Pimeä joulukuu on rikoskirja, joka käsittelee seksuaalista ahdistelua ja sen seurauksena tapahtuneita henkirikoksia. Tarina on julkaistu kokonaisuudessaan.

Pimeä joulukuu

Ensimmäinen osa

13–14. joulukuuta

1.

Päänsärky oli helvetillinen. Joskus sitä mietti, kannattaisiko rajoittaa omaa juomistaan. Näin ajatteli Laura Kovosuo herätessään vuoteestaan lauantaiaamulla. Tuskin oli perjantai tullut edes puoliväliin, kun Laura oli aloittanut putken ja se oli kestänyt melkein puoli päivää. 12 tuntia putkeen ei tehnyt hyvää. Laura oli lopulta sammunut sänkyynsä ja hänen kihlattunsa Iivo Savimaan oli täytynyt auttaa hänet kylkiasentoon, jottei Laura tukehtuisi yöllä mahdolliseen oksennukseen.

Ensimmäiseksi Laura meni hakemaan lääkekaapista itselleen Buranaa ja joi lasin vettä. Oli hänellä krapuloita ollut, mutta nyt oli ehkä vuosisadan kovin krapula menossa.

– Täällä on kahvia, jos otat, Iivo sanoi paistaessaan munia ja pekonia.

– Kiitos, Laura sanoi ja otti mukinsa kaapista. – Tää on se päivän pelastus.

Turun Sanomat lojui pöydällä ja Laura alkoi lukemaan etusivun juttua. Varissuolla oli tapahtunut henkirikos ja pahoinpitely. Vaikka hän ja Iivo asuivat tuossa pahamaineisessa kaupunginosassa, ei kumpikaan tuntenut oloaan turvattomaksi. Iivo oli hieman skeptinen maahanmuuttajista, mutta heistä yksikään ei koskaan ollut koitunut hänelle haitaksi. Eniten hän sai pelätä valkoisia suomalaisia miehiä, jotka liikkuivat seudulla pahoinpitelemässä maahanmuuttajayhteisön jäseniä.

– No huh. Se on samanlainen murha, mitä ne kolme aiempaa. Ei kyllä uskoisi kenenkään suomalaisen olevan noin brutaali, Laura sanoi lukiessaan uutista.

– Eihän sitä voi tietää, mitä hulluja täällä liikkuu, Iivo sanoi katsoessaan puhelintaan. – Tää kaupunki on täynnä niitä ja ei ne lopu, ellei niitä pistettäis integrointileireille.

– Vaan me ei sentään asuta missään Venäjällä, vaan Suomessa. Täällä niitä leirejä ei pidetä yllä.

Laura hörppäsi kahvia, mutta ei se krapulaa juuri helpottanut. Hänellä oli edelleen paska olo ja hänestä tuntui, että hän antaa kohta ylen.

– Onneks ei tarvitse enää mennä kampukselle. Joululomat on siitä parhaita, Laura sanoi.

– Sä oletkin onnekas, sanoi Iivo. – Mun se Pekkarisen molopää ei antanut päästä lomalle. Mä joudun menemään töihin ja todennäköisesti jäämään myös ylitöihin.

– No sentään sä saat siitä kelpo ylityökorvaukset.

– Se on kyllä totta, Iivo sanoi ja otti hellan pois päältä.

Munat ja pekoni oli tarkoitettu nimenomaan Lauralle, koska Iivo tiesi hänen tekevän mieli jotain rasvaista darrasafkaa. Hän oli aikaisemmin syönyt kaurapuuroa voisilmällä ja vetänyt kahvit naamariin. Nyt hänen oli kuitenkin jo lähdettävä tai hän myöhästyy. Aamuruuhka oli toisinaan armoton ja vaikka hänen työpaikkansa ei ollut kymmenen minuutin ajomatkaa kauempana, päätti hän lähteä jo puoli tuntia etuajassa.

– Meen käymään töistä tullessani Kupittaan Cittarissa. Haenks mä sulle jotain? Iivo kysyi.

– Ei tartte tuoda mitään, Laura sanoi.

Ei varmasti, Iivo ajatteli. Hän tiesi, mitä Laura ajoi takaa. Vaikka tämä sanoi, ettei tarvitse tuoda mitään, odotti nainen saavansa edes jonkun suklaapatukan. Tämä oli yleistä Lauran käyttäytymisessä.

Iivon mentyä ulos siirtyi Laura olohuoneeseen katsomaan Outlander-sarjaa Netflixistä. Puhelimen hän pani sohvapöydälle ja ainakin luuli pistäneensä sen hiljaiselle. Kohta sen ilmoitusääni kilahti ja Laura katsoi ilmoituksen. Hän oli saanut Instagramissa jälleen uuden seuraajan.

MikkoMaisteri02 alkoi seuraamaan sinua, luki Instan inboxissa.

Laura katsoi profiiliaan. Enää vajaa 50 seuraajaa niin hänen 10 000 seuraajan rajansa rikkoutuisi. Ei sillä mitään suurta merkitystä ollut hänen elämässään, kuinka moni häntä seurasi sosiaalisessa mediassa. Se ei kertonut muusta, paitsi somenäkyvyydestä, joka ei ollut Lauralle kovin tärkeää.

Nimimerkki vaikutti tutulta, joten Laura päätti klikata uuden seuraajan profiilin auki. Hän oli oikeassa. Samainen käyttäjä oli ottanut hänen ja muutaman muun kanssa kuvan Assarin Ullakon luona heidän oltua syömässä ja jakanut sen kaikkien suostumuksella omaan someensa. Hän oli tägännyt Lauran ja kaksi muuta kuvan henkilöä: Immosen Helin ja Korhosen Jossun.

Enks mä muka ole seurannut Mikkoa aiemmin? Laura ihmetteli. Kyllä mä olen hajamielinen, mutta en kai nyt näin hajamielinen.

Hän ajatteli lopulta unohtaneensa sen joutessaan ja painoi seuraa takaisin näppäintä. Hän pani puhelimen takaisin pöydälle ja alkoi katsomaan Outlanderin seitsemännen kauden ensimmäistä jaksoa, joka alkoi häntä sydäntä tykyttävällä kohtauksella, kun hän oli skipannut katsauksen aikaisempiin jaksoihin. Osittain reagointi kohtaukseen johtui hänen krapulastaan, mutta myös sen äkillisestä ratkaisusta.

Puhelin ilmoitti jälleen. Laura otti sen käteensä ja luki viestinsä. Se oli Mikolta.

Moro, mites sulla menee? viestissä luki.

Paremminkin voisi mennä. Krapula ja vapina, kuten Leevi and the Leavingsin kappaleessa lauletaan, Laura vastasi.

Tuttu tunne. Itselläkin melko paska olo. Mitäs sä puuhaat näin ensimmäisenä lomapäivänä?

Enpä mitään erikoista. Netflixiä katselen. Mitäs itse?

Katselen Game of Thronesia, en sen kummempaa.

Mikä kausi?

Kasikausi.

Eli se paskin kaikista.

Niinkin voi sanoa, mutta mä en halua tuomita ennen kuin tiedän paremmin.

Se on kyllä totta.

Hetken aikaa DM oli hiljaa, kunnes Mikolta tuli uusi viesti.

Haluaisiksä lähteä joku päivä kahville? Ois kiva tutustua suhun paremmin.

Laura oli hämillään, mutta älysi.

Ei hemmetti. Eihän se tiedä mun olevan varattu. Miks hemmetissä mä en ole julkaissut kuvaa musta ja Iivosta?

Laura oli kyllä postannut kyseisen kuvan someen, mutta ei Instagramiin. Se oli hänellä Twitterissä – tai siis X:ssä – ja Facebookissa. Silloin hän oli ilmoittanut kihlauksesta Instagram Storyssa, mutta ei ollut lisännyt sitä kuvaa Feediin.

Sorry Mikko. Mä oon kihloissa, hän kirjoitti.

Ai? Sorry, en tiennyt, Mikko vastasi ja kirjoitti heti perään: Mut, se tuskin estää silti menemästä kahville?

Eihän se periaatteessa haitannut, mutta Laura ei tahtonut antaa Iivolle väärää kuvaa. Tämä oli välillä mustasukkainen ja siksi Laura piti hänestä.

Mä panen ehdotuksen korvan taakse. Jos satutaan kohtaamaan, käydään vaikka jossakin keskustan kahviloista, Laura vastasi.

Passar för mig, Mikko vastasi.

Laura hymähti lukiessaan ruotsinkielisen vastauksen. Mikko opiskeli yliopistossa pohjoismaisia kieliä ja hän itse opiskeli pedagogiikkaa. He toisinaan kohtasivat Educariumissa Mikon opiskelijaryhmän mennessä Macciavelliin tai tutummin Maccikseen syömään ja toisinaan he kohtasivat Educariumin kuntosalilla.

Puhelin hiljeni seuraavaksi tunniksi, ellei laskettu Lauran äidin Maisan lähettämiä kuvia Lauran pikkusisko Jeenasta, joka oli kolmen vanha. Kuvissa pikkusisko oli suloinen ja hän oli iloinen nähdessään hänet. Jeena oli alun alkujaan ollut vahinko Lauran äidin tultua vahingossa raskaaksi aviomiehelleen Jalmarille. Koko sen ajan oli Jalmari ajatellut, ettei tule saamaan omia lapsia ollenkaan, mutta kaikki oli muuttunut Jeenan synnyttyä. Siihen asti hän oli pitänyt Lauraa tyttärenään ja piti edelleen, kerta Lauran oikea isä Kari oli istunut vankilassa vuodesta 2005 asti pahoinpideltyään vaimonsa ja tapettuaan häntä pidättämään tulleista poliiseista toisen.

Laura ei isäänsä ollut juurikaan nähnyt ja toivoi, ettei koskaan näkisikään. Hän oli kuullut, että siihen asti Kari oli vankilassa tullut uskoon, mutta hänen uskonsa ei ollut perinteistä kristillistä rakkautta vaan yleisabrahamilaista fanatismia. Hän sisällytti oppeihinsa niin kristinuskoa, juutalaisuutta kuin islamia ja häntä voitiin sanoa täydeksi abrahamilaiseksi. Hän ei kieltänyt Jeesuksen olemassaoloa eikä Muhammadin merkitystä, mutta hän piti tärkeimpänä henkilönä Abrahamia ja kertoi olevansa valmis uhraamaan jonkun, mikäli vain Jahve siihen antoi suostumuksensa.

Puhelin kilahti uudestaan ja viesti oli taas Mikolta. Tällä kertaa se ei kuitenkaan sisältänyt kirjoitettua tekstiä, vaan kuvan. Muuten kuvassa ei olisi ollut mitään ihmettelemistä, mutta Mikko oli riisunut paitansa ja näytteli lihaksiaan.

Mikko mitä helvettiä? Laura kirjoitti.

Heti perään tuli kuva, jossa Mikko oli vain alushousuissa ja Laura ei siitä pitänyt. Tilanne oli muuttunut häiritseväksi ja välttyäkseen uusilta kuvilta Laura blokkasi Mikon. Hän saattoi nyt huokaista helpotuksesta, mutta ei tiennyt, että tämä oli vasta alkusoitto uudelle painajaiselle.

2.

Sohvapöydällä oli puoliksi syöty puurolautanen ja mukillinen juuri keitettyä glögiä. DVD:llä pyöri vuonna 2015 julkitullut jouluinen kauhuelokuva Krampus, jonka nimikko-olento perustui keskieurooppalaiseen jouluperinteeseen joulupukin ilkeästä apurista tai veljestä, miten halusikin häntä kutsua.

Miehen keskittyminen elokuvaan oli kuitenkin herpaantunut. Hän piti kädessään kuvaa ja katsoi puhelintaan. Hän oli saanut erään henkilön asentamaan puhelimeensa tämän tietämättä jäljityssovelluksen, jota hän käytti hyödykseen.

Mies katsoi kuvaa ja sanoi sille:

– Ei ole mitään syytä huoleen. Mä pidän varani, et se kusipää saa maksaa siitä, mitä tekee.

Mies otti glögimukinsa käteen ja jatkoi elokuvan katsomista. Se oli lopuillaan ja näytti kohtauksen Helvettiin johtavasta aukosta ja Krampuksesta itsestään.

Puhelimessa näkyi jäljitettävän liikkeet. Sillä hetkellä hän oli Hansakorttelissa, jossa hän työskenteli Clas Ohlsonilla opiskelujensa nojassa. Kun tämä lähtisi, lähtisi hän seuraamaan jäljitettävää ja vaatimaan tältä tietoja.

3.

Rikospoliisin ura oli uuvuttavaa ja suurimmaksi osaksi paperitöiden tekemistä. Varsinkin Kaisa Saarikoskelle, joka oli ollut töissä aamuviidestä asti ja kello lähestyi nyt viittä iltapäivällä. Nuorella ylikonstaapelilla oli paljon rästiin jääneitä töitä vietettyään marraskuussa viikon Tallinnassa. Hän ei olisi tahtonut käydä iänikuista paperisotaa, mutta jonkun sen oli tehtävä.

Kaisan ei heti olisi uskonut olevan ylikonstaapeli. Ikää hänellä ei ollut kuin vasta 27 vuotta ja hän oli siirtynyt väkivaltarikosyksikköön vasta puolitoista vuotta aikaisemmin. Hänet oli juuri korotettu ylikonstaapeliksi, kun entinen ylikonstaapeli Edward Suolahti oli ylennyt komisarioksi ja ylikonstaapelin vakanssi oli tullut vapaaksi. Edward oli ehdottanut esihenkilölleen ylikomisario Liina Kuusmäelle Kaisan korottamista, eikä Kuusmäki ollut löytänyt syitä, miksei häntä voitaisi ylentää. Kaisa teki työnsä kunniakkaasti ja oli saanut pelkkiä kehuja.

Vain vanhempi konstaapeli Ukko Partanen oli protestoinut, mutta hänen argumenttinsa eivät antaneet mitään järkeviä syitä, miksei Kaisaa voitaisi ylentää. Hänen kommenttinsa olivat olleet misogyynisiä, joiden mukaan nainen ei voinut olla ylikonstaapeli. Hänen argumenttinsa oli kaatunut lähes heti ylikomisarion muistutettua olevansa nainen.

"Kylmä voisko nyt olla kellään, talven säästä kun tuoksahtaa…", soi Kaisan töihin tuomasta matkaradiosta.

Ei hyvää joulua mulle, arvaan, hän ajatteli.

Kaisa oli pyytänyt päästä joululomalle jo viikkoa aikaisemmin, mutta Edward ei ollut lomaa myöntänyt. Heillä oli tappaja karkuteillä ja Kaisa oli tapauksen päätutkija. Ensimmäinen uhri oli löytynyt marraskuun loppupuolella Ruissalosta. Raaempaa tapaa murhata ei Kaisa ollut aiemmin nähnyt koko urallaan. Uhrilta oli vedetty sisuskalut ulos ja jätetty roikkumaan. Sellaista murhaa saattoi uskoa tapahtuvan vain The X-Filesissa, mutta ei tosielämässä – ei ainakaan Suomessa.

Toinen uhri oli löytynyt itsenäisyyspäivänä Puolalanmäeltä. Sisuskaluista haima oli revitty irti ja murhaaja oli pystyttänyt Siniristilipun auki leikattuun ruumiiseen. Jos Kaisalta olisi kysytty, tämä olisi ollut kansallisen symbolin häpäisy. Poliittisesti hän sijoittui kartan vasemmalle puolelle, mutta oli hänessäkin isänmaallisuutta.

Kolmas ruumis oli löydetty eilen Varissuolta samaan aikaan, kun oli tullut hälytys pahoinpitelystä. Kumpikin tapaus oli tekniikan mukaan tapahtunut samanaikaisesti, joten ne eivät voineet olla yhteydessä toisiinsa. Tämä oli ainakin ollut Kaisan työpartneri Hermanni Oksasen näkemys.

Hermanni oli stereotyyppinen turkulainen. Hän puhui murteella, mikä oli Kaisan mielestä sekä viihdyttävää että häiritsevää. Puhetapansa lisäksi Hermanni oli fanaattinen TPS:n ja Interin kannattaja ja joka kerta kun esimerkiksi Haka teki maalin tai Saipa voitti ottelun haukkui hän tuomareita lahjotuiksi.

– Mitä mieltä sä olet? Kannattaako sen silminnäkijän sanaan luottaa? Kaisa kysyi.

– Kyl mää ainaski uskoisi. Se puhu sen verra vakuuttavast et miks meirä pitäs sit epäil, Hermanni sanoi.

– Jotenkin sen sanoma ei vain käy järkeensä. Se sanoi nähneensä tappajan pitäneen veistä kädessään, mutta se ruumiinavaushaava viittaisi pikemminkin sahaan. Kyllä sä näit ne pari leikattua kylkiluuta. Niin sileää jälkeä ei saa jos olisi murtanut ne käsillä.

– Tai sit se tappos uhrisa puukol ja käytti sahaa saristises puuhassans. Kuka sitä tiätää, mitä se hullu pääs liikkuu.

Kuulusteluhuoneessa istui ylikonstaapeli Markku Jahnukainen. Järjestyspoliisin partio oli pysäyttänyt ylinopeutta ajaneen miehen, joka sopi silminnäkijähavaintoon pahoinpitelijästä. Pahoinpitelyn hän oli jo tunnustanut, mutta kiisti tietävänsä mitään murhasta.

Jahnukaisella ei oikeastaan ollut syytä epäillä miestä. Tämä saattoi olla sellainen, joka pieksee musliminaisen, vaan ei hänestä tappajaksi olisi.

– Kerros Peltolammi. Mikä sut sai hakkaamaan Fatima Omarin? Jahnukainen kysyi.

– Sekö sua kiinnostaa? epäilty, Peltolammi nimeltään, kysyi. – Oisko se ihan vaan siks, et se on yks niistä saatanan karvaranteista, vaikka ämmä onkin. Sellaiset on vain pelkkiä turhakkeita katukuvassa.

– Ja heti mä sanon sulle, ettei Fatima ole syntyjään Lähi-idästä tai edes Pohjois-Afrikan arabimaista, sanoi Jahnukaisen työpari Jouni "Jokke" Sariola. – Se on syntyjään suomalainen, mutta on vain vaihtanut profeettansa Jessestä Muhammettiin. Sä teet turhia profilointeja vain sen perusteella, ettei joku usko samaan, mitä sä uskot.

– Oo sinäkin vaan vaiti, suvakki. Olkoon mikä tahansa, häpeä-pilkku se silti on meidän kristilliselle yhteiskunnalle.

Jahnukaisen olisi tehnyt mieli sanoa, ettei Suomi ollut kristillinen yhteiskunta, koska silloin uskonvapaus olisi rajoitetumpaa. Siitä nähtiin esimerkkejä Yhdysvaltain Raamattuvyöhykkeellä, jossa virallisesti oli uskonvapaus, mutta pääsääntöisesti muita uskontoja vihattiin ja syrjittiin alueella.

Sariola sammutti ääninauhurin.

– Alright Peltolammi. Sä lähdet istumaan pariksi vuodeksi. Kivasti pilasit oman joulunaikasi kuten perheeskin, hän sanoi.

Peltolammi annettiin kuulustelutilannetta vahtineelle konstaapelille ja Jahnukainen sekä Sariola siirtyivät takaisin väkivaltarikospuolen tiloihin. Ennen sitä he kohtasivat kuitenkin Loimaalta Turkuun siirtyneen Leo Valomaan, joka veti poliisien joulukuoroa.

– Katos vaan. Te kaksi olittekin täällä just sopivasti. Tuuttehan tekin illalla harjoituksiin?

– Kyllä mä ainakin meinasin tulla, vastasi Sariola.

– Kattotaan sitä sit illalla. Mä tiedän joutuvani ylitöihin, kun pitäisi se sairas tappajakin saada kiinni. Kaisa tarttee siinä jelppiä, Jahnukainen vastasi.

– No, tuut jos tuut, Valomaa sanoi ja vetäytyi huumerikospuo-len ovista sisään.

Kaisan ja Hermannin työhuoneesta kuului Raskasta Joulua -projektin tekemä raskas versio Enkelikello -kappaleesta. Jahnukainen tiesi, ettei kaksikolla ollut Spotifyta käytössä työaikana ja arveli jonkun soittaneen lähetykseen ja pyytäneen soittamaan joulumetallia. Jahnukainen ei itse pahemmin piitannut metallista kuunnellessaan mieluummin vanhempaa joulumusiikkia. Hänellä oli oma Spotify-listansa päällä ja se soitti sillä hetkellä Sinatran perheen Twelve Days of Christmas -kappaletta.

"On the fourth day of Christmas we gave our loving dad…" hän lauloi mukana.

Komisario Edward Suolahti puhui puhelimessa vaimonsa Saijan kanssa. Hermannin tavoin hän puhui murteella ja oli Interin fani, mutta ei paljoa piitannut jääkiekosta.

– Käyks mää hakemas se kinku, ku tuu kotii? hän kysyi.

– Hae vaan. Länsikeskuksen Prismassa oli ainakin melko edullinen, kun kävin siellä eilen, Saija sanoi.

– Mää käy siäl si. Menee ehkä tunti tai pari. Mää e osaa sanoa, koska mu täytys viäl käyrä puhumas Eikkalal.

Edward viittasi huumepuolen komisario Joonas Eikkalaan, josta aiottiin tehdä väkivaltarikosyksikön uusi päällikkö. Kuus-mäkeä oltiin ylentämässä Turun pääpoliisiaseman päälliköksi ja ylikomisario oli ehdottanut Eikkalaa seuraajakseen. Edwardille oli sitä tarjottu myös, mutta hän oli kieltäytynyt. Hän ei ollut ollut komisarionkaan virassa vielä puolta vuotta.

Kaisa yritti tavoittaa miesystäväänsä Otto Junnilaa, mutta puhelimesta kuului kerta toisensa jälkeen sama vanha:

Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Kaisa turhautui. Hän toisinaan katui miesvalintaansa. Otto ei ollut mikään duunari tai oikeastaan mikään. Hän oli alkoholisti, joka todennäköisesti oli silläkin hetkellä Yliopistonkadulla Rennossa ryyppäämässä. Kaisa ja Oton veli Niilo olivat monta kertaa sanoneet tälle, että liika juominen ei ole terveellistä, vaan sairaus, mutta alkkikselle tyypillisesti Otto kielsi ongelman ja sanoi juomisensa olevan täysin hallinnassa.

Joku päivä se vielä tappaa itsensä, jollei se ryyppääminen laka, Kaisa ajatteli.

4.

