli eläimiään. Oliko se jumalten lähettämä hevonen, joka kestäisi kaikkia luonnonilmiöitä ja aistisi ihmisten ajatuksia käyttäytyen niiden mukana. Kysymyksiä oli liian monta ja vain vähän vastauksia.

Ünymacka pisti hevosensa laukkaan ehtiäkseen kylään ennen kahtatoista. Hän päätti oikaista niityn kautta – välttäen kuitenkin Hohtavien Kukkien tallomista. Kukat olivat viihtyneet yhdessä paikassa tavallista pidempään, mitä ne tavallisesti viihtyivät. Yleensä ne kukkivat vain muutaman päivän, mutta nyt ne olivat kukkineet jo lähemmäksi kaksi viikkoa. Ünymacka ei tiennyt näiden kukkimisesta paljoakaan ja arveli vain ajan näyttävän niiden kuukahtamisen.

Hevonen oli nopea. Tunnissa se pystyi laukkaamaan jopa kolmekymmentäyksi virstaa väsähtämättä. Kylän se saavutti alle kymmenessä minuutissa, joka oli Ünymackalta nopein millään kulkuneuvolla taitettu matka. Yhden poronkuseman matkan hän oli tavallisesti taittanut noin tunnissa.

Ünymacka ratsasti talolleen ja sitoi hevosen paaluun. Hän varmisti, että sillä oli heinää ja vettä ja lähti kävelemään naapuritaloon, jossa häntä jo odotettiin. Lisimina katsoi ikkunasta, kuinka Ünymacka käveli hevosensa luota hänen kotiovelleen. Hän piteli Segúdéa sylissä silittäen sen pehmeätä turkkia ja kuunnellen rauhallista kehräämistä.

Jenömina touhusi hellan ääressä viimeistellen ateriaa. Nerkän oli vielä puodin puolella hoitamassa keskipäivän viimeisiä asiakkaita ennen kahden tunnin siestan alkamista. Viimeiset asiakkaat osoittautuivat suulaiksi, eivätkä tahtoneet lopettaneet puhumista. Huolimatta siitä tosiasiasta, että siesta alkaa muutaman minuutin kuluttua.

Ünymacka koputti oveen ja jäi odottamaan, että joku avaa sen. Vaikka hän olikin kihloissa Lisiminan kanssa, hän noudatti hyviä tapoja eikä rynnännyt sisälle omin neuvoin. Hän ei asunut talossa, joten sisääntulo tuosta noin vain oli epäkunnioittava teko.

Lisimina avasi oven hymyillen ja laski kissansa ikkunalaudalle siksi aikaa, että hän ja Ünymacka vaihtavat suudelman keskenään. Kissa katseli molempia ja naukui omaksi huvikseen. Se ei suutelusta ymmärtänyt mitään, eikä se tiennyt ihmisten suutelevan toisiaan painamalla huulet yhteen. Kissa suuteli nuolemalla, jos sitä suutelemiseksi saattoi kutsua.

Jenömina kuuli kissan naukumisen ja tuli katsomaan, miksi se teki niin. Nähdessään Ünymackan ja Lisiminan suutelevan hänen huulensa vaihtuivat hymyyn. Häntä liikutti suudelman pituus. Nuoripari ei heti päästänyt toisistaan irti.

Jenömina kutsui Segúdén tulemaan hänen luokseen antaakseen kissalle lattialle pudonneen lihanpalan. Samalla hetkellä nuoripari päästi toisistaan irti – osittain. He pitivät toisiaan kädestä ja kävelivät ikkunan vieressä olevalle penkille.

Nerkän sai asiakkaan vihdoin lähtemään mainitsemalla ruokailusta. Asiakas oli älynnyt, että hänen oma vaimonsa odottaa häntä kotona syömään. Hän oli kiittänyt Nerkäniä tämän ajasta ja lähtenyt. Nerkän oli tämän jälkeen käynyt laittamassa puodin ulkopuolelle kyltin, johon hän oli kirjoittanut kauniilla ganridorin kielellä:

Tévü irpádama kústvén! Rió sevüo fén kváur fiir.

Ymmärrettävälle kielelle käännettynä:

Suljettu siestan ajaksi. Avaamme kahden tunnin kuluttua.

Kodin puolelle tullessaan Nerkän katsoi tytärtään ja Ünymackaa. Hän hymyili kaksikolle, joka oli keskittynyt toisiinsa. Seuraavaksi hänen huomionsa kiinnittyi Segúdéen, joka juoksi Jenöminan luota takaisin Lisiminan luokse. Hän nappasi kissan syliinsä ja rapsutti sen turkkia.

"Annetaan me heille vähän omaa aikaa", Nerkän kuiskasi kissalle ja vei sen mukanaan toiselle penkille.

Jenömina katsoi olkansa ylitse ja hymyili. Jollei hänellä olisi ollut aterian viimeistely meneillään, olisi hän itse mennyt Nerkänin syleilyyn. Pöydän kattamisessa Jenömina oli saanut aiemmin apua Lisiminalta ja Segúdélta – kissan omalla tavalla. Se oli pyörinyt molempien naisten hameiden helmassa etsien hellyyttä – ja pöydältä pudonneita lihanpaloja.

"Tulkaa syömään", Jenömina sanoi.

Nerkän laski kissan penkille ja kävi pöytään. Lisimina ja Ünymacka nousivat penkiltä ja kävelivät käsi kädessä pöydän ääreen asettuen istumaan vierekkäin. Segúdé hyppäsi Lisiminan vieressä olevalle tuolille ja oli kuin se olisi ollut mukana aterioinnissa. Jenömina kävi nostamassa kissan pois tuolilta ja vei tämän sen omalle kulholle, johon hän oli laittanut lisää lihaa ja antanut kissalle vettä juotavaksi.

"Tämä on sinun paikkasi, kissa", Jenömina muistutti. "Ihmiset syövät pöydän ääressä."

Segúdé alkoi syömään lihoja Jenöminan palatessa pöydän ääreen. Jokainen nosti oikean kätensä pöydän päälle kuin siunatakseen aterian. Nerkän alkoi lausumaan vanhaa ruokarukousta:

"Kiitos kaikille jumalille, jotka ovat sallineet meille tämän lounaan. Kiitos, että ette pidä meitä nälissämme, vaan sallitte meidän nauttia näistä luonnon antimista. Kiitos ylijumala Pinkri, kiitos luonnonjumalatar Fadēna, kiitos maanviljelyn jumala Aherem ja kiitos vedenjumalatar Angafainas. Te ylistettyjä olette."

"Ylistettyjä ovat jumalat", muut julistivat ja vetivät kätensä pois pöydän yltä.

Jenömina alkoi latoa ruokaa jokaisen pöydässä istuvan lautaselle, kuten ruoanlaittajan tapoihin kuului. Nerkän oli siihen asti ollut päävastuussa ruoanlaitosta ja Lisimina oli kokannut aina silloin tällöin. Nyt Nerkän oli otettu, että vastineeksi joku muu suoritti ruoanlaiton.

Nerkän oli perinteinen, mutta hän ei alistanut naista. Hänellä ei tietenkään perheenpäänä ollut aikaa aina valmistaa ruokaa ja tavallisesti hän söikin vain leivän, mikäli hänellä ja Lisiminalla ei ollut aikaa valmistaa ruokaa.

Jenömina itse koki kunniatehtäväksi saada laittaa ruokaa monelle ihmiselle. Hän oli siihen asti vain laittanut ruokaa itselleen elettyään pitkään yksinään. Hän oli ollut aiemmin naimisissa, mutta hänen silloinen miehensä kuoli hukkumalla Engräninjärveen. Vaikka tapaus oli tehnyt Jenöminasta lesken ja hetkeksi apean, hän ei sitä pitkään surrut. Hän ja hänen aviomiehensä eivät olleet rakastaneet toisiaan heidän välisen liiton ollessa heidän vanhempiensa järjestämä.

Liitostaan Jenömina oli saanut tyttären, jonka hän oli lähettänyt Argüriin opiskelemaan toivoen hänelle parempaa tulevaisuutta. Tytär saisi opinnot suoritettuaan joko jäädä kaupunkiin tai palata äitinsä ja hänen uusioperheensä luokse. Jos tyttö jäisi kaupunkiin, oli Jenömina toivonut hänen ainakin käyvän katsomassa äitiään ja nyt myös tulevaa isä- ja sisarpuoltaan.

Jenömina oli kertonut Nerkänille entisestä liitostaan ja tyttärestään. Nerkäniä ei tämä menneisyys haitannut. Se vain lisäsi asioita, jotka olivat heille yhteisiä – molemmat leskiä ja kummallakin yksi tytär. Nerkänin mielestä tämä oli kuin jumalten lahja molemmille.

"Kerrohan, Ünymacka", Nerkän aloitti. "Kuinka onnistuit selvittämään Kûdishnen piilopaikan?"