Jassu Meisuo ei ollut osannut odottaa mitään. Hän oli tullut katsomaan tähtitaivasta Vartiovuorelle tähtitornin juurelle. Ilta oli ollut siihen asti tavallinen, mutta nyt se muuttui dramaattisesti. Joku oli pannut hupun hänen päähänsä ja pitänyt asettaan hänen lapaluillaan. Meisuo ei tiennyt, minne hänet oli raahattu kuin vasta hyökkääjän otettua hupun hänen päästään. Hyökkääjä oli raahannut hänet Vartiovuoren kesäteatterille.

– Terve, hyökkääjä sanoi.

– Sä? Mitä sä haluat? Meisuo kysyi.

– Kyllä sä tiedät. Mä tahdon sen nimen. Sä voit ehkä pysyä hengissä, jos kerrot sen kiltisti.

– Mistä nimestä sä puhut?

– Älä esitä typerää. Sä kyllä tiedät, ketä mä meinaan. Et anna se nimi ja sä voit pitää henkes. Haluatko sä mun tappavan sutkin, kuten mä tapoin Peten, Akun ja Jaanan?

Meisuo ei ollut uskoa korviaan. Marras-joulukuun aikana oli tapahtunut kolme henkirikosta, ja uhrit olivat olleet nimiltään Petri Salonen, Aku Roihuvuo ja Jaana Kenni. Nyt Meisuo ymmärsi, mitä tappaja haki takaa.

– Mä en tiedä sitä nimeä, hän sanoi totuudenmukaisesti.

Tappaja otti hänet tiukempaan otteeseen ja löi turpaan.

– Haluatko sä oikeasti kuolla? hän sanoi.

– No en. Mä en vaan voi sanoa jotain, mitä mä en tiedä.

– Se on sun menetykses, tappaja sanoi kylmästi.

Tappaja otti veitsensä esille, mutta ei ottanut huomioon Meisuon mahdollista vastarintaa. Mies pani vastaan ja sai tappajan kaadettua maahan. Hän lähti juoksemaan pakoon.

Tappaja lähti perään. Hän otti revolverinsa esille ja yritti tähdätä Meisuota. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, ettei hän ollut mikään Lucky Luke. Luodit eivät osuneet kohteisiinsa ja ellei joku ollut nähnyt häntä, nyt kaikki tiesivät hänen olevan Vartiovuorella. Meisuota hänen ei kuitenkaan auttanut päästää pakoon. Tämä tunsi hänet ja saattoi kertoa hänen nimensä poliisille.

Tappaja saavutti Meisuon Luostarinmäellä ja oli jo iskemässä häntä veitsellä. Tähän hän ei saanut mahdollisuutta. Meisuo tappeli vastaan ja lopulta onnistui työntämään tappajan pois hänestä. Seuraukset olivat kuitenkin fataalit. Tappaja liukastui ja löi päänsä. Isku oli kova ja tappaja ei vain menettänyt tajuaan – hänen kallonsa murtui.

Meisuo katsoi tekoaan ja ymmärsi sen seuraukset. Hän otti tappajalta nopeasti veitsen ja revolverin pois ja lähti juoksemaan pakoon. Hän oli aiheuttanut vahingossa ihmisen kuoleman. Vaikka tämä oli ollut tappaja, ei tappajien määrä ollut vähentynyt yhtään. Meisuosta oli tullut vain saman tappajan korvaaja tappajien joukkoon, vaikkakin lain silmissä teko olisi lopulta vain itsepuolustuksesta sattunut kuolemantuottamus, josta ei välttämättä tuomittu edes vankeusrangaistukseen.

5.

Ruumis oli lojunut Luostarinmäessä melkein tunnin, kunnes laukauksien takia paikalle tullut poliisin partio oli löytänyt sen. Rikospaikka oli eristetty ja tekniikan väki oli täydessä touhussa.

Jahnukainen otti esille miehen lompakon ja tarkasti uhrin henkilöllisyyden.

– Eppu Helenius. Syntynyt kahdeksastoista toukokuuta 2001, hän luki.

– About mun ikäinen kaveri. Nää tapaukset eivät ole kivoja, sanoi Sariola.

Teknisen puolen tutkijoista Henna Laamaskari oli löytänyt kahden kengän jälkiä ja tappelun jälkiä. Heleniuksen kengänkoko oli 43 ja Meisuon koko 45, mutta jälkien perusteella eivät rikostutkijat voineet päätellä, kuka oli tappaja. Heidän oli löydettävä jotain konkreettista, kuten kuituja tai vierasta DNA:ta.

Koska kuolema ei ollut samanlainen aiempien uhrien kanssa, teki Jahnukaisen päätelmän kyseessä olevan toinen tekijä. Sitä hän ei tiennyt, että aiempien murhien takana ollut makasi kuolleena heidän edessään.

– Mikähän tähän on johtanut? Jahnukainen mietti.

Radiopuhelin sähisi:

– Metsä, kuuleeko Jahnukainen?

– Jahnukainen kuulee.

– Kesäteatterilta löytyi verta, painaumia ja huppu. Kannattaa käydä tsekkaamassa ne.

– Kuitti, Jahnukainen vastasi. – Laamaskari. Kannattaa lähettää pari tutkijaa kesäteatterille. Siellä saattaa olla jotain tutkintaa auttavaa.

– Joo. Lauri ja Tony lähtevät teidän mukaanne, Laamaskari sanoi.

Tutkijat olivat kesäteatterilla parissa minuutissa. Tekniikan tutkijat Tony Färsen ja Lauri Helmimies ottivat verinäytteet talteen ja merkkasivat painaumat. Lumessa nähtyjen kahden ihmisen painauman perusteella he tekivät päätelmän tappajan koosta.

Hupusta Sariola teki kuitenkin väärän päätelmän. He eivät tienneet totuutta ja arvelivat Heleniuksen joutuneen kaapatuksi ja tappajan epäonnistuneen aluksi teossaan ja päässeen karkuun. Se, ettei Heleniuksella ollut enää asetta, vaan Meisuo oli paniikissa ottanut sen mukaansa, naulasi tämän arkkua vain enemmän.

– Kuka tää tekijä olikaan teki melkoisen tempun, sanoi Sariola pistäessään huppua todisteiden joukkoon.

– Ihme, ettei uhrissa ole yhtään luodinjälkeä, sanoi Jahnukainen.

– Vissiin ampujalla oli huono sihti. Jos se olis osunut, olisi verta koko matkalla täältä Luostarinmäkeen.

Tony löysi jalanjälkiä ja kuvasi niitä.

– Kannattaa varmaan seurata näitä, niin nähdään, missä ne on menneet, hän sanoi.

Sariola lähti seuraamaan jälkiä. Ne johdattivat Luostarinmäkeen, mutta erosivat yllättäen lähellä porttia. Heleniuksen jäljet johtivat toiseen suuntaan ja loppuivat seinällä. Maasta löytyi viitteitä, että mies oli kiivennyt seinän ylitse, kun taas Meisuo oli kiivennyt portin ylitse paetessaan.

Mikä järki tässä oli? Sariola mietti

***

Vastaus saatiin puolenpäivän aikaan. Patologi Harmaaoja oli selvittänyt Heleniuksen kuolleen kallonmurtuman takia. Tek-niikka taas oli selvittänyt DNA-näytteitä ja löytänyt yllättäviä linkkejä aiempiin uhreihin.

Edward oli koonnut tutkijat koolle, jotta tekniikka voisi antaa lausuntonsa.

Järjestyspoliisin puolelta Anna Lohko oli pyydetty paikalle hänen oltua partnerinsa kanssa tarkistamassa tilannetta ja ottamassa lausunnon koiraa ulkoiluttaneelta henkilöltä, joka oli soittanut hätäpuhelun.

Lohko aloitti:

– Tänään kello 2 yöllä löytyi ruumis Luostarinmäeltä. Muuan koirankusettaja oli kuullut kello 1.00 aikoihin sieltä laukauksia ja soittanut hätänumeroon. Hän kertoi nähneensä kahden ihmisen silhuetin juosseen Vartiovuorenpuiston halki. Hän ei nähnyt kovin hyvin, mutta pystyi antamaan poliisille jonkinlaiset tunto-merkit kaksikosta. Pakoonjuossut oli hieman pidempi, mitä jahtaaja ja hänen antamiensa havaintojensa perusteella voimme varmuudella sanoa Heleniuksen olleen jahtaaja.

Jahnukainen oli yhtä yllättynyt kuin muut. Hän oli tehnyt alustavan profiloinnin tilanteesta, mutta se kumoutui silminnäkijälausuntoon. Helenius ei ollut kuin hieman reilu 160 senttinen eli toisin sanoen pätkä.

Laamaskari otti tekniikan löydökset puheenaiheeksi:

– Vertasimme verilöydöksiä ja DNA:ta. Teimme löydön, joka sai meidätkin hieromaan kulmiamme. Heleniuksen DNA sopi siihen, jota löysimme aiemmista kolmesta uhrista. Vertailu antoi sataprosenttisen tarkan matchin ja voimme nyt varmuudella sanoa Heleniuksen olleen kolmen sarjamurhan takana.

Kaisa katsoi Heleniuksen kuvaa. Hän ei enää tiennyt, mihin uskoa. Murhaajaksi ei vainajaa olisi voinut uskoa. Helenius oli häntä muutamalla vuodella nuorempi eikä hän sopinut ulkonäöltään yhtään rituaalisesti suoritettujen murhien tekijäksi.

– Meinaakko sää, et sen tappaja ois tappanu Heleniukse koston siit, mitä se ol tehny pitki tätä kuut? kysyi Hermanni.

– Minä en kommentoi siihen mitään, minä olen vain teknisen puolen tutkija, Laamaskari vastasi.

– Oksasel kuiteski o pointti teoriassans, sanoi Edward. – Me voiraa hyvi olettaa, et sen tappaja ois kostanu sil ne murhat.

– Mut miten me sit selitetään se, et sen tappaja nimenomaan juoksi sitä karkuun? Luostarinmäeltähän löytyi merkkejä tappelusta. Voisi siis olla mahdollista, että kyseessä on vain hätävarjelun liikakäyttö, joka johti Heleniuksen kuolemaan, sanoi Kaisa.

– Saarikoskel o myäs hyvä pointti. Ja ny ku miätitää, nii se kuulostaa realistemmalt. Mut mink takkii se ei si jääny turmapaikal, jos se oli hätävarjeluu?

– Paniikki saattaa olla syy, sanoi Jahnukainen. – Se saattoi ottaa paniikissa hatkat ja viedä Heleniukselta aseen.

– Mitä se sillä muka tekis? kysyi Kaisa.

– Kuten mä sanoin, se saattoi livahtaa paniikissa. Silloin ei ihminen pysty tekemään järkeviä päätöksiä.

– Minulla oli muutakin, sanoi Laamaskari. – Heleniuksen DNA:n lisäksi vertasimme verinäytettä ja se antoi meille mahdollisen tekijän. Jasper Meisuo, ikä 24. Asuu Martissa.

Kaisa avasi läppärinsä ja alkoi tutkimaan heti tarkistamaan tietoja Meisuosta. Hän löysi väestörekisteristä tämän tiedot ja alkoi käydä niitä läpi Jahnukaisen esittäessä kysymyksiä. Meisuo oli teologian opiskelija Åbo Akademissa, johon oli aikoinaan hankkinut vain piruuttaan. Kuitenkin siellä ollessaan hänen ruotsintaitonsa oli kohonnut ja hän puhui nyt melko sujuvasti kieltä. Rikosrekisterissä oli vain vuonna 2018 tapahtunut näpistys, mutta ei sen vakavampaa. Se vahvisti Kaisan epäilystä Heleniuksen kuoleman olleen hätävarjelun liikakäytön seurauksena tapahtunut kuolemantuottamus.

Edward avasi suunsa:

– Tää täytyy selvittää peripohjasest. Jahnukaine ja Oksane. Käykää te hakemas Meisua asemal kuulusteluihi. Saarikoski, Harmaala ja Sariola. Te tarkistatte kaike hänest ja kirjotatte raporti havainnoist. Mää halua se mu tyäpöyräl huameaamul viimestää kello kymmenelt. Tää kokous o päättyny.

Jahnukainen ja Hermanni nousivat ensimmäisinä ylös ja lähtivät ulos. Kaisa, Sariola ja Pete Harmaala menivät Sariolan työpisteelle tekemään käymään läpi Meisuon sosiaalista mediaa. Heidän yllätyksekseen tältä löytyi paljon yhteyksiä Heleniukseen ja tämän uhreihin. Kaikki olivat opiskelijoita, mutta vain Meisuo ja Kenni olivat ÅA:ssa. Helenius, Salonen ja Roihuvuo olivat yliopistossa. Kenni opiskeli psykologiaa ja loput vainajista olivat opiskelleet humanistisessa tiedekunnassa historiaa.

– Se on linkattu moneen julkaisuun. Mut eniten se näyttää olevan Iivo Savimaan, Laura Kovosuon ja Elviira Holmbergin postauksissa, sanoi Sariola.

– Joo. Näköjään tää Holmberg on sen tyttöystävä. Ainakin päätellen tästä kuvasta, sanoi Harmaala scrollattuaan julkaisuja ja nähdessään jokaisessa Elviiran kanssa otetussa kuvassa Meisuon olevan lempeissä tämän kanssa.

– Jollei Markku ja Hermanni löydä, niin voidaan käydä kyse-lemässä näiltä ihmisiltä Meisuosta, sanoi Kaisa, joka avasi Wordin kirjoittaakseen raporttia havainnoista.

6.

Hölkkälenkki teki terää. Ellei kuntosalia olisi pantu kiinni joulun ajaksi, olisi Laura mennyt treenaamaan jalkojaan ja takamustaan. Mutta teki välillä hyvää ihan vain juosta luonnossa. Laura oli ollut kuntoradalla melkein tunnin ja kiertänyt sen tiedä monennenko kerran sinä aikana.

Hän oli yrittänyt houkutella Iivon kanssaan, mutta tämä oli kieltäytynyt. Iivolla oli sunnuntai sentään vapaata ja olisi mielellään mennyt mukaan, mutta hän oli jäänyt kotiin valmistamaan hänelle ja Lauralle syötävää.

Laura piti itseään onnekkaana. Hän ja Iivo olivat olleet yhdessä vuodesta 2020 asti ja menneet kihloihin 2024 marraskuussa. Iivo otti Lauran huomioon kaikessa ja teki hänen elämästään helppoa.

Kuulokkeissa Lauralla soi Frank Sinatran ja Dean Martinin tekemä joulumusiikki. Sillä hetkellä soi jokaisen tuntema Let It Snow Martinin laulamana.

"When we finally kiss goodnight", Laura lauloi mukana.

Tultuaan tiedä monennettako kertaa saman kuntoreitin alkupäähän Laura otti puhelimensa esille ja katsoi kelloa. Se lähestyi 13. Iivo oli luultavasti jo odottamassa ja ruoka oli todennäköisesti jo valmista. Hän päätti juosta vielä yhden kierroksen ja lähteä sitten takaisin kotiin.

Tuskin Laura oli juossut edes puoleenväliin, kun hänen puhelimensa alkoi soida. Soittaja oli Iivo.

– Moi. Mä tuun ihan pian, hän sanoi.

– No kiva, mut se ei ollut se syy, miks mä soitin, Iivo vastasi.

– Mikä sitten?

– Mä satuin just katsomaan Ylen sivuilta uutisia. Jassusta on annettu etsintäkuulutus.

– Jassusta? Mitä hittoa se on mennyt tekemään?

– Siinä artikkelissa luki poliisin etsivän tappajaa. Ylellä ei sitä kerrottu, mutta mun sisko kertoi sen tappaneen Epun.

– Eppu on se vainaja?

– Siltä näyttää. Puhutaan myöhemmin lisää. Mä soitan Ellulle ja kysyn, miten se jaksaa.

– Tee se. Mä oon kotona viimeistään puolen tunnin päästä. Moro, Laura vastasi ja sulki puhelun.

Lauran oli vaikea uskoa sitä todeksi. Hän oli tuntenut Meisuon lukiosta asti ja oli ollut jonkun aikaa jopa ihastunut tähän, mutta Meisuo oli alkanut seurustella Elviiran kanssa. He olivat pysyneet kavereina ja Iivon tultua mukaan kuvioihin oli miehistä tullut nopeasti kavereita keskenään. Iivo ei kuitenkaan ollut jatkokoulutuksessa, vaan hän oli ammattikoulun käytyään alkanut välittömästi ammattiin. Hän työskenteli koodarina Latir nimisessä yrityksessä, jolla oli toimistoja Turussa, Helsingissä, Jyväskylässä ja Oulussa.

Yritys kehitti koulutuksessa käytettäviä ohjelmistoja, sekä videopelejä. Sillä oli pitkään ollut suunnitteilla valmistaa peli, joka simuloisi oikeaa elämää täysin realistisesti ja olisi vain onlinepelinä pelattava. Idea oli kunnianhimoinen ja etenkin Helsingin puolella työskentelevä koodaaja Veeti Helminen oli näyttänyt sille vihreää valoa. Toteutus olisi kuitenkin haastava. Peliä varten heidän olisi animoitava kaikki maapallon rakennukset ja kirjoitettava kaikki kyltit kansallisilla kielillä. NPC-hahmoja ei peliin suunniteltu lisättävän, vaan kaikki hahmot olisivat pelattavia ja peliin luotaisiin pelinsisäinen proximity chat.

Meisuota ei ollut löydetty asunnosta. Jahnukainen ja Hermanni olivat talkkarin avustuksella päässeet tämän asuntoon sisälle ja huomanneet tavaroiden olleen sikin sokin. Meisuo oli lähtenyt kiireellä. Poliisikaksikko oli kuitenkin löytänyt Heleniuksen re-volverin ja se oli juuri nyt labrassa tutkittavana.

Raportoituaan Meisuon kadonneen olivat Edward ja Kuusmäki antaneet tästä etsintäkuulutuksen medialle ja he pitäisivät tiedotustilaisuuden kello 15. Vaikka Meisuo oli jättänyt aseen kämppäänsä, saattoi tällä olla puukko tai jokin muu mukanaan ja etsintäkuulutuksessa oli annettu neuvo olla lähestymättä Meisuota ja soittamaan välittömästi 112, jos sattuu näkemään hänet.

Lauran puhelin pärähti taas soimaan. Soittaja oli edelleen Ii-vo.

– No? Miten Ellu otti uutiset? hän kysyi.

– No olihan se järkyttynyt, mutta siitä mä en sulle soittanut. Jassu on sen luona, Iivo vastasi.

– Älä kuseta.

– En kuseta. Se puhui mulle Ellun kännykän kautta. Omaansa kun se ei viitsi käyttää.

– Miten se uskalsi mennä Ellun luo?

– Se kertoi mulle puhelimessa kaiken. Eppu oli käynyt sen kimppuun ja tunnustanut tappaneensa Peten, Akun ja Jaanan.

– Eppu tappoi ne? Laura ihmetteli. – Mikä helvetti sillä jätkällä liikkui päässä?

– Sen kun tietäis. Jassu sanoi sen hokeneen jotain jostain nimestä, mutta ei se mitään puhunut.

– Okei. Mä oon just poistumassa kuntoreitiltä. Nähdään ihan kohta.

Lauraa alkoi toden teolla kiinnostamaan, mitä Helenius oli tarkoittanut nimellä. Kaveriporukassa tämä tunnettiin toisinaan vilkkaan mielikuvituksen omaavana, mutta ei se olisi koskaan johtanut kenenkään tappamiseen. Kuullessaan Heleniuksen tappaneen kolme heidän yhteistä ystäväänsä oli Lauran mielikuvat tästä ottaneet ison kolauksen.

Puhelimen ilmoitusääni kilahti ja Laura refleksinomaisesti ot-ti sen esille ja katsoi viestin. Hän ei aluksi katsonut tarkkaan, mutta avattuaan ilmoituksen hän muuttui epäuskoiseksi ja pelästyneeksi. Viesti oli jälleen nimimerkiltä MikkoMaisteri02, minkä ei pitänyt olla kaiken järjen mukaan mahdollista. Hän oli blo-kannut Mikon päivää aiemmin.

Luulitko sä pääseväs musta näin helpolla, typy? Ei tuu kuuloonkaan, viestissä luki.

Laura päätti ignoraata koko viestin ja selvittää sitä yhdessä Iivon kanssa, mutta kohta Mikko lähetti uuden viestin.

Mä tiedän sun olevan siellä. VASTAA SAATANA!!

Laura yritti edelleen olla huomioimatta sitä, mutta kohta Mik-ko alkoi spämmimään viestejä hullun lailla.

Mä tiedän et sä haluut mua.

ILY

Sekstataan.

Älä yritä ghostaa mua.

Vastaa saatana oikeasti jotain.

Lauraa alkoi ahdistamaan ja hän sortui siihen virheeseen, että vastasi Mikolle:

LOPETA NYT SAATANA!!!!

Viestittely ei lakannut. Vastaaminen vain pahensi tilannetta. Mikolta alkoi tulla häiritseviä kuvia ja Laura yritti kuumeisesti blokata häntä uudestaan ja raportoida käyttäjän häiritsevästä käytöksestä. Mikään ei tuntunut kuitenkaan tepsivän. Yhdessä kuvassa Mikko piti mulkkuaan kädessään ja toisessa hän oli juuri ejakuloinut.

Laura lähti juoksemaan kotia kohti. Iivo oli odottamassa häntä keittiössä, mutta Laura juoksikin suoraan makuuhuoneeseen. Iivo meni perässä.

– Laura? Mikä on? hän kysyi.

– Mä en enää tiedä, miten mun pitäis toimia, Laura vastasi itkuisena.

– Kerro mulle? Liittyyks tää jotenkin Jassuun?

– Ei. Se liittyy Mikkoon.

– Mikkoon? Mitä sille on tapahtunut?

– En mä tiedä, mikä sille on tullut, mut se on alkanut ahdistelee mua?

– Ahdistelee? Iivo kysyi.

Laura avasi puhelimensa ja näytti Iivolle Mikon lähettämät viestit. Iivo selasi kuvia ja hänen kasvoillaan saattoi nähdä inhotuksen.

– Kuka se jätkä luule olevansa? hän kysyi. – Se yrittää vikitellä sua mulkeromaisella käytöksellä. Kai sä oot raportoinut sen?

– Oon, Laura vastasi. – Mä oon jopa blokannut sen, mutta se onnistui silti lähettämään mulle näitä viestejään. Se on jotenkin pystynyt murtautumaan ulos estolistalta.

– Helvetti! Mä kyllä sanon sille pari valittua sanaa.

Iivo palasi keittiöön ja otti oman puhelimensa pöydältä. Hän näppäili numeron ja odotti Mikon vastaavan puheluun.

– Mikko Savo, puhelimesta vastattiin.

– Mitä vittua sä jätkä oikein meinaat? Iivo kysyi vihaisena.

– Kuka tää on? Mistä sä sait tän numeron?

– Täällä puhuu Iivo Savimaa. Lauran kihlattu, kuten sä hyvin tiedät. Lopeta toi käytös nyt heti, tai me tehdään susta ilmoitus poliisille.

– Mikä käytös? Valaise mua.

– Älä esitä. Sä tiedät varsin hyvin, mitä mä meinaan. Jos mä nään vielä yhdenkin kuvan susta ja sun kyrvästäs, me mennään porukalla Eerikinkadulle tekemään susta ilmoitus häiritsevästä käytöksestä. Tuliko selväksi?

Puhelimen toisesta päästä ei kuulunut vastausta. Iivo oletti sen olevan myöntävä vastaus ja lopetti puhelun. Hän pisti puhelimen takaisin pöydälle ja palasi makuuhuoneeseen.

– Nyt se on saanut kuulla kunniansa. Sä varmaan kuulit, mitä mä sille sanoin. Jos se ei lopeta sitä käytöstään, mennään käymään poliisiasemalla. Se, mitä se tekee, on seksuaalista ahdistelua, Iivo sanoi.

– Kiitti, kun sä olet olemassa, Laura sanoi ja suuteli Iivoa pitkään.

– Tuuhan nyt syömään. Mä tein moule-frites'ä ranskalaiseen tapaan. Toivottavasti sulle maistuu simpukat.

Laura ei pahemmin mereneläviä syönyt, mutta ei hän voinut kieltäytyäkään. Iivo oli puolustanut häntä Mikkoa vastaan ja laittanut ruokaa hänen ollessa hölkkäämässä. Hän oli vain onnellinen Iivon ollessa hänelle tukena, mutta samalla peloissaan. Koskaan ei voinut tietää, mitä Mikko keksisi kostaakseen saamansa läksytyksen.

Laura kaatoi vettä lasiinsa ja alkoi syömään. Simpukoiden sisälmyksiä oli vaikea saada haarukan väliin ja nopeammin lautaselta katosivatkin perunat.

Ruokailua ei ollut saatu loppuun, kun yhtäkkiä asunnon ovikello soi. Iivo katsoi Lauraa.

– Odotatko sä jotakuta? hän kysyi.

– En, Laura pudisti päätään.

Iivo nousi pöydän äärestä ja meni avaamaan oven. Hän näki ensimmäisenä poliisin virkamerkin ja katsoi miehiä yllättyneenä.

– Markku Jahnukainen ja Jokke Sariola rikospoliisista. Ootko sä Iivo Savimaa? Jahnukainen kysyi.

– Olen? Miten mä voin auttaa? Iivo kysyi.

– Me haluttais puhua sun ja sun kumppanis kanssa Jasper Meisuosta. Puhuttaisiin mieluummin sisällä, jos mahdollista, Sariola vastasi.

– Joo, en mä nää mitään syytä, miksei me voitais puhua sisällä, Iivo vastasi ja antoi poliisikaksikolle tilaa.

Jahnukainen katsoi pöydän ääressä istuvaa Lauraa ja näki pöydällä olevat astiat. Hän ymmärsi heti heidän tulleen kesken lounaan. Mutta velvollisuus oli velvollisuus ja hän oli saanut Sariolan kanssa käskyn käydä jututtamassa Meisuon tuttavia. Kaisa ja Hermanni olivat menossa parhaillaan Elviiran kämpälle.

– Sä lienet Laura Kovosuo? Jahnukainen kysyi.

– Joo, Laura vastasi.

– Me ollaan pahoillamme, että keskeytettiin teidän ruokailunne, mutta me haluttaisiin esittää teille kysymyksiä Jasper Meisuosta. Jos te haluatte viimeistellä ateriointinne, niin siitä vaan. Kyllä me pystytään olemaan täällä ilman, että toisten syönti häiritsee, Sariola vastasi.

Iivo istui takaisin keittiön pöydän ääreen ja odotti poliisikaksikon ensimmäistä kysymystä.

7.

Meisuo ei tiennyt, mitä olisi tehnyt, ellei Elviira olisi päästänyt häntä sisään. Hän oli selittänyt tälle kaiken, mikä oli sekä järkyttänyt, että huojentanut Elviiran mieltä. Alun järkytys tuli Meisuon kerrottua tappaneensa Heleniuksen vahingossa ja huojennus oli tullut hänen kerrottua vainajan olleen poliisin etsimä sarjamurhaaja. Sen myötä Elviira ei ollut enää yhtä järkyttynyt Heleniuksen kuolemasta.

– Se ansaitsi sen. Ei sun tartte siitä tuntea syyllisyyttä, Elviira sanoi.

– Mitä mun pitäis sitten tuntea? Meisuo kysyi. – Joo, se oli ehkä hirviö, mutta ei se oikeuta ketään tappamaan toista.

– Sä et olis siinä tilanteessa pystynyt tekemään mitään. Se kävi sun kimppuus ja sä vain käytit itsepuolustusta. Ei sua voida syyttää kuin korkeintaan hätävarjelun liikakäytöstä.

– Ja ton tiedonko pitäis helpottaa? Ei ollenkaan.

– Hei honey. Pää pystyyn nyt. Kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu. Ei ne löydä sua täältä. Tuu, mä paistoin torttuja. Lämmitetään myös glögiä.

Meisuo nousi sohvalta ja siirtyi pöydän ääreen. Elviira asui kolmenkymmenen neliön yksiössä Halisissa viidennessä kerroksessa. Jos poliisit tulisivat, tulisi heillä kiire saada Meisuo piilo-tettua.

Oli myös syytä valmistautua. Pihaan ajoi harmaa Corolla, jon-ka kyydistä tulivat Kaisa ja Hermanni.

– Oliks se varmast tää rakennus? Hermanni kysyi.

– Joo on, Kaisa sanoi ja otti avaimensa virtakytkimestä. – Eiköhän käydä jututtamassa sitä.

Poliisikaksikko nousi auton kyydistä ja meni alaovelle. Ovi ei tietenkään ollut auki, joten heidän oli painettava Elviiran asunnon ovipuhelinta. He joutuivat odottamaan hetken ja jo aluksi luulivat, ettei Elviira ole kotona. He painoivat ovipuhelinta toistamiseen ja sillä kerralla sieltä kuului vastaus.

– Joo? Elviira vastasi.

– Rikospoliisista. Me haluttais vähän puhua sun kanssas. Päästätkö meidät sisään? Kaisa kysyi.

– Pikku hetki, Elviira sanoi. Hän painoi avaimenkuvaketta kymmenen sekunnin jälkeen.

Rappusia pitkin kapuamisessa olisi ollut helvetinmoinen työ. Hermanni ei ainakaan ollut kiipeämässä viidenteen kerrokseen portaita pitkin, joten kaksikko otti hissin sen sijaan. Elviira oli osannut odottaa tätä ja neuvonut Meisuota menemään rappusia pitkin alakerrokseen. Hän oli antanut tälle saunaosaston avaimen ja odottamaan siellä. Elviira tulisi itse sanomaan, kun tämä saisi tulla takaisin asuntoon.

Hissi tuli viidenteen kerrokseen ja Kaisa soitti Elviiran ovikelloa. Ovi avautui viisi sekuntia myöhemmin. Viivytellessään kaksikkoa Elviira oli kastellut hiuksensa ripeästi ja kietonut ylleen suihkutakin, jotta nämä luulisivat hänen tulleen juuri suihkusta.

– Te olitte ne poliisit? Elviira kysyi.

– Joo, Hermanni sanoi ja kaivoi Kaisan kanssa virkamerkkinsä esille. – Me haluttas puhuu su kans su poikaystävästäs Jasper Meisuast? Ootko sää nähny sitä millo viimeks?

– Jassu? Mitä se on mennyt tekemään? Elviira teeskenteli.

– Meillä on syytä epäillä sen tappaneen Eppu Heleniuksen viime yönä Vartiovuorella. Me nähtiin kuvat susta sen kanssa ja pääteltiin sun olevan sille jotain. Sähän oot sen tyttöystävä, etkö ookin? Kaisa kysyi.

Elviira otti jälleen näyttelijäntaitonsa käyttöön ja esitti olevansa yllättynyt.

– Joo oon. Sorry nyt, mut sanoitko sä sen tappaneen Epun? hän näytteli.

– Ainakin me löydettiin kahden miehen DNA:ta, joista toinen sopi Jasperiin. Me haluttais tietää, ootko sä nähnyt sitä milloin viimeksi.

– Eilen mä sen viimeksi näin. En oo tänään kuullut siitä mitään ennen teidän tuloanne, Elviira valehteli.

– Ooks sää iha varma? Noist astioist päätelle tääl o ollu joku toine su lisäkses, Hermanni sanoi katsottuaan pöytää. Elviiralta kuitenkin löytyi tätä varten toinen valhe.

– Niistä voi päätellä mitä tahansa, mut katso tätä kämppää. Mulla on astioita sohvapöydällä, tietokoneen vieressä ja ympäri keittiön pöytää. Mä en ole kaikista siistein ihminen.

– Ei tää paljoa eroa munkaan asunnosta, sanoi Kaisa. – Äijä jättää astiat aina minne sattuu. Se ei niitä tiskaile eikä pane edes tiskikoneeseen. Välillä unohtuu itseltäkin.

Saunaosastolla Meisuo istui pukuhuoneen penkillä ja luki Aku Ankkaa, jonka oli napannut mukaansa poistuessaan asunnosta. Lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Meisuo mietti, miksi Helenius oli vaatinut häntä kertomaan nimen tälle.

Ei vittu! Tekiks ne sille sen källin? hän ajatteli. Siksikö se tappoi ne ja oli tappaa mut? Se ei tainnut tietää, etten mä enää ollut osallisena siinä.

Meisuo oli muutamien opiskelukavereidensa ja parin muun kaverin kanssa marraskuussa suunnitellut tekevänsä pienen harmittoman jekun jonkulle tuttavalleen. Helenius oli ollut siinä mukana, mutta jättäytynyt lopulta Meisuon kanssa pois. Jekku oli aluksi kuulostanut hauskalta, mutta molemmat olivat ymmärtäneet sen olevan liian lapsellista ja typerää.

Marraskuun 18. päivä Heleniuksen auto oli kuitenkin varastettu. Kaikki eivät ajatelleet, ettei sillä ollut mitään tekemistä jekun kanssa, mutta 23. päivä Aku Roihuvuo oli löytynyt kuolleena Ruissalosta.

Ei siinä ole mitään järkeä. Ei kukaan paitsi mafiaihminen tapa, jos joku varastaa sen auton. Vai tappaako? Meisuo ajatteli.

Kysymyksiä oli vastauksiakin enemmän eikä hän pystynyt prosessoimaan kaikkia. Jokin oli kuitenkin johtanut siihen, että Helenius oli tappanut kolme ihmistä ja ellei Meisuo olisi päässyt karkuun, makaisi hänkin mahdollisesti nyt ruumishuoneella.

Saunaosaston ulkopuolelta kuului ääniä. Joku avasi oven ja Meisuo piiloutui saunan puolelle lauteiden alle. Tulija ei kuitenkaan tullut saunaan, vaan jatkoi pyykkituvan puolelle. Meisuo kuuli tämän avanneen pesukoneen luukun ja alkaneen sulloa likapyykkiään pestäväksi. Elviiran täytyisi keksiä jokin syy, miksi hän väijyy saunan ovella, kun hän tulee hakemaan Meisuota takaisin yläkertaan.

Elviira oli vastannut valehdellen kaikkiin poliisien kysymyksiin näyttelijäntaitojensa ansiosta. Onni oli, että hän oli aikoinaan ollut ensiksi Turun Nuoressa Teatterissa näyttelijänä ja myöhemmin Linnateatterissa ja näytellyt pari kertaa Vartiovuoren kesäteatterissa. Kaisa ja Hermanni eivät Elviiran teatteritaus-tasta tienneet mitään ja he uskoivat ainakin osittain tämän valheet. Hermannilla oli kuitenkin pieni epäilys, ettei Elviira kerro kaikkea.

Kaisa otti käyntikorttinsa ja antoi sen Elviiralle.

– Jos sä kuulet siitä jotain, niin soita mulle. Me halutaan saada se kuultavaksi. Mä en usko, et se sais kovin pitkää tuomiota. Heleniuksen kuolema oli loppujen lopuksi tahaton vahinko, Kaisa sanoi.

– Soitan, Elviira valehteli ja pani kortin kulmahyllylle.

Poliisikaksikko palasi autolle. Kaisa otti avaimensa taskusta ja avasi auton lukituksesta. Yksi talon asukkaista katsoi heitä mennessään sisälle ostostensa kanssa. Koska auto oli Kaisan o-ma eikä Lounais-Suomen poliisilaitoksen, ei asukas älynnyt heidän olevan Eerikinkadulta.

Hermanni oli mietteissään.

– Kyl mää pistäisi Holmbergi tarkkailuu. Se ei kyl vastannu täysi rehellisest, hän sanoi.

– Meillä ei riitä resurssit siihen, kuten sä tiedät, Kaisa muistutti. – Aika monet on lomilla ja huumepuolelta tuskin liikenee apuvoimia. Niillä on tekemistä sen niiden löytämän kätkön ja huumeparonin kanssa.

Elviira katsoi ikkunasta, kun Corolla lähti ajamaan pihasta. Varmistettuaan poliisien olevan poissa hän otti kotiavaimensa ja meni alakertaan hakemaan Meisuota pois saunalta. Tämä oli jo tullut pois lauteiden alta ja istui oviaukosta katsoen sokeassa pisteessä.

Pyykkituvassa oleva naapuri katsoi Elviiraa tämän mennessä saunaosaston puolelle. Hän oli jo nousta ellei puhelin olisi alkanut soida. Naapurin puhuessa puhelimeen Elviira antoi varaavaimen Meisuolle ja neuvoi tätä menemään ripeästi takaisin hänen asuntoonsa. Hän tulisi perässä, kunhan saa ensin uteliaan naapurin hoideltua.

Naapuri puhui puhelimessa pari minuuttia ja tuli sitten katsomaan Elviiran touhuja. Tämä oli ottanut puhelimen esille ja näytti varaavan saunaa sille illalle.

– Mitäs se naapuri tääl hiiviskellee? naapuri kysyi.

– En mä mitään hiivi. Rupesin vaan katsomaan, onks tälle illalle joku varannut saunan käyttöönsä. Ajattelin mennä, Elviira sanoi ja painoi varaa näppäintä ja kirjoitti oman nimensä varauslistaan.

– Kuka menee saunaa pyhän? naapuri kysyi.

– Kenelle sunnuntai on pyhäpäivä, kenelle ei. Mä ainakin menen sunnuntaisinkin saunomaan. Ei sillä varmaan mitään väliä ole.

– Just, naapuri sanoi ja palasi pyykkituvan puolelle.

Saunanvaraus ei ollut tekaistu. Elviira oli varannut saunan siksi illaksi kello 20 ja hän ei aikonut perua sitä. Hän ajasti lämmittämisen alkavan kello 19 ja pysyvän 80 asteessa pari tuntia. Kukaan muu ei sille illalle ollut saunaa varaamassa – ei ainakaan pyykkituvalla oleva naapuri, jolle vanhoillisena kristittynä sunnuntai oli pyhäpäivä.

Elviira palasi asunnolleen ja pisti oven varmuuslukolla kiinni. Meisuo istui sohvalla ja kävi läpi tyttöystävänsä DVD-kokoelmaa.

– Sulta löytyy näitä edelleen, hän totesi. – Mä en meinaa löytää näitä enää mistään. Levyjä löytyy melkein vain kirppareilta tai sit siitä Humalistonkadulla olevasta divarista.

– Harmittaa se muakin, ettei levyjä juuri enää valmisteta, Elviira sanoi. – Ei sitä koskaan tiedä, miten internetin käy. Se saattaa kaatua jonakin päivänä täysin, jolloin eivät suoratoistopalvelut toimi. Haluisitko sä katsoa jotain? Nyt ois sopivasti aikaa.

– Voitais me varmaan katsoa Yksin kotona tai sitten vaikka Elf. Sulta löytyy molemmat DVD:t.

– Kannatan ensimmäistä, Elviira sanoi ja istui sohvalle.

Meisuo otti Yksin kotona -levyn kotelosta ja käynnisti DVD-soittimen. Elviira otti kaukosäätimen ja alkoi tekemään tekstitysvalintoja Meisuon mennessä hakemaan glögiä, torttuja ja pipareita. Nyt ei ollut Helenius kummankaan mielessä ja Meisuo saattoi rauhassa keskittyä elokuvan katsomiseen ja Elviiran kanssa olemiseen.

Laura pisti Elviiralle viestiä ja sanoi tulevansa käymään. Iivo ei ollut tulossa, vaikka hänelläkin olisi ollut asiaa. Hän puhui ne puhelimessa sillä kertaa, mutta päätti antaa kaksikolle hetken rauhaa.

– Taidat sä saada saunakaverin täksi illaksi. Mä en viitsi näyttäytyä nyt ulkona ollenkaan, Meisuo sanoi.

– Katotaan nyt, jos Laura haluaa mennä saunomaan. Voi olla, että se ei halua. Vaikka yksin saunominen on kyllä perseestä, Elviira sanoi.

Elviira painoi Play-näppäintä ja elokuva lähti käyntiin. Meisuo otti huikan glögiä ja totesi sen olevan edelleen kuumaa. Hän laski mukin takaisin pöydälle jäähtymään ja painoi kätensä Elviiran olkapäälle. Lauran vierailusta ei koituisi mitään harmia. Laura ja Iivo olivat myös valehdelleet poliisille, joten he kaikki olisivat samassa liemessä.

8.

Bussi pysähtyi Halisissa Paavinkadun pysäkille. Kyydistä jäi muutama matkustaja ja heidän joukossaan oli myös Laura. Selvittyään poliisin kuulustelusta hän oli melkein heti lähtenyt Varissuolta Halisiin näkemään Elviiraa ja Meisuota, jotka olivat juuri katsomassa elokuvaa.

Laura ei heti lähtenyt kävelemään kerrostalolle, jossa Elviira asui, vaikka se sijaitsi kirjaimellisesti hänen selkänsä takana. Hän päätti mennä käymään ensin S-Marketissa hakemassa siksarin Somersby-siideriä, jota hän, Elviira ja Meisuo saattoivat juoda. Juuri sillä hetkellä kaupassa ei ollut ruuhkaa ja Laura pääsi hoitamaan asiansa ripeästi. Hän nappasi mukaansa yhden six-packin ja meni kassalle.

– Saiskos henkkareit nährä? kysyi lähemmäksi kuusikymppi-nen myyjä.

– Joo, vartoo sekunti, Laura sanoi ja ajatteli: Etkö sä muka näe, et mä oon selvästi yli 18-vuotias?

Laura näytti ajokorttinsa, käytti sitten bonuskorttinsa maksupäätteessä ja maksoi ostoksensa pankkikortillaan. Radiosta soi uusi joululaulu, jota Laura ei ollut kuullut aiemmin. Kappaleen nimi oli Have a Happy Yule. Nimensä mukaisesti kappaleessa käytettiin esikristillisen joulun, eli Yulen nimeä eikä kristillis-pohjaista sanaa Christmas. Sanoituksetkin olivat teemaltaan pakanalliset ja liittyivät joulun alkuperäiseen juhlintaan, eli talvipäivänseisaukseen ja siitä alkavaan valon paluun odottamiseen.

Kappaleesta Laura ei ehtinyt kuunnella kuin osan, mutta kokonaisuudessaan se kuului näin:

Again it is the time

when the darkness has taken over

But tomorrow the light starts

slowly returning

I wish you are merry

may Holly King be with you

and bless your heart

I wanna say to you

Have a happy Yule

Happy happy Yule

to you

Have a happy Yule

Happy happy Yule

Have a Happy Yule

Blessings for you

When the house is lit with the candles

and the trees are looking so jolly

I know this year has been blessed

I wanna say to you

Have a happy Yule

Happy happy Yule

to you

Have a happy Yule

Happy happy Yule

Have a Happy Yule

Blessings for you

Laura käveli liikennevaloihin ja jäi odottamaan valon vaihtumista vihreäksi. Oli alkanut hämärtämään ja parinkymmenen minuutin kuluttua aurinko olisi vetäytynyt mailleen. Kaupassa kuulemansa kappaleen kanssa hän oli samaa mieltä. Hän odotti valkeiden iltojen palaamista, vaikka ei jakanutkaan kappaleen pa-kanallista sanomaa. Hän oli luterilainen, mutta uskonto oli hänelle käytännössä merkityksetöntä.

Tullessaan kerrostalon pihaan Laura soitti ovipuhelimeen ja odotti Elviiran avaavan alaoven hänelle. Hänen puhelimensa kilahti. Laura oli uskonut saavansa rauhaa, mutta ei sitä saanut. Viesti oli Mikolta.

Päätit sitten vasikoida musta Iivolle. Älä luule, et sä pääset tästä helpolla

Jälleen tuli kuva kuvan perään ja Lauran ahdistus kasvoi. Hän meni sisälle ja ryntäsi äkkiä hissiin asukkaiden katsoessa hämmentyneinä. Tultuaan viidenteen kerrokseen hän painoi ovikelloa kuin hullu ja Elviira oli yllättynyt nähdessään Lauran hätäisenä.

– Mikä sulla on? hän kysyi.

Laura meni sohvalle istumaan ja Meisuo teki tälle tilaa. Hän alkoi itkemään ja pisti puhelimensa pöydälle. Ruutu oli avoinna ja Meisuo näki Mikon lähettämät kuvat.

– No hyi helvetti! hän sanoi.

– Mikä niin? Elviira kysyi.

– Joku pervo on lähettänyt Lauralle dickpic-kuvia. Se… Mitä helvettiä? Mikko?

– Häh? Elviira sanoi ja katsoi Mikon profiilia. – Mitä sen äijän päässä oikein liikkuu?

– No en tiedä, mutta tää ei ole tervettä käytöstä. Mut ei tää myöskään ole sen tapaista.

– Mä en enää tiedä, mihin uskoa. Totuus on kuitenkin se, että Mikko ahdistelee mua näillä kuvilla.

– Hitto mikä äijä. Siitä täytyy tehdä rikosilmoitus. Mä autan sua siinä, Elviira sanoi. – Ei kun hitto. Kyttikselle ei enää pääse tähän aikaan. Mennään huomenna aamulla tekemään siitä se ilmoitus.