Ünymacka ei enää tiennyt, monestiko hän oli joutunut kertomaan tapahtumien kulun. Aamulla muutamat ihmiset olivat kysyneet häneltä samaa ja sitten olivat myös Arften, Wedüs ja Wuremina. Ja nyt keskipäivällä sitä kysyi Nerkän.

Ünymacka kertoi jälleen saman, mitä oli kertonut muille ihmisille – välttäen ennustuksesta puhumisen. Se olisi saattanut hänet epäilyttävään valoon, sillä kaikki olisivat arvanneen hänen tienneen Kûdishnen piilopaikan, ja hän ei olisi kertonut siitä eteenpäin.

"Mielen filosofia", Jenömina totesi. "Minä en ole koskaan ymmärtänyt sitä käsitettä. Tunnen filosofian erillisenä käsitteenä. Isoisäni oli filosofi ja työskenteli Argürin kirjastossa johtajana. Mitä termi mielen filosofia tarkoittaa?"

"Sitä termiä käytetään silloin, kun halutaan saada selville, mitä ihmiset ajattelevat", Lisimina aloitti. "Ajatuksenluku on mahdotonta, mutta käyttämällä esimerkiksi oikeaa sanastoa tai arvatessa joitain kipeitä tietoja, voi tavallaan saada ihmismielen murtumaan ja kertomaan kaiken."

"Sitä voidaan valitettavasti myös käyttää aivopesussa", Nerkän kertoi. "Ihmisen tai jonkun muun ollessa tarpeeksi vakuuttava, jokainen alkaa ajatella hänen tietävän kaikesta kaiken, vaikka ei todellisuudessa tietäisi mitään. Aivopesu saa myös tekemään ikäviä asioita, joita ei muuten tekisi."

Jenömina nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hänen suunsa oli täynnä ruokaa ja se esti häntä puhumasta.

Ünymacka katsoi Lisiminaa. Hänelle oli herännyt vastikään huoli oman sukujanansa jatkumisesta. Sodan eteneminen oli epävarmaa ja pahimmassa tapauksessa hän saattoi kaatua taistelussa. Hän ymmärsi, että hänen oli varauduttava tähän mahdollisuuteen ja päätti neuvotella asiasta Lisiminan kanssa. Hän ei tätä ilman suostumusta saattaisi tiineeksi.

Lopetettuaan ruokailun Nerkän auttoi Jenöminaa viemään astiat pöydästä tiskivesitynnyrin luokse. Siestan aikana ei saanut tehdä töitä. Ei edes tiskata. Pöydästä sai astiat kuitenkin viedä, koska sisustus olisi muuten näyttänyt ikävältä.

Nerkän ja Jenömina menivät viettämään siestaan kuuluvan lepotuokion – ja jotain muuta. Lisimina otti Segúdén syliinsä pitäen kissaa käsissään kuin vauvaa. Kissa kehräsi ja sulki silmänsä Lisiminan rapsuttaessa sitä.

Ünymacka oli mennyt ulkokäymälään tekemään tarpeensa. Käymälä oli Nerkänin rakentama ja paljon käytännöllisempi, kuin puskaan ulostaminen. Kepillisten heittäminen ja varpusparven päästäminen järveen oli kiellettyä halulla suojella kaloja. Nerkän oli joutunut anomaan lupaa ulkokäymälän rakentamiseen ja hän oli joutunut allekirjoittamaan nimensä jätösten siivoamisesta koskevaan sopimukseen. Jätökset oli kuljetettava tynnyreissä kylän ulkopuolelle ja tyhjennettävä jorpakkoon.

Lisimina tuli ulos nähdessään Ünymackan kauhovan käsiinsä saavista vettä puhdistaakseen haitalliset eliöt pois. Hän katsoi sulhastaan ja odotti tämän saavan asiansa hoidettua.

"Sinä olit ostanut hevosen", Lisimina sanoi Ünymackan kääntyessä hänen suuntaansa. "Mikä sen nimi on?"

Ünymacka raapi niskaansa.

"Se siinä on, koska en ole keksinyt sille nimeä", hän sanoi. "En haluaisi antaa sille tavanomaista nimeä, mitä suurimmalla osalla hevosista on. Haluaisin antaa sen nimeksi jonkin erikoisenkuuloisen, joka varmasta erottuu joukosta."

Lisimina hymyili ja käveli lähemmäs. Hänellä oli yksi nimi-ehdotus mielessään.

"Miltä kuulostaisi Wersefi – Jumalhevonen?" Lisimina kysyi. "Nimi erottuisi joukosta sen erikoisuuden ansiosta."

"Wersefi", Ünymacka totesi. "Sitä se hevonen todella on. Se käyttäytyy, kuin tietäisi minusta kaiken. Ja vain jumalat voivat tietää kaiken minusta."

Hän alkoi tosissaan pohtia kyseisen nimen antamista hevoselleen. Elukka oli osoittanut hänelle olevansa jumalaisia voimia omaava. Se ei pelännyt ukkosta eikä salamoita, se aisti Ünymackan tunteet ja näki hänen ajatuksensa ja tiesi, keihin tulee luottaa ja keihin ei.

"Ei mikään pöljä ehdotus", Ünymacka sanoi lopulta. "Se voisi olla sopiva."

"Sitähän minäkin", Lisimina sanoi ja tarttui häntä kädestä. "Meidän pitää mennä sisälle, tai saamme sakkoja ulkona olemisesta siestan aikana."

Siesta ei varsinaisesti ollut Paterianmaan lainsäädännössä, mutta ganridorit olivat luoneet omat epäviralliset kansalaislait, joita kaikkien ganridorien tuli noudattaa. Näihin epävirallisiin lakeihin kuului muun muassa siestan viettäminen ja ehdoton ulkonaliikkumiskielto sen aikana. Kalastajat eivät sitä aina voineet noudattaa, mutta Ünymackan onneksi tätä ammattia harjoittaville oli annettu erikoisoikeuksia. Toisena tapahtumana, jolloin siestaa ei tarvinnut viettää, olivat markkinapäivät, sekä valtakunnalliset juhlapäivät, jolloin täytyi ottaa kaikki ilo irti.

Lisimina vei Ünymackan omaan makuukamariinsa ja asettui vuoteelleen istumaan. Segúdé oli taas seurannut kaksikkoa ja se hyppäsi vuoteelle Ünymackan istuutuessa Lisiminan seuraksi.

Ünymacka katsoi parhaaksi ottaa asiansa puheenaiheeksi. Häntä arvelutti kysyä asiasta, joka oli tullut hänenkin mieleensä aivan yhtäkkiä. Hän ei aluksi löytänyt mieleensä sopivia sanoja, joiden avulla hän voisi ilmaista asiansa hienotunteisesti.

"Lisimina", Ünymacka aloitti. "Meidän pitäisi puhua eräästä asiasta."

Lisimina huolestui. Ünymackan äänensävy oli epäröivä.

"Sano vain", Lisimina sanoi.

"Sinä tiedät, että tämä sota tulee vaatimaan melkein jokaisen asekelpoisen miehen lähtemään taisteluihin", Ünymacka aloitti. "Minut mukaan lukien. Siinä tulee meidän vastaamme ongelma."

"Millainen?" Lisimina kysyi.

"Hengen Herrat on pyydetty tästä kylästä pois ja he eivät palaa tänne kuin vasta kuukauden päästä", Ünymacka sanoi. "Häitä emme voi ennen sitä pitää."

Lisimina ymmärsi.

"Totta", hän sanoi. "Maaherra Fjornan määräsi heidät lähtemään pois kylistä suuriin kaupunkeihin. Hän ei ole ilmeisesti tietoinen vain Hengen Herran voivan suorittaa vihkitilaisuudet. Varfian voi suorittaa hautajaiset, mutta heillä ei ole samanlaisia oikeuksia, kuin pyhillä miehillä. Tämä tarkoittanee sitä, että häitä on lykättävä."

"Häät eivät toki ole ainoa ongelma", Ünymacka sanoi. "Koko sota on ongelma ja se tekee meidän tulevaisuudestamme epävarmemman. Taistelussa kaatumisen mahdollisuus on erittäin suuri ja pahimmassa tapauksessa minä tulen kaatumaan."

Lisiminan silmiin tuli muutama kyynel hänen ajatellessa voivansa menettää rakastettunsa. Ünymacka oli osannut ennakoida itkemisen ja veti Lisiminan syleilyynsä.

"Menettäisin sinut", Lisimina sanoi. "Minulle ei jäisi sinusta mitään muuta muistoa, kuin ilmassa kaikuva äänesi, yhteiset hetkemme, sekä kosinnassa antamasi hopeanärhi."

"Älä sano noin", Ünymacka lohdutti. "Voin jättää sinuun vielä neljännenkin muiston, jos kaadun taistelussa. Se olisi meille molemmille tärkeä."