Meisuo oli hämillään. Hän oli tuntenut Mikon jo yläkoulusta saakka eikä voinut uskoa tämän olevan näin sairas käytökseltään. Mikko toki oli onneton naisten suhteen eikä hänellä juurikaan käynyt flaksi. Mutta sen Meisuo kyllä tiesi, ettei tämä ikinä sortuisi lähettämään kuvia peniksestään – ei ainakaan ilman naisten pyyntöä. Tällöinkin Mikko ei kuitenkaan käyttäisi somea niiden lähettämiseen, vaan pistäisi kirjekuoren postiluukusta sisään. Algoritmit estivät nakukuvien lähettämisen muissa kuin pornosivustoilla, mutta postiluukkuja ei juuri kukaan vahtinut.

Meisuo alkoi miettimään. Mikko ei ollut osallisena heidän aiemmin suunnittelemassa källissään. Eikä hän edelleenkään tahtonut uskoa Heleniuksen tappaneen ketään autovarkauden takia. Helenius oli tehnyt varkaudesta silloin rikosilmoituksen, ja Meisuo oli auttanut häntä siinä. Kukaan jekussa mukana ollut ei ollut autoa vienyt, joten Meisuo alkoi epäilemään jekun olleen jotain toista – paljon vakavampaa.

Meisuo ajatteli:

Voi saatana! Meniks ne oikeesti näin pitkälle? Tää ei ole enää mikään källi. Tää on rikollista puuhaa.

9.

Työpäivä oli ohitse. Kaisa poistui väkivallan ovista ja haki autonsa parkista. Sinä päivänä ei ollut mikään onnistunut Meisuon tuttujen kieltäessä nähneensä miestä lähimailla. Hänellä oli sama epäilys, mitä Hermannilla. Hänenkin mielestään Elviira ei ollut vastannut täysin rehellisesti, mutta resurssipulan takia tätä ei voitu määrätä vahdittavaksi.

Kaisa käynnisti Corollansa ja lähti ajamaan Eerikinkatua pitkin. Hän pysäytti autonsa K-Supermarketin edessä ja kävi hakemassa täydennystä jääkaappiin. Jos Otto edes oli kotona oli hän todennäköisesti unohtanut käydä kaupassa tai sitten käynyt, mutta ostanut vain olutta, makkaraa ja lihapiirakoita, joista koostui Oton ruokaympyrä. Hän ei paljoa vihreää syönyt, mikä huolestutti Kaisaa.

Kaisa oli leipäosastolla etsimässä sämpylöitä. Hänelle maistui etenkin Salosen maalaissämpylät, joiden väliin hän levitti tavallisesti Beceliä, kinkkua ja juustoa sekä salaatinlehtiä ja kurkkua. Otto ei kasvispohjaista levitettä olisi syönyt ellei häntä huijattu luulemaan sen olevan Oivariinia tai Ingmariinia.

– Voinks mää auttaa? kysyi joku Kaisan takana.

Kaisa kääntyi katsomaan puhujaa ja hänen suunsa kääntyi yl-lättyneeseen hymyyn. Puhuja oli hänen isoisänsä Tahvo Saarikoski, joka asui Pirkkalassa. Tämä oli vierailemassa poikansa luona ja päättänyt yllättää Kaisan vierailemalla myöhemmin hänen luonaan. Hän oli tullut K-Supermarkettiin ostaakseen kahvin kanssa syötäväksi munkkeja.

– Mitä sä täällä? Kaisa kysyi.

– Tulin vaan kattoo, kuinka mun jälkikasvuni jakselee, Tahvo sanoi ja kyykistyi kainalosauvansa varassa ottamaan yhden pussin leipää. Hän sairasti poliota.

– Ja isäkö halusi puhua?

– Mitäpä luulet? Martti ei tahro olla mun kanssa missään tekemisissä. Vain sen takia, et mää oon kommunisti.

Tahvo oli poliittisilta näkemyksiltään vahvasti vasemmalla, mutta hänen näkemyksiään ei voinut kutsua täysin kommunistisiksi. Ne mukailivat enemmän sosiaalidemokratiaa ja surullisenkuuluisa aate näkyi vain siinä määrin, että Tahvo tahtoi kansallistaa yritykset. Muuten hän suosi kohtuullisia palkkoja, ihmisoikeuksia ja muita vapauksia, koska tiesi diktatuurin hajoavan lopulta valheisiinsa. Hän oli tunnustanut Neuvostoliiton työväestön irvikuvaksi ja pitänyt enemmän Kiinan ja Jugoslavian puolia kylmän sodan aikana, vaikka nekin olivat diktatuureja.

– Sä vissiin tulit Turkuun bussilla? Kaisa kysyi.

– En, vaan junalla, Tahvo korjasi. – Mutta mikä siinä on, että tämän kaupungin rautatieasema on vain yksi silta? Mikä vika vanhassa asemassa oli?

– Sen kun tietäisi. Joku kaupungin virkailija sai päähänsä ajatuksen poistaa vanha asema käytöstä kokonaan, vaikka se oli edelleen toimiva. Olen samaa mieltä kanssasi. Logomonsilta on kätevä, mutta vain pelkkää rahantuhlausta.

Kaisa jatkoi ostosten tekemistä Tahvon mennessä kassalle maksamaan munkit ja paketin Arvid Nordquist -kahvia. Kaisalla oli kaappi vielä täynnä avaamattomia kahvipaketteja, mutta ei hän voinut kieltäytyäkään isoisän tuodessa kahvia mukanaan. Molemmat olivat tyypillisiä suomalaisia, jotka joivat vähintään viisi kuppia päivässä, vaikkakin Tahvon tapauksessa viisi kuppia oli todellisuudessa viisi mukillista.

Kassalla työskenteli Kaisalle tuttu henkilö. Hän oli Niilo Junnila, Oton veli. Veljekset erosivat toisistaan paljon käytöksiltään ja tavoiltaan. Niilolla ei ollut alkoholiongelmaa eikä hän vältellyt työntekoa. Hän oli aiemmin ollut töissä HK:n tehtaalla, mutta YT-neuvottelujen takia joutunut lähtemään. Hän ei työttömänä ollut aikonut pysyä. Hän oli heti hakenut K-Supermarkettiin töihin ja saanut työpaikan vakuuttavan CV:n ansiosta.

Kassajonossa ei ollut ketään muuta muiden käyttäessä itsepalvelukassaa. Kaisa ei sitä käyttänyt. Niilon läsnäolo sai hänet aina hyvälle mielelle. Ottoon verrattuna hän oli kiinnostuneempi sosiaalisessa kanssakäymisessä ja käytökseltään lämpimämpi, mitä veljensä. Hän kuunteli aina, jos Kaisalla oli huolia tai murheita.

– Moro, Niilo sanoi Kaisan pistäessä ostoksiaan kassalle. – Mitäs sulle kuuluu?

– Sitä samaa. Kotona kaikki menee paskasti. Otto huitelee päivät pitkät jossakin ja joskus jopa on viettänyt yönsä putkassa baaritappelujen vuoksi, Kaisa sanoi.

– Miten sä edelleen kestät sitä?

– Mä en vaan tiedä. Mulla on vissiin huono maku miesten suh-teen.

– Älähän nyt. Sulla on vaan käynyt surkea tuuri. Ei se tarkoita, etteikö sulla olisi ihan hyvä miesmaku.

– Kiitti. Sä se aina keksit keinon keventää mieltä.

– Ainahan mä sua autan, jos sä tarvitset olkapäätä.

Niilon puheessa oli pientä flirttiä eikä Kaisa vastustanut sitä. Niilon puheet olivat paljon lohduttavampia, mitä Oton. Otto oli suhteen alkupuolella ollut tavallinen ja työskennellyt hautausurakoitsijana. Työpaikka oli kuitenkin mennyt alta Oton tultua kännissä töihin. Potkut saatuaan hän oli katkeroitunut ja alkanut ryyppäämään, josta oli kehittynyt ajan myötä alkoholiongelma. Nyt suhde oli pahasti ajautunut karille ja oli vain ajan kysymys, että Kaisa vaihtaisi Oton Niiloon.

Toinen asiakas tuli kassajonoon, joten Kaisa nopeasti maksoi ostoksensa ja pakkasi ne kassiin. Tahvo odotti pojantytärtään ja alkoi härnäämään tätä kysymyksillään heidän mentyä Corollan kyytiin.

– Sää vissiin tunsit sen myyjän? hän kysyi.

– Se on Niilo Junnila. Oton veli, Kaisa vastasi.

– Vaikuttaa melko kiinnostuneelta susta. Aiotko sää jättää sen juapon?

– Tekis kyllä mieli. Ei siitä ole mihinkään. Mut en mä voi sitä noin vain heittää ulos, vaikka se kämppä on mun omistuksissa. Eikä se tunnu oikeudenmukaiselta näin joulun alla.

– Teet, mitä teetkin. Ainakin tää Niilo vaikutti mukavalta kaverilta. Hymyily oli täysin aitoa, kun maksoin ostokseni, Tahvo sanoi kiinnittäessään turvavyötään.

– Mites sä? Ajattelitko olla Turussa joulun? Kaisa kysyi.

– Se oli suunnitelmissa. Ajattelin, jos kerran Martti hyväksyisi mut sellaisena, mitä olen, mutta eihän jääräpään mieltä voi muuttaa helposti. Sääkään et ole mun käsittääkseni kovin hyvissä väleissä sen kanssa omien poliittisten miälipiteittes vuaksi?

– En ole en. En mä itsekään ymmärrä, miksei se vaan voi hyväksyä vasemmistolaisia puolueita. Ei demarina olemisessa ole mitään väärää. Paitsi ilmeisesti persulle.

– Persut on oma porukkansa. Täysiä saatanoita SKKA:n lisäksi.

– Mä luulin sun kuuluneen siihen järjestöön?

– En kuulu enää. Erosin Aaro Tammen tultua uudeksi puheenjohtajaksi. Se miäs ei ole kuin täysi stalinisti, joita mää en siärä, Tahvo kertoi.

Kaisa ajoi Kupittaalle ja pysäköi autonsa parkkiin. Asunnon ikkunat näkyivät parkkipaikalle eikä olohuoneesta paistanut valoa. Otto oli joko nukkumassa tai sitten jossain juopottelemassa. Kaisa ei enää jaksanut välittää. Hän vain avasi alaoven ja painoi hissipainiketta. Tahvo ei polionsa takia pystynyt kävelemään portaita pitkin, vaikka asunto sijaitsi kolmannessa kerroksessa. Hissin käyttö oli vanhalle miehelle luontevampaa.

Asunto 23:n luukussa luki Kaisan ja Oton sukunimet, mutta todellisuudessa lähinnä Kaisa asui siellä yksinään. Avoliitto ei ollut enää käytännössä voimassa ja Otto vietti yönsä jonkun kaverinsa luona tai sitten vaihtoehtoisesti putkassa.

Sisälle tultuaan Kaisa huomasi heti, ettei Otto ole kotona. Hän huokaisi ja heitti avaimensa pöydälle ja lähti muuttamaan sohvaa sängyksi isoisälleen. Tahvo istui nojatuolille ja yritti opetella käyttämään Kaisan kaukosäädintä. Siinä käynnistysnappi ei ollut punainen, vaan vihreä ja Tahvo aluksi luuli Football-painiketta käynnistyspainikkeeksi. Hän kuitenkin sai TV:n päälle lopulta ja vaihtoi kanavan Ylen ykköselle. Uutiset alkaisivat muutaman minuutin päästä ja vanha mies ei tahtonut jäädä paitsi päivän tapahtumista.

– Jokos sää oot katsonut sen elokuvan, jonka annoin sulle syn-tymäpäivälahjaksi? Tahvo kysyi.

– Sä annoit mulle aika monta elokuvaa. Mitä niistä sä tarkoitat? Kaisa kysyi.

– Koskenlaskijan morsianta. Yksi Tauno Palon ja Ansa Ikosen monista tähdittämistä elokuvista.

– Jaa se. Oon joo. Oli ihan kiva elokuva, vaikka en olekaan kovin kiinnostunut historiallisista näytelmäelokuvista.

Tahvo tyytyi vain hymyilemään ja sääti äänenvoimakkuuden sopivalle tasolle. Hänellä ei kuulossa ollut vikaa, vaikka olikin yli 80-vuotias. Hän kuuli hyvin ja säästi Kaisan korvia pojantyttärellä ollessa herkempi kuulo, mitä hänellä.

Kaisa pisti kaiuttimensa päälle ja alkoi soittamaan joulumusiikkia. Kappaleet olivat osin uskonnollisia, mutta osa oli laulettu vain talvea ajatellen eikä se ollut Tahvolle ongelma. Hän ei itse ollut kuulunut kirkkoon vuodesta 1963 lähtien, mutta uskonto oli silti hänellä läsnä. Nimittäin hänen naapurissaan asuva eukko. Tämä ei ollut uskonnollisesti fanatisoitunut, kuten Tampereen pelätyin mies, josta käytettiin nimitystä SC ja joka johti äärikristillistä terroristiryhmää nimeltä Leeviläiset. SC oli lyhenne englanninkielisistä sanoista Saviour of Christendom, vaikka tämä ei todellisuudessa pelastanut – tämä tappoi.

"On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen", lauloi Vesa-Matti Loiri.

Kello löi 21 ja uutiset alkoivat. Kaisa pisti musiikin hiljaiselle ja antoi Tahvon katsoa uutiset rauhassa. Hän itse alkoi lämmittämään glögiä ja nosti tortut pöytään odottamaan.

Toinen osa

15. joulukuuta

10.

Kello oli juuri lyönyt yhdeksän aamulla viitosbussin pysähtyessä Koulukadun pysäkille. Sen kyydistä jäivät Laura, Iivo ja Elviira, jotka olivat menossa poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta Mikko Savosta, eli Instagram-nimimerkistä MikkoMaisteri02. Laura oli edellisen illan viettänyt Elviiran kämpillä ja nukkunut yönsä siellä. Iivo oli aamulla ilmoittanut odottavansa heitä Rehtorinpellonkadun pysäkillä, josta he olivat jatkaneet seuraavalle pysäkille

Meisuo ei ollut tullut heidän mukanaan, mutta Laura oli antanut tälle hänen ja Iivon asunnon avaimen. Iivo oli soittanut Lauralle aamulla ja kertonut olevansa matkalla, mutta unohtaneensa ottaa mukaan jotain Meisuolle kuuluvaa. Hän oli pyytänyt Lauraa antamaan tälle vara-avaimensa ja Meisuo lähti sähköpotku-laudalla menemään kohti Varissuota. Poliisit eivät olleet ainakaan sillä hetkellä vartioimassa sitä tienoota, vaikka sillä olikin ikävä maineensa.

Meisuo ei edelleenkään uskonut Mikon olevan peniskuvien lähettäjä. Hän ei tahtonut uskoa, koska oli kirjaimellisesti tuntenut tämän lähes puolet elämästään. Vaikka hän ei uskaltanut paljoa koskea puhelimeensa, oli hän ottanut sen esille ja käynyt läpi kyseisen profiilin, mutta ei ollut löytänyt ainakaan vielä mitään, mikä viittaisi Mikon syyttömyyteen.

Jos mä en kohta löydä sitä kusipäätä, Mikko joutuu lusimaan syyttömänä miehenä, Meisuo ajatteli sillä hetkellä.

Päivystyksessä istui melko nuori kaveri ja Iivo ymmärsi tämän vasta aloittaneen työskentelyn Turun poliisissa. Päivystäjä oli väsynyt pitkän yövuoron jäljiltä ja hänen täytyisi olla vuorossa vielä tunnin verran.

– Anteeks. Me haluttais tehdä rikosilmoitus, sanoi Iivo.

– Jaaha, päivystäjä sanoi haukotellen. – Mistähän rikoksesta on kyse?

– Seksuaalisesta ahdistelusta. Mä olen saanut peniskuvia Mikko Savo nimiseltä mieheltä, Laura vastasi.

– Jaa peniskuvia? Onks sulla mitään näyttöä?

– On, Laura vastasi, otti puhelimensa esille ja avasi Instagraminsa. – Tässä on sulle näyttöä.

Päivystäjä silmäili väsyneillä silmillään Lauran näyttämiä kuvia ja avasi sitten tietokoneen kirjatakseen ilmoituksen järjestelmään. Hän otti samalla puhelimen esille ja yhdisti sen seksuaali-rikosyksikköön.

– Ylikonstaapeli Haapaniemi tulee tuota pikaa hakemaan teidät kuultavaksi todistajina, päivystäjä sanoi.

Kolmikko istui odottamaan. Jyrki Haapaniemi oli tekemässä paperitöitä saadessaan puhelun. Uuden tapauksen auetessa hän oli noussut ylös työpisteeltään ja lähtenyt aulaan. Iältään Haapaniemi oli 46-vuotias ja ollut mukana selvittämässä seksuaalirikoksia noin 15 vuotta työskenneltyään ensin talousrikospuolella. Hänelle oli tarjottu aiemmin paikkaa KRP:ssä, mutta hän oli kieltäytynyt, vaikka tavallisesti Keskusrikospoliisin Turun puolen päällikkö Ulf Sundholmin tarjouksiin vastattiin myöntyvästi. Sundholm oli pidetty – paljon pidetympi, mitä KRP:n päällikkö Jukka Saario.

Haapaniemi oli pukeutunut valkoruskeaan villapaitaan ja hänen silmiään koristi ympyränmalliset silmälasit ja naamataulua koristi epäsiisti parta, joka hänen pyydettiin ajamaan pois. Ylikonstaapeli sanoi aina tekevänsä sen joskus – kiertoilmaus sanalle ei koskaan.

– Te olitte tekemässä sen rikosilmoituksen? Haapaniemi kysyi käheällä äänellään. Hän oli aktiivinen polttaja ja se oli ajan myö-tä tehnyt hänelle temput.

– Joo, Elviira vastasi.

– Seuratkaa minua.

Haapaniemen työhuone oli pieni. Sen pinta-ala ei ollut kuin kaksi kertaa kolme metriä. Se oli juuri sopivan tilava, että sinne mahtui hänen työpöytänsä ja yksi hylly, johon hän oli sullonut mappejaan.

Laura istui pöydän ääreen ja Haapaniemi otti oman paikkansa.

– Sä olet ilmeisesti tämän rikoksen uhri? Haapaniemi kysyi.

– Olen, Laura vastasi.

– Sanoisitko nimesi?

– Laura Kovosuo.

– Ja ilmoituksesi aihe oli seksuaalinen ahdistelu sosiaalisessa mediassa levitettyjen epäsiveellisten kuvien avulla?

– Kyllä.

– Jos on mahdollista, näkisin vähän todisteita tästä rikoksesta ja teen sitten omat päätelmäni. En katso kaikkia kuvia. Yksikin epäasiallinen kuva riittää, Haapaniemi sanoi.

Laura otti puhelimensa esille ja avasi jälleen Instagraminsa. Haapaniemi alkoi katsomaan kuvia ja kirjoitti Mikon profiilin muistiinsa. Laura sulki puhelimensa Haapaniemen kirjoittaessa paperille rikoksen luonne.

– MikkoMaisteri02. Oikea nimi on siis Mikko Savo. Missä tää kaveri asuu? Haapaniemi kysyi.

– Mäntymäessä, osoitteessa Kunnallissairaalantie 48a. Asunnon numeroa en muista, mutta se lukee siellä sisällä, Laura vastasi.

– Kunnallissairaalantie 48a. Selvä homma. Onko tätä jatkunut kuinka pitkään?

– Pari päivää. Se lähetti ensimmäiset kuvat toissa päivänä. Mä luulin pistäneeni sen estoon, mutta se jotenkin onnistui pääse-mään pois estolistalta.

– Pääsemään pois estolistalta? Haapaniemi yllättyi. – Siinä tapauksessa voimme lisätä rikosilmoitukseen seksuaalisen ahdistelun lisäksi hakkeroinnin, sillä ilman hakkerointia estolistalta ei helposti pääse pois.

Haapaniemi otti puhelimensa esille ja soitti yhdelle kollegalleen: – Frännilä. Käykää Petämäen kanssa hakemassa tällainen kaveri kuin Mikko Savo kuulusteluihin. 23-vuotias mies. Asuu Mäntymäessä osoitteessa Kunnallissairaalantie 48a. Epäillään seksuaalisesta ahdistelusta ja hakkeroinnista.

– Käsky kuultu, sanoi langan toisessa päässä vastaava Petra Frännilä.

– Haluatteko te odottaa täällä sen aikaa, kun haemme hänet kuulusteltavaksi? Muussa tapauksessa tämä on suurimmaksi osaksi käsitelty.

– Meillä ei ole enää syytä jäädä. Voidaan käydä Hansakorttelissa ostoksilla, sanoi Laura.

– Ja mun pitäis olla puolen tunnin kuluttua töissä. Mä tulin vaan tänne henkiseksi tueksi, sanoi Iivo.

– En siinä tapauksessa pidättele teitä tämän kauempaa. Voitte mennä, Haapaniemi sanoi.

***

Mikko Savo oli ollut suihkussa ovikellon soidessa. Hän ei ollut vielä ollut pukeissaan, kun poliisit olivat kailottaneet oven lävitse käskien häntä avaamaan.

Mikko sai pistää vaatteet ylleen ennen kuin hänet pantiin rautoihin. Hän ei ymmärtänyt, mistä häntä oikein syytettiin.

– Ei vielä mistään, mutta kohta syytetään, sanoi Petämäki.

– Mulla on jumalauta oikeus tietää, mistä mua edes epäillään, Mikko sanoi.

– Sä kyllä tiedät itsekin. Sun kaltaises jätkät kuvottaa mua. Linnaan sä joudut pitkäksi aikaa, Frännilä sanoi.

– Mä en oo tehnyt mitään väärää.

– Et tietenkään, sanoi Petämäki.

Poliisikaksikko ei tavallisesti ollut näin aggressiivisia puhetavoissaan. He olivat vain väsyneitä yövuoron takia ja vuoron viimeisenä tehtävänä oli tullut epäillyn kiinniotto. He eivät ajatelleet täysin rationaalisesti, vaan saattoivat päästää suustaan mitä sattui.

Mikko vietiin autoon ja kuljetettiin Eerikinkadulle.

– Tää on laiton pidätys. Mä en ole tehnyt mitään väärää, Mikko sanoi.

– Ei sua vielä ole pidätetty. Tää on vasta kiinniotto. Pidätyksestä päätetään myöhemmin, sanoi Frännilä.

Petämäki oli ottanut Mikolta puhelimen ja läppärin todistusaineistoksi. Tietokoneella ei välttämättä ollut mitään, mutta ainakin puhelimella olisi ne todisteet, joita he tarvitsisivat. Ainakin he olettivat näin.