"Millaisen?" Lisimina kysyi.

"Tämä saattaa tulla yhtäkkiä, mutta toivon sinun ymmärtävän", Ünymacka aloitti. "Jos minä kaadun, minun osani suvustani ei enää jatku. Mutta jos siitän sinulle lapsen, tulevaisuus näyttäisi meille molemmille valoisammalta. Toivon, ettei minun tarvitse katsoa sinua ja lastani haamuna, mutta sen mahdollisuus on edelleen suuri."

Lisimina ei tiennyt, miten vastaisi. Hän oli toivonut voivansa antaa Ünymackalle lapsia vasta avioliittoon vihkimisen jälkeen, mutta tilanteen epävarmuus pani hänet ajattelemaan. Se olisi hänelle helpottava vaihtoehto kahden asian vuoksi. Hän saisi konkreettisemman muiston Ünymackasta ja samalla lapsi saisi mahdollisuuden kasvaa kaukana sodan jaloista. Tietenkin Lisimina toivoi saavansa viettää loppuelämänsä Ünymackan kanssa.

"Se lienee parhain ratkaisu meidän kannaltamme", Lisimina sanoi ja nosti Segúdén lattialla olevaan koriin nukkumaan. "Parempi, että teemme sen välittömästi."

Kahdesti ei Ünymackaa tarvinnut neuvoa, kun hän alkoi sivellä morsiamensa poskea hymyillen. Lisimina riisui hameensa ja yläosan vaatteensa ja odotti Ünymackan riisuvan housunsa ja paitansa.

Riisuutumisen jälkeen Lisimina kävi vuoteelleen makaamaan sulkien ikkunasta verhot ja peittäen vuoteensa uutimilla isänsä ja Jenöminan varalta. Ünymacka laskeutui hänen päälleen ja hänen elimensä työntyi Lisiminan sisäpuolelle. Vaikka akanarjojen kirjoittamattoman säännön mukaan vain avioliittoon vihityt saivat olla sukupuoliyhteydessä ilkosen alasti ja kihlaparien ja muiden parien täytyi pitää jonkinlaista vaatetusta yllään, näki kaksikko tämän erikoistilanteena.

Lisimina huohotti tuntiessaan Ünymackan kovaksi paisuneen elimen liikkuvan edestakaisin hänen sisällään. Hän ei huohottanut kovin lujaa, vaikka viereisestä isännän makuuhuoneesta kuului samanlaisia ääntelyjä, ellei jopa äänekkäämpiä häneen verrattuna.

Muutaman minuutin ajan Ünymacka jatkoi tasaista tahtia, kunnes hänen tahtinsa muuttui nopeaksi ja nopeutui entisestään. Lopulta hän päästi pienen äänen hänen siemenensä purkautuessa Lisiminan sisälle. Hänen kehonsa oli hikinen.

Lisiminalla kesti hetken aikaa tottua lämpimänä virtaavan siemenen valuvan hänessä ja totuttuaan hän käänsi katseensa Ünymackaan, joka katsoi häntä hänen sinisiin silmiinsä. Ünymacka kävi makaamaan Lisiminan viereen ja veti hänet syleilyyn.

"Meidän on käytävä varmistamassa, että tämä onnistui" Lisimina totesi. "Voimme sitten yrittää uudestaan, mikäli tällä kertaa ei tuottanut tulosta."

"Sitten kun siesta on ohitse ja Luivúr on avannut oman toimipisteensä", Ünymacka totesi. "Nautitaan tästä hetkestä sen aikaa."

Nerkän ja Jenömina olivat kuulleet osittain nuorenparin keskustelut. He itse makasivat vuoteella oltuaan itsekin sukupuoliyhteydessä keskenään.

"Taitaa minusta tulla isoisä", Nerkän sanoi. "Ei ehkä täysin sinä ajankohtana, mitä ajattelin, mutta ymmärrän nuorten tilanteen."

"Tärkeintä on olla nyt Lisiminan tukena, jos hän tulee raskaaksi", Jenömina sanoi. "Jos heidän yrityksensä onnistui, on tytön tarvittava erityissuojelua kapinallisten varalta. He eivät pidä aviottomista raskauksista."

***

Siestan päättymisen jälkeen Ünymacka ja Lisimina lähtivät käymään kylän varfianin, Luivúrin, luona saadakseen vastauksen. Varfian asui kylän toisella laidalla ja nuoripari ratsasti sen matkan saaden katseita. Hevonen ei välittänyt ylimääräisestä painosta selässään, vaan suostui kantamaan isäntänsä lisäksi myös Lisiminan.