Mikko vietiin kuulusteluhuoneeseen ja Haapaniemi meni Frännilän kanssa suorittamaan kuulustelutilanteen.

– Mikko Eevertti Savo. Onko se nimesi? Haapaniemi kysyi.

– Kyllä, Mikko vastasi.

– Ja olet syntynyt 4.3.2002?

Mikko nyökkäsi.

– Voisinko mä nyt kuulla, mistä mua epäillään? Mä en oo tehnyt mitään väärää, hän sanoi.

– Meillä on näyttöä, joka kertoo toisin. Täällä kävi aikaisemmin kolme henkilöä tekemässä rikosilmoituksen, ja he näyttivät meille raskauttavia todisteita. Oletko lähettänyt Laura Kovosuolle kuvia alapäästäsi? Haapaniemi kysyi.

– Miksi sä mua luulet? Mikko kysyi. – Mä olen ehkä surkea naisten kanssa, mutta mä en ikinä lähettäis kuvia mun mulkusta toiselle. En ainakaan netissä ja ilman pyyntöä.

– Miten sitten selität nämä kuvat? Haapaniemi sanoi ja pisti tulostamansa kuvat pöydälle. – Nämä olivat tulleet Instagram-profiilistasi. Sehän on MikkoMaisteri02?

– Onhan se, mut mä en ole avannut IG:tä viimeiseen viikkoon. Mä olen sometauolla.

– Kuvat kertovat muuta. Laura Kovosuo antoi puhelimensa meille tätä varten. Voimme verrata sitä omaan profiiliisi. Avaisitko puhelimesi?

– Mielelläni. Se paljastaisi mun syyttömyyteni.

Frännilä oli yllättynyt Mikon ollessa itsevarma tilanteestaan. Hän antoi Mikolle tämän puhelimen ja tämä avasi sen sormenjälkitunnisteella ja meni Instagramin puolelle. Haapaniemi painoi Mikon profiilin kuvaketta ja näki jotain yllättävää. Mikon profiili oli aika paljolti samanlainen, mitä Lauran näyttämä pro-fiili, mutta nimimerkki oli erilainen. Se ei ollut MikkoMaisteri02. Mikko oli tyylitellyt profiilinsa muotoon M1kk0Maist3ri02. Lauralle hän oli lähettänyt Instagram Directissä viestiä viimeksi heinäkuussa, jossa oli suositellut tälle yhtä kappaletta kuunneltavaksi.

– Tässä ei kyllä ole nyt järkeä, Haapaniemi sanoi. – Jos tämä ei ole sinun profiilisi, niin kenen se on?

– En tiedä. Joku yrittää lavastaa mut ja käyttää mun nimeäni siinä. Näytätkö vielä sitä profiilikuvaa?

Haapaniemi painoi profiilikuvaa ja huomasi itsekin. Profiilikuva oli muuten virheetön ja täysin Mikon näköinen, mutta hän huomasi sen tekoälyn generoimaksi. Kulmakarvat olivat epätavallisen korkealla.

Haapaniemi pyysi Mikkoa odottamaan kuulusteluhuoneessa. Hän meni varmistamaan peniskuvia tekoälysensorien kautta ja sai vastauksen kymmenessä minuutissa. Kuvat olivat tekoälyllä generoituja. 

Mikko ei sitä tavallisesti myöntänyt, mutta kuulusteluhuoneessa hän sanoi Frännilälle:

– Sä et tiedäkään, kuinka tyytyväinen mä olisin, jos mun mulkku olis isompi. Vaan mulla on mikropenis.

– Joo kiitos, ei tarvitse kertoa yksityiskohtia, Frännilä sanoi.

Haapaniemi palasi kuulusteluhuoneeseen.

– Me olemme anteeksipyynnön velkaa. Ne kuvat eivät ole aitoja, vaan generoituja. Onko sinulla tietoa, kuka haluaisi lavastaa sinut? hän kysyi.

– Jos tietäisin, kertoisin sen nimen mielelläni. Vaan mä en tiedä, Mikko sanoi.

– Sulla ei siis ole vihamiehiä? kysyi Frännilä.

– Ei mun tietääkseni. On mua joskus kiusattu, mutta ne on kasvaneet aikuisiksi ja järkeviksi sellaisiksi. Ei niistä olisi teko-älykuvien generoimiseen. Niiden oma ÄO ei ole parhain kaikista.

– Joo joo. Olisiko kuitenkin mahdollista, että me voitaisiin pitää puhelimesi hallussa sen aikaa, et me saadaan jokin haisu oikeasta tekijästä? Haapaniemi kysyi.

– Mulla ei puhelimelle ole juuri nyt paljon käyttöä. Puhelut mä pystyn suorittamaan tietokoneella. Te voitte juu pitää sen, jos siitä on apua tutkinnassa, Mikko sanoi.

– Kiitos. Voit nyt mennä, Haapaniemi sanoi. – Jos olet menossa Hansakortteliin, palauta tämä samalla Lauralle.

– Tarvitsisin läppärini.

Frännilä ojensi läppärilaukun Mikolle ja tämä poistui kuulustelutilasta. Frännilä katsoi omaa puhelintaan ja tajusi työvuoronsa päättyneen. Haapaniemi päästi tämän menemään vapailleen ja lähti takaisin omaan työhuoneeseensa. Nyt hänellä oli kimurantimpi tapaus tutkittavanaan. Joku oli lavastanut Mikon näyttämään syylliseltä, mutta sortunut aloittelijan virheisiin luodessaan valeprofiilia ja käyttänyt tekoälyä profiilikuvan ja peniskuvien luonnissa.

***

Laura ja Elviira istuivat Kosken Leipomon kahvilassa Hansakorttelissa juomassa kahvia. Laura oli jättänyt puhelimensa poliisiasemalle, mutta ei odottanut saavansa sen pian takaisin.

Mikko tuli Eerikinkadun puoleisesta sisäänkäynnistä kauppakeskukseen ja alkoi etsiä Lauraa voidakseen palauttaa tälle tämän puhelimen. Etsittyään muutaman minuutin hän lopulta löysi Lauran ja Elviiran Kosken Leipomosta. Hän kävi ostamassa pari munkkia ja kahvin ja istuutui sitten naisten seuraan.

Laura ja Elviira katsoivat Mikkoa.

– Mitä helvettiä? Laura kysyi.

– Ne päästivät mut pois. Mä olen syytön. Se profiili, josta sä olit ne kuvat saanut, oli väärennös. Se tutkija pyys mua tuomaan tän sulle takaisin, Mikko sanoi ja ojensi Lauralle tämän puhelimen.

Laura otti puhelimen varauksella vastaan.

– Mutta, jos se et ollut sä, niin kuka ne kuvat lähetti? kysyi Elviira.

– Sen mäkin haluaisin tietää. Joku yritti lavastaa mut syylliseksi, mutta ei näköjään tiennyt musta paljoa. Se profiilikuva oli generoitu, kuten ne muutkin kuvat, Mikko kertoi.

– Tekoälykuvia? Laura ihmetteli.

– Jep. Se paskiainen yritti niiden avulla luoda illuusion. Mä en syytä sua tästä. Jollei mun oikeaa profiilia olisi avattu, mä olisin näyttänyt syylliseltä.

Laura muisti nyt ja tajusi typeryytensä. Hän oli sillä hetkellä muistanut Mikon profiilin nimimerkin olleen pelkästään kirjaimilla höystetty, mutta tämä oli tyylitellyt sen, kuten oli Laurakin. Lauran profiili ei koostunut pelkistä kirjaimista, vaan ensimmäisen A:n hän oli korvannut numero nelosella.

Kalustaan ei Mikko maininnut mitään. Ei ainakaan julkisessa tilassa kaikkien kuullen. Vaikka hän olisi käyttänyt ruotsia puhumisessa, ei Laura olisi ymmärtänyt sanaakaan. Ruotsia Laura oli käyttänyt viimeksi lukiossa ja vaikka hän joutui opiskelemaan virkamiesruotsia, oli hänen osaamisensa melko kehnoa.

– Mä pyydän anteeks. Mun olis pitänyt tajuta aikaisemmin, Laura sanoi.

– Ja mä annan anteeks, Mikko sanoi. – Mitä se kello muuten on? Mä jätin oman puhelimeni kyttikselle sen tutkijan pyynnöstä.

Elviira avasi puhelimensa ja katsoi ajan.

– 10.10, hän vastasi.

– Siinä tapauksessa mun täytyy mennä, etten myöhästy. Puhutaan tästä myöhemmin. Vaikka illalla sun ja Iivon kämpillä? Mikko ehdotti.

– Käy mulle, Laura sanoi.

– Ja mulle, sanoi Elviira.

– No niin. Vi ses, Mikko sanoi ja meni Aurakadun puolta ulos.

11.

Meisuo istui Lauran ja Iivon asunnossa sohvalla lukemassa Iivon hänelle ostamaa Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin kirjoittamaa kirjaa Sensuroitu, joka käsittelee Raamattuun tehtyjä muunnoksia ajan saatossa. Sen lukeminen oli Meisuolle tärkeää hänen omien opintojensa vuoksi. Hän oli itse ymmärtänyt pakoilun olevan turhaa ja saisi hänet näyttämään vain entistä syyllisemmältä, vaikka todellisuudessa hän ei tuskin joutuisi edes vankilaan, vaan saisi sakkoja tai pari kuukautta ehdollista. Hän päätti sinä päivänä mennä poliisiasemalle antautumaan.

Mikon tapaus häntä edelleen huolestutti. Elviira oli lähettänyt hänelle viestiä, jossa hän kertoi Mikon maineen olleen nyt puhdistettu. Se huojensi mieltä, mutta silti Meisuo ei aikonut antaa asian olla. Jos hän olisi tiennyt, kuka Mikon oli yrittänyt lavastaa, olisi hän vaihtanut tämän kanssa pari valittua sanaa.

Mikko nousi sohvalta ja pani kirjan laukkuunsa. Hän kulautti kurkkuunsa pari lasillista vettä ja lähti sitten ulos. Mies käveli Hintsa Knaapin kadun bussipysäkille ja jäi odottamaan Fölin saapumista. Elviiralle hän lähetti vielä viestin, jossa kertoi aikovansa mennä poliisin kuulusteltavaksi

Bussia sai taas odottaa. Kolmosbussi saapui lopulta vartin odottamisen jälkeen ja Meisuo leimasi matkan bussikortillaan. Bussissa ei montaa matkustajaa ollut. Tyhjiä paikkoja oli vaikka muille jakaa ja se helpotti Meisuon päätöstä istua. Hänen ei tarvinnut kysyä melkein keneltäkään, saiko hän istua jonkun viereen. Meisuo pisti kuulokkeensa päähän ja alkoi kuuntelemaan joulusoittolistaansa. Ensimmäisenä alkoi soida The Chipmunk Song (Christmas Don't Be Late), jonka hän itse tunnisti paremmin vuoden 2007 Alvin ja pikkuoravat -elokuvasta.

"Christmas, Christmas time is near", laulussa laulettiin.

Meisuo palasi mietteissään lapsuuteensa ja aikaan, jolloin hän oli katsonut kyseistä elokuvaa tajuamatta sen sijoittuvan ajallisesti joulukuuhun. Elokuva oli kuvattu Los Angelesissa, eikä Meisuo ollut lapsena ymmärtänyt sitä, että Kaliforniassa ei talvisin lunta tullut.

Bussin kyydistä Meisuo jäi Eerikinkadun K-Supermarketin edessä olevalla pysäkillä. Bussi olisi kääntynyt seuraavaksi Humalistonkadulle, jonne hänen ei ollut tarkoitus jatkaa. Poliisiasema oli kadun toisessa päässä ja kävelymatkaa tulisi muutama sata metriä ja kävely oli hänelle hyväksi.

Päivystäjä oli nyt vaihtunut ja tilalla oli kokeneempi kaveri. Hän puhui puhelimessa parhaillaan Meisuon kävellessä ovista sisään ja mennessä tämän luokse.

– Voinko jotenkin auttaa? päivystäjä kysyi.

– Voit. Mun nimeni on Jasper Meisuo. Mä tulin antautumaan poliisille, Meisuo vastasi.

– Meisuo? Vai niin. Mäki! Vies tää kaveri kuulusteluhuoneeseen. Me ollaan vihdoin löydetty se toinen Vartiovuorella olleista.

Meisuo lähti seuraamaan konstaapeli Mäkeä ja meni kuulusteluhuoneeseen odottamaan kuulustelijaa. Päivystäjä oli soittanut Jahnukaiselle ja kertonut Meisuon antautuneen juuri. Tämä oli noussut välittömästi työpöytänsä ääreltä ja mennyt alakerrokseen suorittamaan kuulustelua. Tämä oli hänelle lottovoitto. Hänen ei tarvinnut vaivata partioita enempää.

Jahnukainen avasi kuulusteluhuoneen oven ja istui kuulustelijan paikalle. Hän otti puhelimensa esille ja avasi ääninauhurin taltioidakseen kuulustelun tutkimusta varten.

– Maanantai, 15. joulukuuta kello 11.03. Ylikonstaapeli Markku Jahnukainen aloittaa Jasper Meisuon kuulustelun liittyen Varissuolta sunnuntaiyönä löytyneeseen ruumiiseen, Jahnukainen aloitti ja kääntyi katsomaan Meisuota. – Sä teit oikean päätöksen antautuessasi vapaaehtoisesti. Mä haluaisin kuulla kaiken, mitä tapahtui sun ja Eppu Heleniuksen välillä.

Meisuo aloitti:

– Sen ei pitänyt äityä niin pitkälle. Mä olin ollut tähtitornilla katsomassa tähtitaivasta meteorien varalta, kunnes Eppu kävi mun kimppuun ja raahasi kesäteatterille. Se vaati mua kertomaan nimen, josta mä en tiennyt enkä tiedä edelleenkään mitään. Se meinas tappaa mut, mutta mä pistin vastaan ja sain vähän etumatkaa.

– Ja ne laukaukset olivat Heleniuksen ampumia?

– Olivat. Se alkoi ampua mua kohti, mutta ei saanut osumaa. Mä pääsin pakenemaan Luostarinmäelle pääportista, mutta se yllätti mut toisesta suunnasta. Oli kai löytänyt toisen reitin. Se kävi uudestaan mun päälle ja yritti murhata mut. Mä sain sen työnnettyä pois ja sit se liukastui ja löi päänsä. Sä varmaan mietit, miks mä lähdin pakoon. Mä olin paniikissa enkä tajunnut pakenemisen saavan sen näyttämään pahemmalta.

– Sä mainitsit Heleniuksen vaatineen jotain nimeä? Osaatko sä kertoa siitä jotain enemmän? Jahnukainen kysyi.

– Mä en tiedä paljoa. Kun se hyökkäs mun kimppuuni, se tunnusti tappaneensa ne kolme, jotka olivat munkin kavereita. Mä kuitenkin luulen, että tällä nimellä on jotain tekemistä Laura Kovosuon ahdistelijan kanssa.

– Ahdistelijan? Jahnukainen kysyi.

– Mä en tiedä, miten paljon sä olet kuullut, mutta yks teistä kuulusteli Mikko Savoa aiemmin tänään epäiltynä epäasiallisten kuvien lähettämisestä Lauralle.

– Siitä mun täytynee kysyä seksuaalirikospuolen tyypeiltä. Mutta Helenius myönsi sulle tappaneensa Jaana Kennin, Aku Roihuvuon ja Petri Salosen?

– Niin se sanoi. Se oletti saavansa mut neljänneksi uhrikseen, joka ei pääse kertomaan sitä poliisille. Mä olin tulossa, mutta sit se menetti henkensä, Meisuo kertoi.

Jahnukainen nosti sormensa puhelimensa ylle ja sanoi:

– Kuulustelu keskeytetään muutamaksi minuutiksi.

Hän lopetti nauhoittamisen ja kääntyi jälleen katsomaan Meisuota.

– Tämä on parempi hoitaa epävirallisesti. Mitä sä epäilet tästä ahdistelutapauksesta?

– Mä en pysty nimeämään ketään tiettyä, mutta mä uskon sen liittyvän erääseen källiin, jossa mä olin aluksi mukana suunnitteluvaiheessa, mutta sit jäin pois. Muita siihen källiin osallistuneita olivat Aku, Jaana ja Pete ja sit kaksi muuta. Ahti Karponen ja Sanni Lohja. Mä en tiedä, mikä se källi lopulta oli, koska jäin pois ennen kuin se ehdittiin päättämään.

– Uskotko sä näistä kahdesta toisen olevan se ahdistelija?

– Mä en haluaisi uskoa Sannista sitä, mutta Ahdista en voi vannoa mitään. Se äijä on täysi kusipää ja saattaa jopa keksiä jotain tällaista, Meisuo kertoi.

– Okei. Tää ei kyllä väkivaltapuolelle kuulu, vaan seksuaalirikosyksikölle. Mä suoritan omat kuulusteluni loppuun ja pyydän sit ylikonstaapeli Haapaniemen tänne. Sä voit kertoa tietosi sille virallisesti, Jahnukainen sanoi ja alkoi taas nauhoittamaan. – Kuulustelu jatkuu kello 11.07.

***

Jahnukainen poistui kuulusteluhuoneesta kymmenen minuuttia myöhemmin ja soitti Haapaniemelle kertoakseen Meisuon odottavan kuulustelu ykkösessä. Hän palasi oman yksikkönsä tiloihin kertomaan kuulustelun tulokset Edwardille ja Kuusmäelle.

– Kyllä mä uskon sen vastanneen vilpittömästi. Se oli sen verran vakuuttava ja ei siitä kyllä tappajaksi ole. Se on korkeintaan vahingollinen kuolemantuottamus tai tapaturma, sillä se työnsi Heleniuksen pois ja äijä liukastui lopulta jäähän. Se aiheutti kallon murtumisen, hän selitti.

– Toristeet myäs puhuu se pualest. En mää sit ois tapost lähteny pirättää muuteskaa enkä nää syyt pirättää sit ollenkaa. Kyl se menis tapaturman, sanoi Edward.

– Olen samaa mieltä, sanoi Kuusmäki. – Tekniikka löysi jäätä lumen alta ja sen perusteella en aio ajaa tätä asiaa eteenpäin. Nyt meillä kuitenkin on Heleniuksen mahdollinen motiivi selvillä ja meidän lienee tarpeellista antaa seksuaalirikospuolen väelle apua niiden tutkimuksessa.

– Mitä me Meisuon tapauksessa tehdään? Pistetäänkö syyttäjälle vai kerrotaanko lehdistölle sen olleen tapaturma eikä kuolemantuottamus. Eihän se äijä edes tehnyt sitä tahallaan. Ei se tiennyt jäästä lumen alla mitään, Jahnukainen sanoi.

– Ny sää esitit hyvä pointi. Mitä me tehrää se kans? Edward kysyi.

– Annan lehdistölle lausunnon ja kerron Heleniuksen olleen murhaaja ja kuoleman tapahtuneen hänen omaa kömpelyyttään. Tämä saattaa mennä vähän tunnepuolelle, mutta en viitsi ilmoittaa Meisuon tunnustuksesta syyttäjälle, rikkoi se sitten mitä tahansa protokollaa. Annetaan tämä Meisuolle joululahjana, Kuusmäki sanoi.

– Siinä mä ole sun kanssa samaa mieltä, sanoi Jahnukainen.

Kuulusteluhuoneesa Haapaniemi sulki ääninauhurin merkki-nä kuulustelun loppumisesta. Seksuaalirikospuolella oli nyt jotain konkreettista. Vaikka Meisuo oli kertonut, ettei usko Sannin olevan osallisena, ei poliisi voinut luottaa pelkkään vaistoon. Sille oli oltava vahvaa näyttöä ja nyt Sanni oli toinen epäillyistä Karposen kanssa. Hän kuulustelisi molempia erikseen.

– Ahtia voi olla vaikea löytää. Edes mä en tiedä sen osoitetta. Sanni sen sijaan asuu Puutarhakatu 6 A:ssa, Meisuo kertoi.

– Kiitos. Tästä oli apua meille. Katsotaan, jos jompikumpi niistä kahdesta on tämän takana, niin saadaan ainakin joku telkien taakse, Haapaniemi sanoi ja luki puhelimeen saamansa viestin. – Sua vastaan ei olla nostamassa syytteitä. Väkivaltapuolen porukka on tullut siitä päätökseensä. Sä pääset menemään, mutta pidä puhelin päällä siltä varalta, että mä tai konstaapeli Frännilä soitetaan sulle.

– Tehdään näin, Meisuo sanoi ja nousi Haapaniemen kanssa ylös.

Meisuo poistui poliisiasemalta ja soitti heti Elviiralle kertoakseen uutiset. Langan toisessa päässä kuului tyytyväisyyttä ja huojennusta. Elviira oli tahtonut uskoa näin tapahtuvan ja nyt oli myös tapahtunut, mitä hän oli toivonut.

– Nähdään vaikka kello kolmelta Kauppatorin kulmalla olevassa Espresso Housessa. Pyydä vaikka Laura, Iivo ja Mikko mukaan. Meidän täytyy puhua tästä väärinkäsityksestä ja lavastuksesta, Meisuo sanoi.

– Joo. Nähdään silloin, Elviira sanoi ja lopetti puhelun.

Meisuo katsoi kelloaan. Se oli kohta varttia vaille 12.

Se on lounasaika, Meisuo ajatteli ja lähti kävelemään Föriä kohti.

12.

Poliisit olivat selvittäneet Ahti Karposen osoitteen ja menneet hakemaan häntä kuulusteluihin mahdollisena epäiltynä. Sanni Lohjaa oli haettu asunnosta, mutta hän ei ollut kotona. Koska tämä ei tiennyt olevansa epäilty, oli Haapaniemi arvellut Sannin olevan joko opistossa tai töissä. Hän oli kaivanut tämän puhelinnumeron ja soittanut tälle pyytääkseen tätä näyttäytymään poliisiasemalla kello 16.30. Sanni oli saapunut ajallaan ja hänen kuulustelunsa oli käynnissä.

Karponen asui Varnankatu 2 Suikkilassa. Seksuaalirikospuo-len tutkijat Koronen ja Hausmäki pääsivät asukkaan ovenavauksella sisään. Karposen asunto oli ensimmäisessä kerroksessa ja Hausmäki soitti miehen ovisummeria. Oven avausta jouduttiin odottamaan vähän aikaa, kunnes tämä avasi oven ja katsoi molempia miehiä.

– Voinko mä olla jotenkin avuksi? Karponen kysyi.

– Koronen ja Hausmäki rikospoliisista, Koronen esittäytyi ja näytti virkamerkkiään. – Me haluttais sun lähtevän meidän mukana kuulusteluihin liittyen Laura Kovosuon ahdisteluun.

– Vai kuulusteluun? Kai sitä sitten pitää tulla, Karponen sanoi ja otti takkinsa naulasta. – Olisi mulle voinut soittaa kans.

Ulos tullessaan Karponen otti savukeaskinsa esille ja alkoi polttelemaan. Koronen ärsyyntyi miehen alettua polttamaan äkillisesti ilman varoitusta ja pyysi tätä toimimaan nopeasti. Karponen ei tuntunut välittävän konstaapelin käskyistä, vaan poltteli kaikessa rauhassa.

– Kuules nyt kaveri. Tässä on pienoinen kiire, sanoi Hausmäki.

– Kenellä on, kenellä ei, sanoi Karponen. – Anna mun poltella rauhassa.

– Nyt on ehkä parempi vain mennä, Hausmäki sanoi ja tarttui miestä kädestä ottaakseen häneltä savukkeen pois.

Karponen ei taipunut ja pisti vastaan. Koronen otti jo etälamautintaan esille saadakseen Karposen rauhoittumaan. Hän painoi sen liipaisimesta, mutta iskua ei saanutkaan Karponen. Se osui Hausmäkeen.

– Yrititkö sä antaa mulle sähköiskun, saatana? Karponen kysyi ja otti Hausmäen virka-aseen. – Sä kuolet siitä hyvästä.

Koronen ei ehtinyt ottaa omaansa, kun Karponen laukaisi. Hän kaatui maahan rinta vuotaen verta ja jäi vielä seuraamaan, kun Karponen lähti juoksemaan. Hausmäki palautui ja tarttui radiopuhelimeensa.

– Koodi nollakutonen! Poliisia on ammuttu. Varnankatu 2, Suikkilassa. Ampuja on paennut. Ahti Karponen. Hän on aseistettu ja vaarallinen, Hausmäki raportoi.

***

Ambulanssit ja poliisin partioautot saapuivat paikalle ja yhdestä autosta tuli ulos väkivallan puolelta Edward ja Kaisa sekä seksuaalirikospuolen Haapaniemi. Ambulanssilääkintäviranomaiset löysivät pulssin ja veivät hänet kiireellä ambulanssin kyytiin ja sairaalaan leikkaukseen.

Haapaniemi ja Edward katsoivat ambulanssin lähtöä ja menivät muiden tutkijoiden perässä Karposen asuntoon. Mies ei ollut pelkkä kusipää, vaan erittäin epävakaa ja asunnosta löytyi paljon raskauttavia todisteita. Seinälle oli pantu selvä suunnitelma miehen olleen suunnittelemassa Heleniuksen murhaa, mutta siihen ei ollut tarjoutunut mahdollisuutta. Samalla seinällä oli myös kuvia Laurasta ja puhelinnumero, joka ei kuulunut kenellekään, vaan oli prepaid-liittymästä.

Kirsikka kakun päälle löytyi kuitenkin pakastimesta. Tutkijat ottivat takapakkia löytäessään ruumiin. Vainajan kuva oli seinällä ja se oli yhdistetty samalla viivalla Heleniuksen kanssa. Tämä oli selvä viittaus Heleniuksen ja vainajan olleen rikostovereita keskenään, mutta rikoskumppani ei koskaan saanut mahdolli-suutta. Kuolinaikaa oli vaikea määrittää, mutta Laamaskari arvioi miehen olleen kylmänä – kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti – jo neljättä viikkoa.

Haapaniemi ja Kaisa katsoivat seinää ja tulivat heti ajatelleeksi osuneensa kultasuoneen.

– Taisi se Meisuon aavistus osua oikeaan. Tää äijä näyttäis olevan syypää Kovosuon ahdisteluun. Se kai pelkäsi paljastuvansa Heleniukselle, kun oli suunnitellut tappavansa sen, Kaisa sanoi.

– Siltä näyttää. Mutta täytyy katsoa, löytyykö tuolta sen läppäriltä jotain raskauttavaa, jota käyttää sitä vastaan, Haapaniemi sanoi ja otti läppärin pöydältä.

***

Tämä ei ollut enää vain rikospoliisin asia. KRP:n oli pakko tulla mukaan tutkimuksiin poliisin jouduttua ammutuksi ja suunnitelmallisesti tehdyn murhan ja murha-aikeen tultua julki. Ylikomisario Ulf Sundholm oli kutsunut Kuusmäen, Edwardin ja seksuaalirikospuolen komisario Bergmanin työhuoneeseensa.

Sundholm oli iäkäs. Tämä oli vastikään täyttänyt 70 vuotta ja monen mielestä hänen olisi kuulunut siirtyä jo ansaitulle eläkkeelle, mutta Sundholm ei ollut samaa mieltä. Hän oli suunnitellut, ketä ehdottaa jatkajakseen, mutta sitä ennen hän tahtoi näyttää tälle mallia, kuinka johdetaan viisaasti.

KRP:n tiloissa oli Sundholmin lisäksi hänen seuraajakseen kaavailtu komisario Elias Ruohonen, joka vetäisi päävastuuta Karposen etsinnöissä. Sairaalasta oli tullut tieto. Koronen oli menehtynyt saamiinsa vammoihin ja siksi KRP:llä oli enemmän paineita Karposen löytämisessä.

Väkivaltarikosyksikön tiloissa oli väki kokoontunut Kaisan työhuoneeseen. Tekniikka oli saanut Karposen läppärin auki ja se vahvisti epäilyjä. Koneelta löytyi tekoälyohjelmia ja niille oli annettu promptiksi peniksen generoiminen samalla seedillä. Suurin osa ohjelmista oli kieltäytynyt generoimasta NSFW-materiaalia, mutta yhdestä ohjelmasta löytyi galleriasta samoja kuvia, joita oli lähetetty Lauralle.

Rikospaikalta oli löytynyt Karposen toinen puhelin ja tekniikka oli saanut sen auki. Se paljasti enemmän, mitä tekoälykuvat. Karponen ei ollut niin sanottu päätekijä, vaan pelkkä toveri ja puhelimelta oli löytynyt todellisen päätekijän kanssa käydyt keskustelut. Kaksikko oli välttänyt käyttämästä nimiä ja Karponen kutsui päätekijää nimellä Chef – tarkoittaen päällikkö ranskaksi.

Kriminaalikaksikko oli viestitellyt näin:

Helenius ja Wilson saivat vihiä, Karponen oli kirjoittanut.

Perhana! Jos saat molemmat kiinni, pistä kylmäksi, Chef oli kirjoittanut.

Wilson makaa mulla jo pakastimen pohjalla. Helenius sen sijaan ei näytä itseään. Se pisti Akun hengiltä ja on vissiin suunnittelemassa Jaanan ja Peten tappamista.

Tee se kuitenkin, jos saat sen äijän käsiis. Tätä ei tule lykätä. Lähetä ne kuvat mulle, niin saadaan operaatio käyntiin.

– Perhana. Tämä kertoo paljon, miksi Helenius tappoi ne kolme. Kaikki olivat likaisia ja se äijä murhasi suojellakseen Kovosuota, Sariola sanoi.

– Sen aate oli hyvä, mutta toteutus huono. Nyt tällä Chefillä ei ole enää yhtään sellaista vihollista, joka olisi aktiivinen, ellei meitä lasketa mukaan, sanoi Kaisa.

– Eiks Meisuo muka kertonut tän enempää? Ei se kertonut, oliko Lohjan ja Karposen lisäksi vielä kolmas? kysyi Harmaala.

– Ei kertonu, vastasi Haapaniemi. – Se antoi vaan nämä kaksi nimeä. Minä uskon, ettei se tiennyt kolmannesta, joka olisi sen juonen aivot. Se saattoi tulla mukaan myöhemmin.

– Se o meirä selvitettävis. Tää Chef o sen luaka juanittelija, et kannattaa pitää varans. Mää voisi käyrä puhuttamas Kovosuat, jos se tuntis ketää, jota sen kaveripiireis kutsutaan Chefiks, sanoi Hermanni.

– Minä voisin tulla mukaan, Haapaniemi sanoi. – Voidaan kuulustella sitä sen kihlattua samalla, jos se tietää jotain.

***

Varissuolla oli väkeä, kun Lauran ja Iivon asunnossa olivat myös Mikko, Meisuo ja Elviira. Kaikki olivat huojentuneita, kun Meisuo oli päästetty vapaaksi, mutta ilmassa oli edelleen huolestuneisuutta ja pelkoa. Meisuo oli kertonut kaikille epäilyksistään ahdistelijan olevan Karponen. Poliisi ei ollut vielä pitänyt tiedotustilaisuutta, jossa mainittiin jotain miehestä, mutta sosiaalisessa mediassa tieto kulki nopeammin. Suikkilassa oli pyörinyt ihmisiä lähellä rikospaikkaa ja eri medioiden edustajat olivat ladanneet TikTokiin ja verkkosivuilleen uutisia Turussa tapahtuneesta ampumisesta, jossa poliisi oli haavoittunut. Kaikki rasis-tit olivat heti netissä alkaneet spekuloimaan kyseessä olevan joku maahanmuuttaja. Yhdellä videolla kuitenkin näkyi selvästi valkoinen mies, joka osoitti Korosta aseella ja se toimi todisteena kaikille. Ryhmäkin tiesi Karposen olleen asialla.

– Mä tiesin sen jätkän olevan läpimätä, mutta en mä olis uskonut sen vajoavan näin alas, sanoi Iivo.

– Ei siitä olis kukaan uskonut tällaista. Me kaikki oletettiin sen olevan vain harmiton kusipää. Jos me oltais tiedetty sen olleen suunnittelemassa jotain vakavaa, niin…, Meisuo oli sanomassa.

– Me oltais vältelty sitä viimeiseen asti, Laura sanoi. – Ja nyt se on tehnyt jotain peruuttamatonta. Ei tässä kohta uskalla mennä enää ulos.

Lauran puhelin alkoi soida.

– Laura Kovosuo, Laura vastasi.

– Se on Haapaniemi rikospoliisista. Ollaan tulossa käymään siellä kysymässä vähän asioita. Onko se kihlattusi kanssa siellä? Haapaniemi kysyi.

– On. Ja on täällä muutama muukin.

– Aina parempi. Kysytään teiltä kaikilta Ahti Karposesta. Ollaan siellä maksimissaan puolen tunnin kuluttua.

– Joo, Laura vastasi ja sulki puhelun.

– Kuka se oli? kysyi Elviira.

– Se Haapaniemi. Se tulee käymään täällä. Haluaa kysyä Ahdista meiltä kaikilta.

– Siinä tapauksessa meidän on autettava virkavaltaa, sanoi Mikko. – Kunhan ne saa sen paskiaisen kiinni, niin hyvä on.

***

Karponen oli joutunut piiloutumaan. Hän tiesi jo nyt paljastuneensa ja kirosi mielessään. Korosen yrittäessä saada häntä rauhoittumaan lamauttimen avulla hänellä oli päässä napsahtanut, ja hän oli tehnyt harkitsemattoman tekonsa. Kaikki Turun poliisivoimat olivat hänen perässään eikä hän pystynyt edes pitämään yhteyttä Chefiin.

Vittu, just mun tuuria! hän ajatteli. Ei ne olis varmaan mitään muuta tehneet kuin kuulustelleet.

Karponen oli paennut Orikedolle ja piiloutunut yhteen yrityksistä. Hänen täytyi pitää mahdollisemman matalaa profiilia ja vältellä ihmisiä. Hän oli nyt pakosta rikospoliisin ja KRP:n etsityin mies Turussa, ja molemmat tekisivät töitä hänen kiinnisaamisekseen. Saramäkeen joutuminen ei houkutellut.

Hänen kasvonsa eivät olleet vielä medialla, joten Karponen o-li uskaltautunut käymään hakemassa Tampereentien Prisman Hesburgerista itselleen aterian. Prismasta itsestään hän oli käynyt ostamassa jotain pikaista jotain säilykkeitä ja pari nakkipakettia tietäessään joutuvansa piileskelemään.

Poliisi ei ollut Karposen ainoa ongelma. Koska hän oli möhlinyt, tulisi Chef taatusti rankaisemaan häntä, mikäli saa hänet käsiinsä. Hän pelkäsi miestä tämän kohdeltua häntä aiemminkin väkivalloin. Kerran Chef oli lyönyt vetänyt turpaan hänen tuotua yhden pussin marihuanaa mukanaan ahdistelusuunnitelman laatimiseen. Sitä oli todistanut myös muut juonessa mukana olleet ja Karponen oli saanut makeat naurut niskoilleen.

Karposta ei huojentanut tieto siitä, että oli ainoa jäljellä oleva rikostoveri. Se teki hänestä alttiimman Chefin kostolle ja siksi hän piti Korosen pistoolia mukanaan kaiken varalta. Poliisin virka-aseen varastaminen ei vain ollut kaikista järkevin idea, mutta Karposella ei muita vaihtoehtoja ollut. Hän tarvitsi jotain, millä puolustaa itseään. Chefillä ei ollut käsiasetta, koska ei ollut koskaan arvannut joutuvansa tilanteeseen, jossa sille tuli käyttöä.

Karponen veti pressua ylleen ja yritti tuntea lämpöä kylmässä varastorakennuksessa. Piilopaikka oli äkillisesti valittu eikä Karposella ollut suunnitelmissa piileskellä siellä lopullisesti. Joku paikan työntekijöistä taatusti tulisi katsomaan tiluksia ja jos hänet löydettäisiin, olisi hän kusessa – pahassa sellaisessa.

13.

Mies istui autossa ja poltti vapea. Kaikki oli mennyt päin helvettiä poliisin paljastaessa tekoälykuvat ja Karposen tunaroitua tappaessaan poliisin. Hänellä ei ollut enempää rikostovereita Heleniuksen tapettua kaikki luotetuimmat, joten hän oli joutunut turvautumaan ulkopuoliseen apuun. Hän oli muutama tunti sitten soittanut puhelun ja sopinut tapaavansa tekijän Littoisten lavan luona kello 19.30. Hän oli tullut paikalle jo puoli tuntia sitten ja odotti.

Chef oli käynyt läpi dark-webiä ja löytänyt jokaisen vähänkin moraalisesti kyseenalaisen suositteleman palkkamurhaajan Tampereelta. Tämä oli ollut alalla viimeiset neljä vuotta ja toiminut pääasiassa Pirkanmaan alueella, mutta tehnyt tilaustöitä myös Turussa, Jyväskylässä ja Hämeenlinnassa. Hän oli ottanut tähän yhteyttä ja kertonut asian olevan kiireellinen.

Kello löi 19.23, kun auton ikkunaan koputettiin. Mies avasi pelkääjän puolen lukituksen ja henkilö astui sisälle. Hänellä oli kasvoillaan balaklava pitääkseen anonyymiytensä siltä varalta, että poliisit saavat hänen tilaajansa kiinni. Balaklavaan hän oli yhdistänyt äänenmuuntimen luodakseen illuusion.

– Sä lienet Chef? hän kysyi.

– Joo. Ja sä lienet Sarkomaa? Chef kysyi.

– Kyllä. Sulla oli keikka tarjota. Millainen tyyppi on kyseessä?

– Se on täysi tunari, mutta helvetin iso uhka. Se tietää liikaa ja voi halutessaan vaikka vasikoida mut kytille. Nimi on Ahti Karponen. Mä maksan sulle kymppitonnin, jos pistät hengiltä.

– Minkä näköinen se on? Sarkomaa kysyi.

– Sä näet sen pärstän huomenna uutisissa, Chef sanoi.

– Mä vaadin nähdä sen kuvan heti. Muuten sä saat etsiä toisen palkkatappajan, joka on vähän joustavampi. Ja sellaiset on vä-hässä.

– Fine, Chef sanoi ja kaivoi puhelimensa esille. – Tän näköinen kaveri. Se piileskelee jossakin. Yritä löytää se. Saat ylimääräisen kymppitonnin, jos ammut sen ennen aattoa.

– Se kyllä onnistuu, Sarkomaa sanoi ja otti omalla puhelimellaan kuvan kuvasta. – Mä olen suhun yhteydessä, kun pitää palkkiot maksaa.

Sarkomaa avasi auton oven ja poistui. Chef kuuli parin minuutin päästä kuinka moottoripyörä alkoi päristä ja hän havaitsi sen kuljettajan lähtevän pois lavan luota kitarakotelo selässään. Chef luotti Sarkomaan tekevän työnsä. Tämä ei ollut koskaan epäonnistunut tehtävässään ja oli aina onnistunut pitämään identiteettinsä salassa poliisilta. Hän pyyhki kaikki jäljet teon suoritettuaan.

Chef käynnisti autonsa moottorin ja lähti ajamaan itsekin pois. Hän ehtisi kotiin katsoakseen iltauutiset illan aikana tapahtuneesta.

16. joulukuuta

14.

Kaisa heräsi kello seitsemältä sängystään jo viidettä päivää yksi-nään. Otto oli eilisiltana käynyt kotona, mutta lähtenyt heti pois haettuaan vain pullonavaajan. Kaisalle hän oli antanut kirjeen, jossa tunnusti omat virheensä. Hän ei ollut pelkästään majaillut ryyppykaverinsa luona, vaan käynyt vieraissa. Tämä oli Oton tapa erota suhteesta.

Kirjeen luettuaan Kaisa ei tehnyt sinä iltana mitään muuta paitsi itkenyt. Tahvo oli rauhoitellut pojantytärtään ja kello 21 aikoihin Kaisa lopulta rauhoittui. Hän kiitti isoisäänsä tämän olemassaolosta.

En mää viälä meinannut kualla. Sää saat aina vaaristasi kuuntelijan ja lohruttajan, jos vaan tarvittet, Tahvo oli sanonut.

Kaisa keitteli riisipuuroa keittiössä Tahvon katsoessa Yle Areenasta Murdoch Mysteries -nimisen kanadalaisen rikossarjan 18. tuotantokautta. Hän oli vanhalla iällä tykästynyt ulkomaisiin TV-sarjoihin ja varsinkin amerikkalaiset ja saksalaiset rikossarjat kiinnosti häntä enemmän. Hän oli käynyt Tampereen Elo-kuvadivarista ostamassa itselleen 24:n kaikki tuotantokaudet ja katsonut niitä omaksi huvikseen.

Kaisalla olisi ollut oikeus ottaa vapaapäivä, mutta hän ei sitä tehnyt. Karposen tapaus oli räjähdysherkkä ja hän tahtoi olla val-miina, mikäli silminnäkijähavaintoja miehestä tulisi. Kaikki vihjeet olivat tärkeitä tutkinnan kannalta ja pienikin todiste siitä, että Karponen oli ollut tietyllä alueella oli jo paljon.

"Christmas time, mistletoe and wine", soi Kaisan kaiuttimesta.

Tahvo joi glögiä katsoessaan sarjaa ja yrittäessään päätellä, kuka murhaaja oli. Hänellä oli epäilyksensä, mutta ei voinut tietää varmuudella.

– Puuro on nyt valmista, Kaisa sanoi.

– Kiitos, Tahvo sanoi ja pani sarjan paussille. Hän tarttui kainalosauvaansa ja nousi sen varassa ylös.

Tahvo oli tyytyväinen, kun Kaisa ei enää surrut suhteen päättymistä, vaan oli taas normaali itsensä. Isoisän neuvosta oli Kaisa päättänyt mennä elämässä eteenpäin ja yrittää, jos hänellä ja Niilolla synkkaisi paremmin.

Täts ö gränpas göörl kuten te nuaret sanotte, Tahvo oli sano-nut.

Tahvon yritys puhua englantia oli huvittanut Kaisaa. Nuorena Tahvo oli opiskellut kieliä, mutta englannin taito oli hänellä heikkoa. Hän puhui sujuvammin saksaa ollessaan toisinaan yhteydessä Itä-Saksasta karanneisiin ihmisiin ympäri Eurooppaa. Hän oli osallistunut salassa pidettyyn operaatioon, jossa itäblokin puolen ihmisiä autettiin loikkaamaan Neuvostoliiton satelliittimaista länteen tai Jugoslaviaan.

Tahvon puhelin alkoi soida. Vanha mies ei tarvinnut nykyaikaista kosketusnäytöllä varusteltua älypuhelinta. Hänelle riitti vanhan mallin Nokia ja jos NMT olisi edelleen käytössä, olisi hän käyttänyt sitä.

– Huamenta. Mitäs sinne? Tahvo kysyi naapuriltaan.

– Mulle kuuluu varsin hyvää. Mää vain soittelin kyselläkseni, et missä Missen hiakkalaatikko on? Mää en löytänyt sitä, naapuri sanoi.

– Se on siällä vessassa.

– En mää sitä siältä löytänyt.

– Katsos uurestaan. Se on siinä suihkuverhon viäressä.

– Jaa niin onkin. Anteeks, et vaivasin, naapuri sanoi ja sulki puhelun.

– Sä jätit Missen naapuris vahdittavaksi? Kaisa kysyi.

– Joo. En mää sitä viittinyt tuara Pirkkalasta Turkuun asti. Pirjo lupasi käyrä ruakkimassa sen ja siivoamassa sen hiakkalaatikon päivittäin.

– Hyvä niin, Kaisa sanoi ja latoi puuroa isoisänsä lautaselle.

– Ei tolla sun tiatokoneellas satu mahrollisesti olemaan mitään pelejä? Mää voisin vähän pelailla omalla ajallani.

– Kyllä sillä pasianssi on, Kaisa sanoi.

– Ei, kun tarkoitin jotain teirän nuarten pelaamia pelejä. Esimerkiksi koll of dutia tai bättlefieldiä.

– Mitä hittoa? Pelaatko sä niitä? Kaisa kysyi.

– Oonhan mää pelannut CS:GO:ta vuaresta 2012 lähtien, niin ei noi räiskintäpelit oo mulle vieraita.

– Okei, tota mä en tiennytkään. Multa kyllä löytyy koneelta Battlefield 2042 ja Call of Duty WW2. Sä voit valita jommankumman niistä, ellet sitten tahdo pelata Red Dead Redemption 2:sta, Kaisa sanoi.

– Mää katton, mitä pelaan. Jos sää vaan viitsit avata sen koneesi. Mä en noita uusia malleja tiärä, Tahvo sanoi.

Kaisan oli edelleen vaikea uskoa hänen isoisänsä – kenties suurimman tuntemansa pasifistin – pelaavan mielellään väkivaltaisia pelejä, kuten bäfä ja COD. Hän olisi saattanut ymmärtää tämän pelaavan jotain racing-tyylistä peliä, kuten Mario Kart. Tästä saisi monet hyvät juorut aikaiseksi, mutta Kaisa ei ollut juorukello.