Luivúr oli yksi harvoista naisvarfianeista, jotka harjoittivat parantajan tai ennustajan töitä kylissä ja kaupungeissa. Hän ei ollut ganridori vaan dolferi, jotka asuttivat Larduunan provinssia lännemmässä valtakunnassa. Hänen kansansa oli jakautunut osan halutessa vapautta Paterianmaan valtakunnasta suurimman osan kuitenkin ajatellessa valtakunnan takaavan vakautta heidän asemalleen. Luivúr kuului myöntyväisiin dolfereihin.

Ünymacka nousi ensimmäisenä Wersefin selästä ja auttoi morsiantansa laskeutumaan. Kiinnitettyään hevosensa hevos-puomiin hän tarttui Lisiminaa kädestä ja he kävelivät Luivúrin taloon.

Luivúr oli järjestämässä rohtojaan kaksikon saapuessa. Hän katsoi kaksikkoa ja käveli heitä vastaan. Hän oli kuusissakymmenissä oleva harmaahiuksinen nainen, mutta ikäisekseen hyvännäköinen. Ihmiset kysyivät häneltä hänen salaisuuttaan. Luivúr aina muistutti heitä olevansa varfian ja voivansa elää jopa satakaksikymmentävuotiaaksi. Vanhan näköiseksi muuttuisi tulisi vasta kahdeksankymppisenä.

"Miten voin auttaa nuoria?" Luivúr kysyi.

Ünymacka rykäisi kurkkuaan ja alkoi kertomaan heidän tilanteestaan:

"Me haluaisimme tietää, onko Lisimina raskaana", Ünymacka kertoi. "Tilanne on meille tärkeä."

Luivúr katsoi Lisiminaa ja alkoi hymyilemään. Hän otti pari askelta eteenpäin ja otti kätensä esille painaen sen Lisiminan alavatsalle. Hän sulki silmänsä ja lausui joitain muinaiskielisiä lauseita, joita Ünymacka ja Lisimina eivät ymmärtäneet. Naisen kosketus tuntui lämpimältä ja muuttui entistä lämpimämmäksi loitsun edetessä.

Luivúr henkäisi syvään, avasi sitten silmänsä ja veti kätensä pois Lisiminan alavatsasta siirtäen molemmat kätensä nuorenparin olkapäille.

"Olen saanut tuloksen selville", Luivúr sanoi. "Onneksi olkoon! Sisälläsi kasvaa uusi elämä, kultaseni. Huomisesta lähtien."

Lisimina alkoi itkemään onnesta. Ünymacka tarttui häntä vyötäröstä ja painoi itseään vastaan. Hän antoi morsiolleen suukon otsalle ja painoi toisensa kätensä Lisiminan vatsalle, kuin yrittääkseen tunnustella uuden elämän liikkeitä, vaikka raskaus alkaisi vasta huomenna siemenen hedelmöittäessä tärkeän solun.

Ünymacka kääntyi katsomaan Luivúria ja alkoi kaivamaan taskujaan rahapussia varten.

"Paljonko olen velkaa?" hän kysyi.

Luivúr alkoi pudistamaan päätään ja painoi Ünymackan kättä kehottaen häntä piilottamaan rahapussinsa.

"Raskauden selvittämisestä en veloita kolikkoakaan", nainen sanoi. "En varsinkaan ihmisiltä, joille raskauskerta on ensimmäinen. Jos te haluatte maksaa jotain, hintaan sisältyy lapsen sukupuolen selvittäminen."

"Ei", Lisimina sanoi. "En halua lapseni sukupuolen selviytyvän poppakonsteilla. Tahdon nähdä lapseni sukupuolen vasta hänen syntyessä."

Luivúr nyökkäsi ymmärtäväisenä. Ei ollut harvinaista, etteikö ihminen olisi tahtonut käyttää varfiania selvittämään, oliko lapsi tyttö vai poika, mutta suurin osa silti tahtoi saada tiedon vasta synnytyksessä.

Lisimina ja Ünymacka poistuivat varfianin talosta ja nousivat jälleen hevosen selkään ratsastaakseen takaisin Nerkänin talolle. Lopun päivää päätti Ünymacka olla morsiamensa luona ja palata omaan taloonsa auringonlaskun aikana. Sinä iltana juhlittiin uuden elämän kehittymistä.