Kaisa kävi puuron syötyään avaamassa koneensa ja klikkasi Battlefield 2042:n auki. Tahvo saisi pelata omalla ajallaan ja mikäli tämän oli tarve käydä vessassa, hän kirjoitti paperille koneensa lukituskoodin. Kaisan itse oli lähdettävä nyt töihin keräämään mahdollisia silminnäkijähavaintoja Karposesta ja suorittamaan tiimin kanssa teleseurantaa.

***

Jahnukainen oli tehnyt töitä koko yön ja nuokkui työpöytänsä ääressä. Lasit häneltä olivat valahtaneet yön aikana pois silmiltä eikä mies ainakaan vielä ollut nousemassa ylös pannakseen ne takaisin naamalle tai koteloon.

Sariola tuli huoneeseen kahvikuppi kädessään ja alkoi hörppimään mustaa myrkkyään. Hänkin oli ollut asemalla koko yön, mutta hän oli viettänyt viimeiset neljä tuntia poliisiaseman lepohuoneessa. Hän oli pirteämpi, mutta ei yhtään sen parempi, mitä Jahnukainen. Väsymys painoi edelleen hänen mieltään.

Hermanni kävi läpi Karposen burner-puhelimen teletietoja. Puhelimella oli soitettu neljään eri numeroon, joista yksi kuului Chefille ja kolme muuta oli vahvistettu murhattujen numeroiksi. Koska Chefin numero oli Karposen puhelimen tavoin prepaid, ei sen omistajasta voinut kysyä teleoperaattoreilta. Kuka tahansa saattoi ostaa liittymän lähikaupasta ja siksi ei poliisin kannattanut käydä kysymässä esimerkiksi K-Marketin myyjiltä, olivatko he myyneet prepaid-kortteja jonkulle hämärälle ihmiselle.

– Heräähän siinä, prinssi Ruusunen. Täytyy tehdä töitä, kuului Sariolan ja Jahnukaisen työhuoneesta.

Hermanni haukotteli ja pani teletiedot pöydälleen. Hän oli tehnyt töitä melkein vuorokauden, mikä ei ollut terveellistä. Hermanni katsoi parhaakseen mennä lepohuoneeseen ottamaan ainakin tunnin tirsat.

Aseman parkkipaikalle ajoi valkoinen bemari, jonka kyydistä nousi Edward. Komisario oli joutunut aamuruuhkaan ja saapunut myöhässä muutaman minuutin. Edward asui Pallissa vaimonsa ja nuoremman poikansa Jaakon kanssa ja ajamisessa kesti aina jonkin aikaa. Tällä kertaa hänen vekkarinsa ei kuitenkaan ollut soinut ja hänen oli tullut kiire. Aamukahvia ei ollut keretty juomaan, vaan Edward oli nopeasti keittänyt itselleen termokseen puolen pannullista ja ottanut eväät matkaan ehtiäkseen töihin.

Edwardin kanssa parkkiin ajoi Kaisan Corolla.

– Saarikoski. Eiks sul ollu tänää vapaapäiv? Edward kysyi.

– Mulla olis ollut oikeus pitää sellainen tänään, mutta en mä tahdo antaa sen kusipään olla vapaana. Parempi, että oon töissä siihen saakka, että se saadaan kiinni, Kaisa sanoi.

– Mää arvosta su tyäpanostas. Susta o hyvi komisarioainest.

***

KRP:n tiloissa oli käynnissä briiffaus, kun Ruohonen oli kutsu-nut tapausta tutkimaan ottamansa poliisit. Karposen etsintäkuulutus oli nyt annettu medialle ja KRP oli heti saanut puhelun Tampereentien Prisman Hesburgerin työntekijältä.

– Ahti Karponen on viimeksi nähty pikaruokaravintolassa ei-len, Ruohonen aloitti. – Tänä aamuna saimme puhelun, jossa Hesburgerin työntekijä kertoi hänen olleen tilaamassa itselleen ruokaa ja maksaneen sen Revolut-kortilla. Voimme olettaa tämän tiedon perusteella hänen piileskelevän joko Halisissa, Kärsämäessä, Orikedolla tai sitten jossain muualla. Joesta katsottu-na hän kuitenkin on läntisellä puolella, siitä olen varma.

Ylikomisario Sundholm kuunteli vieressä tyytyväisenä. Hän ei edes muista, monetko kerrat oli itse ollut selittämässä tapauksista, joissa tarvittiin KRP:n läsnäoloa. Hän oli ollut mukana tutkimassa Turun vuoden 2017 puukotusta, joka oli hänellä edelleen mielen alla. Vaikka teosta oli jo kahdeksan vuotta, ei hän saanut edelleenkään mielenrauhaa ajatellessaan sitä melkein joka viikko.

Ruohonen lopetti briiffauksen ja antoi jokaiselle tutkijalle tehtävän suorittaakseen. Sundholmille jäisi tehtäväksi informoida rikospoliisia, jotta nämä järjestävät partion Itäharjuun ja muualle lähemmäksi Kaarinaa. KRP hoitaisi homman, mikäli Kaarinasta raportoidaan Karposen näköisen miehen kulkevan alueella.

15.

"Oi jouluyö, oi autuas sä hetki, kun ihmiseksi sai Herra Taivahan", lauloi Pentti Hietanen Joulun ihme -levyllään. Joululevyt olivat soineet mankassa jo kolmatta tuntia, mutta ne rauhoittivat mieltä.

Chef istui sohvalla lukemassa Victor Hugon kirjaa Kurjat ja odotti uutisia Sarkomaalta. Hän ei tiennyt, oliko tehnyt virheen palkatessaan tämän. Kaikki tiesivät, ettei Sarkomaata petetä, tai joutuu itse kahden metrin syvyyteen mullan alle. Palkkamurhaa-ja oli ankara ja jopa Suomen etsintäkuulutetuin mies SC toisinaan pelkäsi häntä. Sarkomaa ei välittänyt, kenet pisti kylmäksi. Aina välillä hän oli saanut tehtävän SC:ltä ja toisinaan tämän pahimmalta kilpailijalta, Marjulalta ja Marjulan Järviveljet-järjestöltä.

Vaikka Sarkomaa tappoikin molempien rikollispomojen mie-hiä, eivät he uskaltaneet käydä toimiin tätä vastaan. Tämä oli kerran yllättänyt Keski-Suomesta kotoisin olleen rikollispomo Kaskimaan lähettämän palkkatappajan ja tapettuaan lähettänyt hänen päänsä pomolle ja samanlaisen uhkakirjeen, jonka Tito oli aikoinaan lähettänyt Stalinille tämän epäonnistuttua ottamaan Jugoslavian johtajan hengiltä.

Chefin burner-puhelin oli hiljaa ja pysyisikin sellaisena vähän aikaa. Hän olisi voinut käydä ostamassa uuden prepaid SIM-kortin, mutta se olisi herättänyt huomiota. Hän oli aiemmin käynyt samassa kuussa ostamassa kaksi, joista toinen työpuhelinta varten. Kolmas ei olisi käynyt järkeen ja nyt ei kannattanut ottaa riskiä.

Chef pani kirjanmerkin seuraavan kappaleen alkuun ja pani kirjan pöydälle odottamaan uutta lukukertaa. Hän meni keittiön puolelle keittämään itselleen kahvia ja avasi läppärinsä. Hän oli pyytänyt pomoltaan saada tehdä töitä sinä päivänä etänä ja pomo oli suostunut vastahakoisesti. Chefin ei olisi periaatteessa tarvinnut tehdä mitään, mutta pomo oli vaatinut häntä kirjoittamaan raportin valmiiksi ja lähettämään sen hänelle tiedostona viimeistään kello 21.30.

Raporttia kirjoittaessa puhelin pärähti soimaan ja Chefin oli vastattava siihen. Soittaja oli hänen veljensä, joka oli autuaan tietämätön hänen kaksoiselämästään.

– Mitäs sä mulle soittelet tähän aikaan? Eiks sulla ole harjoi-tukset menossa? hän kysyi.

– Mä jouduin vemppaan, niin ei pääse harjoittelemaan. Ei halunnut alikersantti riskeerata komppanian aikataulua mun takiani, veli sanoi.

– Jaa vemppa? Mitä sulle kävi?

– Jalka vääntyi kesken harjoituksen. Tein virheliikkeen.

– No hitto. Toivottavasti siitä ei koidu mitään harmia AUK:in kannalta.

– Ei koidu, kyllä mä sen verran osaan pitää itsestäni huolta. Kyllä sun pitäisi reservin vänrikkinä se tietää, veli sanoi.

Chef joutui lopettamaan puhelun parin minuutin kuluttua veljen kysyttyä, mitä hän toivoisi joululahjaksi. Chefillä ei ollut mitään kummempia lahjatoiveita, koska ei juurikaan tarvinnut yhtään enempää tavaroita. Hän kuitenkin vinkkasi uuden imurin olevan kiva vanhan vedellessä viimeisiään.

Salailu ei tehnyt Chefille hyvää. Ei ainakaan veljeltä salailu. Hän rikkoi juuri sitä sotilaallisuutta, minkä oli RUK:ssa saavuttanut ylettyään vänrikiksi. Mutta hänen ei auttanut jäädä kiinni, koska veli oli tarkka lain noudattamisesta ja hän saattoi jopa ilmiantaa veljensä viranomaisille, mikäli rikos oli tarpeeksi vakava.

16.

Avain vääntyi lukossa Lauran tullessa juoksulenkiltä takaisin kotiin. Iivo istui keittiön pöydän ääressä syömässä maksalaatikkoa lounaaksi. Lauralle hän oli lämmittänyt kalakeittoa tietäessään, ettei tämä syö maksalaatikkoa.

Laura pisti takkinsa naulaan ja meni suihkuun. Hän oli juossut liki kymmenen kilometriä kuntoradalla yrittäen saada ajatuksiaan pois ahdistelijasta.

Iivo katsoi Lauran puhelinta, johon tuli ilmoitus. Se oli jälleen vanhasta tutusta nimimerkistä, mutta koska Mikko oli itsekin rikoksen uhri, ei hän voinut syyttää tätä. Iivo ei tiennyt Lauran PIN-koodia tai salasanaa, joten hänen oli odotettava tämän tulevan suihkusta.

Laura kävi pukemassa ylleen ja katsoi puhelintaan. Sama ni-mimerkki toi hänelle taas saman ahdistuneisuuden tunteen, mutta Iivo pyysi saada nähdä, mitä se sanoi.

Ympäri mennään, yhteen tullaan. Sait näköjään selville pikku juoneni, typy, Chef oli kirjoittanut.

Kuka sä olet ja miksi sä ahdistelet mua? Laura kirjoitti.

Chef ei vastannut, vaan hän oli nyt offline-tilassa.

Laura istahti sohvalle ja pani puhelimensa kaukosäätimen viereen. Chef ei vastannut siksi, ettei olisi välittänyt. Hän ei vastannut siksi, koska tiesi puhelimen olevan jäljitettävänä ja oli heti viestin lähetettyään sulkenut sen. Puhelinta oli yritetty jäljittää KRP:n toimesta, mutta se ei ollut tuottanut tulosta.

Iivo toi Lauran kalakeiton sohvapöydälle ja kirosi omaa huonoa tuuriaan. Hänen pomonsa Pekkarinen oli juuri soittanut hänelle ja vaatinut tulemaan työpaikalle. Iivo oli uskonut saavansa olla sen päivän kotona, mutta Kyrpä-Pekkarinen ei tuntenut armoa. Kun hän määräsi, silloin kuunneltiin.

Laura jäi istumaan sohvalle ja söi keittoaan katsoen samalla keskenjäänyttä Outlander-sarjaa. Nyt sen katsominen vain tuntui vieraalta hänen ajatellessa ahdistelijaa. Poliisi oli eilen kysynyt häneltä, tunsiko hän jonkun, jota kaveriporukassa kutsuttaisiin leikkimielisellä nimityksellä Chef. Laura oli ymmärtänyt kysymyksen väärin. Hän ei tajunnut sen tarkoittavan päällikköä ranskaksi, vaan oletti jonkun olevan kokki.

Ei, ei mun mielestä ainakaan, Laura oli sanonut.

Kohta kilahti uudestaan ja tälläkin kertaa viestissä oli kuva. Vaan ei samanlainen tekoälyllä generoitu kullikuva. Tällä kertaa se oli jotain henkilökohtaisempaa. Kuvassa näkyi rakennus, jossa Laura asui ja tekstinä luki:

Voisin tulla vaikka vähän antamaan sulle sun puutteesi takia.

Viesti sai Lauran säikähtämään ja pöyristyneeksi. Hänen ahdistelijansa tiesi, missä hän asui ja vihjasi seksuaalisesta kanssakäynnistä. Ei hänellä ollut puutetta. Hän ja Iivo harrastivat seksiä tämän tästä, mutta ei joka päivä.

Ei jumalauta! Se on käynyt vakoilemassa mua, Laura ajatteli ja lähetti kuvan eteenpäin Jahnukaiselle ja soitti sen jälkeen Elviiralle:

– Moro. Viitsitkö sä tulla käymään täällä? Mä en tahtois olla yksin ja Iivo joutui lähtemään töihin, hän sanoi.

– Me ollaan Jassun kanssa tulossa. Ollaan jo matkalla, Elviira sanoi.

– Kiitti.

***

Elviira oli sepittänyt pienen valkoisen valheen. Hän ja Meisuo eivät olleet vielä lähteneet, vaan pukivat parhaillaan vaatteita ylleen. Viime yö oli ollut heillä kuuma ja herätys oli venynyt lomien vuoksi myöhäisemmäksi. He olisivat kuitenkin matkassa parissa minuutissa ja siihen vaikutti se, ettei Elviira pistänyt paljoa meikkiä naamalleen. Hän pani vain huulipunaa.

Meisuo ruiskutti Axea kainaloihinsa ja puki puhtaan paidan ja neuleen ylleen. Hän etsi avaimensa kassista ja meni ulos lämmittämään autoaan. Elviira tuli perässä istuen auton pelkääjän puolen istuimelle.

He eivät olleet ainoat, jotka saapuivat Varissuolle. Jahnukainen oli saanut kuvan ja järjestänyt partion talon eteen siltä varalta, jos Chef tulee takaisin. Autot eivät olleet partioautoja, vaan siviili. Ne herättäisivät vähemmän huomiota.

Meisuo ajoi autonsa pihaan ja sammutti moottorin. Partio raportoi Meisuon ja Elviiran menneen sisälle ja Jahnukainen kuittasi. Kaksikko ei ollut epäiltyjen listalla – olihan Meisuo antanut heille kriittistä tietoa ja toinen aiemmin mukana ollut oli kertonut poistuneensa ryhmästä samaan aikaan Meisuon kanssa.

***

Jahnukainen istui työpöytänsä ääressä ja piti radiopuhelinta tietokoneensa vieressä. Hän oli käynyt lepäämässä ja oli pikkaisen pirteämpi, mitä aiemmin aamulla. Unta hän oli saanut kaksi tuntia ja hänet oli herättänyt Kaisalta tullut soitto, jonka mukaan Lauran asuinrakennusta oli käyty kuvaamassa. Kuvat nähtyään hän oli lähettänyt parin auton partion Varissuolle. Kuvien lataamispaikka oli jäljitetty korttelin päähän asuinrakennuksesta, mutta siellä se oli sammunut ja jäljitys oli taas epäonnistunut.

Kaisa istui oman pöytänsä ääressä ja kirjoitti raporttia, mikä oli turhauttavaa. Jonkun oli kuitenkin tehtävä "likainen" työ ja informoida päällystöä tapahtumista. Se oli sillä kertaa ajautunut Kaisan työksi.

Työstä ei olisi tullut mitään, ellei Kaisa olisi muistuttanut itselleen joululoman alkavan kolmen päivän päästä, jonka jälkeen hänen ei tarvinnut olla asemalla pariin viikkoon, vaan hän saisi rauhassa ladata akkujaan. Loman lisäksi häntä miellytti aatos saada viettää se sinä vuonna isoisänsä seurassa, jota hän ei ollut päässyt tekemään viimeiseen 13 vuoteen isänsä katkaistua välit Tahvoon.

Mieltä virkisti myös se, että hän saattoi nyt viettää joulua Niilonkin kanssa. Hän oli lähettänyt tälle viestin ja kysynyt, jos tä-mä tahtoisi tulla aatoksi hänen luokseen. Niilo oli vastannut parin tunnin jälkeen. Hänelle sopi, sillä muuten hän joutuisi itsekin viettämään joulunsa yksin. Kaisa ja Niilo vain viettivät eri jouluja Niilon viettäessä esikristillistä joulua ja Kaisan juhliessa aattona. Niilo oli uuspakana ja Kaisa luterilainen, mutta Kaisalle uskonto oli lähinnä symbolista. Hän ajatteli kaiken sekulaarista näkökulmasta ja juhli kristillisiä juhlia vain perinteisistä syistä.

…eikä tähänastisista havainnoista voida vielä päätellä, mikä on Chefin todellinen nimi, Kaisa kirjoitti raporttiinsa.

Kirjoitettuaan viimeisen virkkeensä hän painoi Tulosta-näppäintä ja meni tulostinhuoneeseen hakemaan printtiä. Edward vaati sitä kahtena kappaleena, joista toisen komisario antaisi Kuusmäelle pitääkseen väkivallan päällikön ajan tasalla tilanteesta.

Edward luki raportin ja oli päällepäin katsottuna tyytyväinen siihen. Hänellä ei ollut suurempia odotuksia tapauksesta vielä, mutta toivoi molempien jäävän kiinni pian. Joululomat alkaisivat myös komisariolla muutaman päivän päästä ja hän tahtoisi saada edes yhden rikoksen arkistoihin ja tekijät linnaan ennen lomien alkamista.

– Kyl tää iha kelvolline o. Mää pistä tän eteepäi Kuusmäel. Se tekee sil sit, mitä ikin lystää, Edward sanoi. – Sää voit ny men takas tekemää töit.

– Kiitos, Kaisa vastasi ja käveli takaisin työhuoneeseensa.

Hermanni oli tullut lepohuoneesta ja käynyt hakemassa pussillisen munkkeja K-Marketista. Hän olisi voinut mennä kotiinsa lepäämään, mutta se ei ollut kannattavaa. Hänellä oli tullut edellisiltana riitaa naisystävänsä Samanthan kanssa ja Hermanni tiesi, ettei kotiin ole tulemista ennen kuin tämä on rauhoittunut. Hän oli myöntänyt oman syyllisyytensä, mutta Samantha ei lep-pynyt nopeasti.

– Otaks yhre? Hermanni kysyi ja tarjosi munkkipussiaan.

– Kiitos, voin mä yhden syödä, Kaisa sanoi.

Taukotiloissa oli toisenlainen meno päällä. Sariola istui juomassa kahvia, mutta ei taukoillakseen. Hän puhui Harmaalan kanssa Karposen mahdollisista motiiveista auttaa Chefiä. He kävivät samalla läpi Chefin mahdollisia motiiveja ja henkilöllisyyttä, joita he eivät olleet ainakaan vielä saaneet selville. Heille oli edelleen täysi mysteeri, miksi Chef tahtoi ahdistella Lauraa – varattua naista. Näkikö päämies Laurassa vain pelkän trofeen tai muun esineen, jota sai ahdistella oman mielensä mukaisesti? Ne olivat päällimmäiset kysymykset.

– Vissiin se vaan tahtoo härnätä Kovosuota olemalla täysi mulkero. Mä en olisi heti uskonut sen menevän niin pitkälle, mitä meni. Se on käynyt vakoilemassa sitä sen omalla pihalla, sanoi Sariola.

– Mitä noista hulluista muka tietää? kysyi Harmaala. – Tämäkin kaupunki on niitä täynnä ja etenkin. Se pitäis pistää vankilaan ja mielisairaalaan loppuiäkseen. Saataisiin ainakin yksi hullu pois katukuvasta.

– Jotenkuten se kuitenkin tuntee Kovosuon. Sitä ei ole vielä vaan selvitetty, miten.

Harmaala nyökkäsi ja kävi hakemassa itselleen uuden kupin kahvia. Pannu tyhjeni nopeasti ja kahvinkeittovuorossa olevana Harmaala täytti sen uudestaan. Hän ja Sariola eivät enempää ottaneet, vaan palasivat takaisin työpisteilleen.

***

Pöydässä oli kahvia ja teetä sekä muutama pipari, jotka Laura oli tehnyt edellisenä iltana. Laura, Meisuo ja Elviira olivat istuneet pöydän ääressä jo toista tuntia yrittäessään järkeillä ahdistelijan motiiveja. He olivat yhtä hukassa, mitä poliisit, eikä heidän tilannettaan auttanut Lauran saama uusi viesti, jossa näytettiin Iivon työpaikka ja tekstiksi oli kirjoitettu:

Mä voisin vaikka käydä ottamassa sun äijäs pois tieltä, niin voidaan olla yhdessä.

Viesti oli saanut Lauran pelkäämään enemmän ja hän oli soittanut siltä seisomalta Iivolle varmistuakseen tämän voinnista. Ii-vo ei heti ollut vastannut, mutta hän oli lähettänyt viestin ja kertonut, ettei voi puhua Kyrpä-Pekkarisen ollessa läsnä. Hän oli ottanut Lauraan yhteyttä tauolla ja kertonut olevansa kunnossa. Iivo oli neuvonut kihlattuaan ilmoittamaan asiasta poliisille, koska nyt jopa hän oli uhattuna eikä pelkästään Laura.

17.

14.27 näytti kello Oliver Halosen tullessa sovittuun tapaamispaikkaan. Tapaamispaikka sijaitsi Mäntymäessä eräässä asunnossa, jonka virallisesti omisti Halosen isä. Hänellä ei ollut tietoa, ketä sitä vuokrasi eikä hän muutenkaan välittänyt. Nyt kuitenkin oli pakko välittää. Joku oli asunnossa, mutta ei ollut vuokrannut sitä.

Halonen oli hieman yli kolmenkymmenen ja hän oli tuiki tavallinen perheenisä, – ainakin päältä päin katsottuna – joka teki töitä Vasilma Oy -nimisessä yrityksessä, joka kehitti tekoälyavustajia. Yritys ei ollut ollut montaa kertaa otsikoissa ja viimeksi se oli ollut saman vuoden tammikuussa toimitusjohtaja Jussi Aihisen jouduttua murhatuksi. Halonen ei vielä tiennyt, että tulisi kohtaamaan entisen pomonsa tappajan.

Sarkomaa istui tuolilla hinkkaamassa kivääriään puhdistaakseen sen ylimääräisestä liasta. Sillä aseella palkkamurhaaja oli tehnyt kaikki keikkansa epäonnistumatta kertaakaan. Hän aina odotti epäonnistuvansa joskus ja sitä varten hänellä oli aina kakkossuunnitelma. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika. Sarkomaalla oli Haloselle asiaa.

– Sä lienet Halonen, Sarkomaa sanoi.

– Joo. Sä halusit mun tulevan tänne. Miksi? Halonen kysyi.

– Koska mä tarvitsen apua. Mä katsoin sun tietos Tor-verkossa

ja sä vaikutit ihan lupaavalta. Sua taatusti kiinnostaa rahakas keikka?

– Ainahan mua. Mitä mun pitäis tehdä?

Sarkomaa otti Karposen kuvan esille ja näytti sitä Haloselle.

– Mä haluan sun selvittävän tän kaverin olinpaikan. Sä saat puolet mun saamasta palkasta, kun mä olen listinyt sen. Mä en Turkua kovin hyvin tunne, joten mä tarvitsen sun apuas sen vuoksi.

Halonen katsoi kuvaa ja muisti nähneensä Karposen uutisissa. Tämä oli etsintäkuulutettu ja ilmeisesti myös iso riski Sarkomaan palkkaajalle. Halonen yritti muistella, missä olisi voinut nähdä Karposen ja muisti sitten kohtaamisen tämän kanssa Tampereentien Prismassa edellisenä päivänä. Siitä saattoi olla jotain hyötyä, kun hän selvittäisi miehen nykyisen olinpaikan.

– Tän kaverin olinpaikan sä haluaisit saada selville. Mä kat-son, mitä voin tehdä. Älä kuitenkaan odota multa liikoja, mä olen täysi amatööri vakoojan puuhissa, Halonen sanoi.

– En mä sulta mitään James Bondin vakoilutaitoja odotakaan. Kunhan hankit mulle tietoa, niin hyvä on, sanoi Sarkomaa.

– Kuka sä muuten olet? Halonen kysyi.

– Haluatko etu- vai sukunimeni?

– No, jos vaikka molemmat.

– En kerro kumpaakaan. Mutta sen verran voin mainita, että mut tunnetaan Sarkomaana. Kyllä sä musta olet kuullut. Mä pistin sun pomos kylmäksi tän vuoden alussa, Sarkomaa kertoi.

– Ai se olit sä? Halonen yllättyi. – Se oli aika hyvä laukaus. Mulla kävi mielessä tilata joku ottamaan Aihinen päiviltä, mutta Ketola ehti ensin. Sullehan pitäis maksaa enemmän, mitä Ketola sanoi maksaneensa.

– Se on sun mielipiteesi. Ja kyllähän mulle lisäraha kelpaisi. En ole kovin varoissani nytkään.

Halonen ei kuunnellut enempää. Hän ryhtyi miettimään, miltä Sarkomaa näyttäisi ilman balaklavaansa. Kasvot peittävä vaate oli palkkamurhaajalle yhtä pyhä, mitä naamio oli Mustanaamiolle. Hän ei näyttänyt kasvojaan ja antanut useasti varoituksen ihmisille. Ken hänen kasvonsa näkee, ei jää eloon.

Sarkomaa jäi asuntoon hinkkaamaan kivääriään. Haloselta hän odotti vastauksia parissa päivässä, jotta hän voi hoitaa hom-mansa loppuun. 20 000 euroa oli jo kiitettävä summa ja hän toi-voi saavansa pitää toisen kymppitonnin hänen antaessa toisen Haloselle. Jos Halonen epäonnistuisi tietojen antamisessa ennen jouluaattoa, löytäisi mies päänsä toisesta arkusta.

18.

Kello lähestyi 17 rakennuksen hiljentyessä. Karponen oli piiles-kellyt koko sen ajan pressun alla ja toivonut, ettei kenelläkään käy mielessä hakea häntä piilopaikastaan. Hän sai kiittää, ettei työntekijöillä ollut ainakaan sillä hetkellä käyttöä tyhjille puulaatikoille, joissa hän oli piileskellyt yrittäen olla liikuttamatta eväänsäkään.

Valojen sammuttua Karponen tuli esille piilostaan ja meni keittiön puolelle lämmittämään itselleen hernekeittoa ruoaksi. Hän oli viimeksi syönyt kello 6.20 aamulla herättyään melkein siihen, että hänen rakkonsa oli pettänyt. Hän oli juossut pikaisesti vessaan kuselle.

Aika olisi muuten tullut tylsäksi, joten Karponen pani radion päälle. Ainakin yritti, koska oli viimeksi 15-vuotiaana käyttänyt radiota edellisen kerran. Nykyään hän kuunteli musiikkia melkein pelkästään Spotifysta tai Apple Music -sovelluksesta. Oli hänellä myös CD-levyjä, mutta niitäkin enemmän hänellä soivat vanhat vinyylit.

Karposella kesti hetken aikaa tajuta, mistä sai radion päälle ja sen käynnistyttyä se alkoi soittamaan Radio City -kanavaa. Karponen ei ollut suuri rockin ystävä, joten hän alkoi vääntää Tune-rullaa löytääkseen jotain muuta kuunneltavaa. Pienen etsimisen jälkeen hän löysi Yle Radio Suomen, josta tuli parhaillaan uutisia. Kotimaan pääuutiset olivat menneet Karposella ohitse ja ne keskittyivät sillä hetkellä ulkomaille Yhdysvaltoihin. Karponen alkoi jo kyllästyä Trumpin hallintoa koskeviin uutisiin, mutta ei vaihtanut kanavaa, vaan jatkoi kuuntelua.

Kotimaan pääuutiset olivat liittyneet nimenomaan Karposeen ja hänellä kävi melkeinpä tuuri, ettei kuullut puhuttavan itsestään eetterissä. Kaikista vähiten hän kaipasi nyt muistutusta rikoksestaan ulkoiselta taholta. Sisäinen syyllisyys oli jo liikaa.

Karponen alkoi kaivelemaan taskujaan ja otti marihuanapussin esille ja alkoi käärimään itselleen jointtisätkää. Varaston omistaja oli ainakin tuhkakupissa olevien savukkeenjämien perusteella ketjupolttaja ja sytytin löytyi tuhkiksen vierestä. Karponen alkoi polttamaan kannabista ja toivoi, etteivät palovaroittimet havaitse jointista lähtevää savua. Siitä ei ainakaan nyt ollut vaaraa. Kaikki palovaroittimet olivat tehdashallin puolella, mikä oli omistajan oma ratkaisu. Hän ei jaksanut kuunnella sitä korvia särkevää ääntä poltellessaan muiden esimiesten kanssa johtajan huoneessa.

Lämmitystä ei varastorakennuksessa ollut päällä enää siihen aikaan ja Karposta alkoi paleltamaan. Hetken aikaa hänellä kävi mielessä ampua itseltään aivot pihalle, mutta ei pelkuruuttaan kyennyt sitä tekemään. Poltettuaan jointtinsa ja tuntien hetkellistä euforiaa hän lähti kiertämään varastoa etsien jotain hyödyllisiä esineitä. Niitä hän voisi käyttää itsepuolustuksessa, mikäli ampuu luodit hutiin. Hän oli laskenut luodit. Niitä oli makasiinissa seitsemän kappaletta – tai siis kuusi, jos pois luetaan se, jolla hän ampui Korosen.

Ulkona liikkui hahmo, joka vilkuili aluetta valvontakameroiden varalta. Niitä oli muutama, mutta hänellä ei ollut mitään hätää. Hän oli pukeutunut siten, että häntä luultaisiin vartijaksi. Hän kiersi tehdasrakennuksia kuin etsiäkseen jotain mielenkiintoista. Jo kahdessa hän oli kiertänyt, mutta ei ainakaan vielä ollut löytänyt mitään, mikä voisi olla hänen kannaltaan hyvä.

Karponen näki pipon ikkunassa ja piiloutui äkkiä laatikon alle. Vartijaksi pukeutunut katsoi ikkunasta sisään taskulampun kanssa. Ikkuna kuitenkin heijasti valon takaisin, joten hänen oli mentävä ovelle. Omistaja oli lukinnut sen, mutta hän sai tiirikoitua sen auki ja tuli sisälle.

– Haloo! Onko täällä joku? hän kysyi.

Ei hemmetti! Pitikö vartijan tulla just tänään katsomaan tätä paikkaa? Karponen kysyi mielessään ja muisti jotain. Voi vittu! Radio jäi päälle.

Hahmo kuuli radion soivan valvomohuoneesta ja kävi katsomassa. Oven avatessaan hän katsoi ja haisteli huonetta.

Huh! Joku on täällä polttanut jotain ihan hetki sitten, hän ajatteli.

Pöydällä oli Karposen jointinjämät ja hahmo otti ne käsiinsä. Hän tunnisti sen kannabikseksi, mikä oli hänen kannaltaan todiste. Hän otti siitä kuvan.

Hahmo ei kuitenkaan etsinyt Karposta, vaan hän oli huumerikospuolen miehiä. Huumepuolen porukka oli saanut nimettömiä vihjeitä, että jossakin tehdasrakennuksista säilöttäisiin huumeita, joita oli kuljetettu Suomeen Baltian kautta Puolasta. Turun huumepoliisi teki siinä yhteistyötä Tampereen poliisin kanssa, jotka olivat saaneet kolme suurtekijää jo kiinni, mutta olivat päässeet pakoon ja heidän uskottiin olevan Turussa. Heistä yksi oli tunnistettu puolalaiseksi Tymoteuzs Krzysztofiak -nimiseksi mieheksi, jolla oli pitkä huumetausta ja oli Puolan viranomaisten etsintäkuulutettujen listan kärjessä.

Hahmo otti radiopuhelimensa esille.

– Vanhempi konstaapeli Laaksonen raportoi. Osuin kultasuoneen. Orikedolta löytyi kuin löytyikin se huumejengin varasto, loppu, hän sanoi.

– Savela kuittaa. Lähetän ryhmän sinne välittömästi, loppu, sanottiin.

– Tehkää näin. Mä jään tänne vartoomaan, loppu, Laaksonen sanoi.

Jostain kuului kolahdus, joka sai Laaksosen reagoimaan. Hän otti aseensa esille ja raportoi radiopuhelimeensa:

– Täällä liikkuu joku. Selvitän, kuka on kyseessä, loppu.

– Oo varovainen, loppu, radiopuhelimesta kuului.

Laaksonen poisti varmistimen ja lähti ase edellä etsimään äänen aiheuttajaa. Karponen oli ehtinyt poistua piilostaan ja otti oman aseensa esille tietäen joutuvansa käyttämään sitä aivan kohta. Hän yritti olla niin hiljaa kuin vain pystyi, mutta Laaksonen huomasi hänet.

– Poliisi! Pysähdy! Laaksonen huusi.

Karponen lähti juoksemaan karkuun ja piiloutui tehdasrakennuksen varastopuolelle. Laaksonen tuli perässä ja alkoi etsimään karkulaista tietämättään tämän olevan väkivallan sen hetken etsityin mies.

Karponen poisti aseestaan varmistimen ja hengitti muutaman syvän sisään- ja uloshengityksen. Laaksosen tullessa kohdalle hän nousi piilostaan ja painoi liipaisimesta ampuen tämän siihen paikkaan. Hän ampui vielä toisen laukauksen varmistaakseen miehen olevan kuollut.

Laukaukset kuuluivat kadulle asti ja ryhmä olisi paikalla hetkenä minä hyvänsä. Karponen kuitenkin päätti tarkistaa, mitä Laaksonen oli etsinyt ja löysi etsimänsä parin minuutin jälkeen. Varaston laatikoista löytyi kilon kokaiinipaketteja ja laatikoita oli reilu 20. Karponen ymmärsi eksyneensä jonkun huumeliigan varastoon, mutta siitä huolimatta otti yhden paketin mukaansa ja lähti livohkaan.

Karponen tiesi olevansa haavoittuvaisempi. Hän oli ottanut Laaksosen aseesta makasiinin irti ja pöllinyt luodit omaan käyttöönsä. Aseen hän oli jättänyt maahan, mutta nyt hänen tiedettiin olevan Laaksosen tappaja. Karposella ei tietenkään ollut hanskoja kädessä, vaan hän käsitteli asetta paljain käsin. Hänen täytyisi etsiä uusi piilopaikka tai vaihtoehtoisesti mennä Varissuolle myymään anastamaansa kokaiinia. Se oli joko Chef, poliisi tai huumeliiga, joka hänet lopulta löytäisi, joten millään ei ollut enää väliä. Hän oli nyt näiden etsityimpien listalla.

Juostessaan karkuun Karponen tunsi syvää vihaa itseään kohtaan, mutta lopulta tajusi, ettei ole mitään syytä siihen. Hän ei nähnyt itsessään syypäätä omiin rikoksiinsa, vaan hänen vihansa kohdistui nyt täysin Chefiin.

Se jätkä muuten kuolee. Mä pidän siitä huolen. Katotaan, jos se on iltasella kävelemässä jossain päin Varissuota, hän ajatteli.

19.

Huumepoliisin ryhmä oli ollut varastolla jonkun aikaa ja löytänyt Laaksosen makaamassa lattialla. Komisario Joonas Eikkala – väkivallan tuleva päällikkö – oli hälyttänyt väkivallan porukat paikalle ottamaan selvän murhasta. Vielä sitä ei osattu yhdistää Karposeen, vaan sen oletettiin olevan jonkun liigaan kuulu-neen tekosia. Olihan Laaksonen ammuttu varastossa, jossa oli laatikkokaupalla kokaiinia ja heroiinia.

Eikkala katsoi Laaksosta ja ei voinut ymmärtää tapahtunutta. Hän ja Laaksonen olivat olleet melko läheisiä keskenään – vähän liiankin läheisiä – ja viimeisenä virkatekonaan huumepuolella hän oli suunnitellut ehdottavansa omalle päällikölleen Laakso-sen ylentämistä ylikonstaapeliksi. Nyt se kuitenkin jäisi.

– Kuka hirviö tekee tällaista? Eikkala kysyi Harmaalalta tämän katsoessa hänen kanssaan ruumista.

– Esitit hyvän kysymyksen, Harmaala vastasi. – Kuka ikinä onkaan, meni liian pitkälle. Jo kaksi poliisimurhaa kahden päivän sisällä. Vois jopa luulla tän olevan Karposen tekosia.

Harmaala ei arvannutkaan, miten oikeassa oli.

***

Vastaukset saatiin parin tunnin jälkeen. Tekniikka oli käynyt läpi luodinjämät ja Laaksosen aseesta löytyneet sormenjäljet ja ne oli liitetty välittömästi Karposeen. Edward oli koonnut ryhmän koolle ja nyt olivat väkivallan ja seksuaalirikospuolen lisäksi myös huumepuolelta Eikkala ja ylikomisario Arvo Kortesuo väkivallan neuvottelutiloissa. Huumepuolen oli pakko priorisoida tutkimuksiaan. Suurin osa oli edelleen huumeliigan kannoilla, mutta pieni osa oli irrotettu auttamaan väkivaltaa ja seksuaalirikospuolta etsimään Karposta ja selvittämään, kuka Chef oli. KRP oli jo luullut päässeensä jyvälle, mutta heitä oli johdettu harhaan.

Edward aloitti:

– Täst o keittyny jo melkone soppa. Tänää tapahtus uus ampumine, jossa poliisi ammuttii kualiaaks. Tän takan o sama miäs, joka tappos konstaapeli Korose eile iltapäiväl. Ahti Karpone. Syytä sil, miks se ol huumeliiga varastos ei tiäretä mut mää vähä epäile, et se ei tiänny, mis oli. Ny me kuiteski tiäretää, missä se o ollu, mut ny se kerkes vaihtaa piilopaikkas. Komisario Eikkala kertoo tarkemmi uhrist.

Eikkala nousi seisomaan.

– Niin, hän aloitti. – Uhriksi joutui vanhempi konstaapeli Arttu Laaksonen, joka oli Orikedolla selvittämässä siellä raportoituja huhuja mahdollisesta kätköstä. Olemme useamman viikon yrittäneet jäljittää kansainvälistä huumeliigaa, johon on sekaantunut tekijöitä niin Suomesta, Puolasta kuin Tšekin tasavallasta. Saimme aiemmin tänään nimettömän vihjeen ja Laaksonen lähti selvittämään sen totuusperäisyyttä. Hän raportoi meille kello viiden jälkeen löytäneensä viittauksen huumausaineisiin ja rakennuksen valvomosta löytyikin puoliksi poltettu kannabissätkä. Hän raportoi siitä meille, mutta uskon sätkän kuuluneen Karposelle, jonka Laaksonen ilmeisesti näki ollessaan siellä. Ja varaston puolella hänet luultavasti yllätettiin ja siitä hyvästä Laaksonen joutui ammutuksi.

Eikkalan kertomusta kuunneltiin hammasta purren. Se oli karmeaa ja silti pohjautui aika paljon juuri siihen, mitä oli oikeasti tapahtunut.

Kaisa ja Jahnukainen tekivät muistiinpanoja ja Kuusmäki kuunteli tulevaa seuraajaansa. Häntä vitutti paikallaolevista kenties eniten. Kaksi kyttää oli tapettu kahtena peräkkäisenä päivänä. Vaikka he eivät olleet hänen yksiköstään oli hänellä silti säälitön halu saattaa Karponen Saramäen vankilan eristysselliin henkilökohtaisesti loppuiäkseen.

Sundholm ei ollut paikalla ja Ruohonen saapui vasta nyt. Hänelle oli tullut yllättäen hälytys Kupittaalle. Joku oli ilmoittanut KRP:lle puhelimessa nähneensä jonkun Karposen profiiliin sopivan alueella ja että tämä olisi ampunut jonkun Teutorin kirjaston edessä. Uhriksi oli valikoitunut Oliver Halonen, joka oli seurannut Karposta nähdessään tämän liikkuvan Kupittaalla poistuessaan Kupittaanpuiston Salesta. Halonen oli laittamassa viestiä Sarkomaalle, mutta Karponen oli yllättänyt hänet ja vaatinut selityksiä. Halosen kieltäydyttyä tottelemasta Karponen oli napannut tältä puhelimen ja nähnyt Halosen olleen pistämässä viestiä Sarkomaalle löytäneensä Karposen Kupittaalta. Tästä rangaistuksena Karponen oli ampunut tämän ja ottanut heti jalat alleen.

Kukaan ei tahtonut uskoa sitä todeksi. Karponen oli nyt tappanut neljä ihmistä, joista kaksi oli poliiseja ja kaksi tavallisia miehiä, joista Mickey Wilson – suomenaustralialainen opiskelija – oli tehnyt yhteistyötä Heleniuksen kanssa paljastaakseen hänen ja Chefin juonen. Ja nyt vielä Halonen, jonka tappamiselle poliisit eivät syytä tienneet. Oli miten oli, nyt poliisilla oli todellinen sarjamurhaaja vapaana ja Karposesta oli annettu maanlaajuinen etsintäkuulutus ja ilmoitus Rajavartiolaitokselle siltä varalta, että hän yrittää karata maasta. Interpolille oli annettu ilmoitus ja nämä pistäisivät hänet punaiselle listalle, mikäli tämä on vahvistetusti poistunut Suomesta.

***

Karponen oli tullut Kohmoon. Hän ei sinä päivänä jatkaisi enempää, vaan hänen oli saatava nukuttua. Haloselta hän oli napannut puhelimen ja luki tämän Sarkomaan kanssa käymiä keskusteluja. Palkkamurhaajaa hän ei aikonut tappaa, koska tiesi jäävänsä tälle kakkoseksi. Mutta Karponen saattoi tehdä Sarko-maasta työttömän, jos hän ehtii tappamaan Chefin ensimmäisenä. Hän saattaisi jopa maksaa Sarkomaalle korvauksen tämän tuhlaamasta ajasta Turussa ja sitä varten hänen oli joko saatava kokaiini myytyä tai annettava ne palkkamurhaajalle, jotta hän voi myydä ne eteenpäin omalla sanelemallaan hinnalla.

20 tonnia mun tappamisesta. Onko mun henki vain sen verran? Saatana! Mä näytän sille paskiaiselle, että ne rahat kyllä maksetaan, mutta ei mun päästäni, hän ajatteli piiloutuessaan jonkun varastoon siksi yöksi.

Kolmas osa

17. joulukuuta

20.

Sarkomaa katsoi televisiota ja pui kättään nyrkkiin. Vaikka Ha-lonen oli sanonut, ettei ole mikään mestari vakoilussa, oli palkkamurhaaja kuitenkin odottanut vähän taidokkaampaa henkilöä palkatessaan hänet. Mutta Halonen olikin paljastunut vain kol-messa tunnissa ja Karponen oli lähettänyt hänelle viestin kertoen tappaneensa vakoojan. Sarkomaa ei kuitenkaan voinut raivota, koska se olisi saattanut paljastaa muille rakennuksessa asuville hänen juonensa.

Periksi hän ei kuitenkaan aikonut antaa. Nyt hänen täytyisi vain suorittaa vakoojanpuuhat itse, sillä Turusta ei löytynyt Tor-verkon mukaan ketään yhtä pätevää korvaamaan Halosta. Sarkomaa sadatteli huonoa tuuriaan, mutta rahan eteen kannatti tehdä mitä tahansa, oli hänen mottonsa.

Sarkomaan puhelin kilahti ja viesti oli taas Halosen puhelimesta, jonka Karponen oli vohkinut tapettuaan miehen. Hän käytti sitä uutena burner-puhelimenaan, kun ei voinut käyttää omaansa. Sarkomaa luki viestin. Karponen ehdotti hänelle leirin vaihtamista ja sen sijaan, että hän jahtaisi tätä, hän jahtaisikin Chefiä. Sarkomaalla oli kuitenkin oma ammattietiikkansa. Hän ei vaihtanut leiriä, ellei sitten työnantaja jäänyt kiinni tai kuollut.

No way, Jose, Sarkomaa kirjoitti.

Et välttämättä vielä, mutta kohta vaihdat. Tän illan jälkeen sulla ei ole enää työnantajaa. Mä voin maksaa sulle kamalla tai jollain muulla tavalla, Karponen kirjoitti.

Viesti oli Sarkomaalle uhkaava. Pöydät olivat kääntyneet nyt ylösalaisin ensimmäistä kertaa hänen uransa aikana. Siihen asti hän oli onnistunut tekemään työnsä aina vaivatta, mutta nyt Karponen uhmasi häntä ja hänen auktoriteettiaan. Hän oli todellisessa vaarassa menettää työnantajansa ja samalla 20 tonnia, jotka hänelle oli luvattu. Sarkomaa ei tiennyt, mistä kamasta Karponen oli puhunut ja ei arvannut miehen varastaneen kolme pakettia kokaiinia, jotka hän saattoi myydä eräälle Varissuolla asuvalle miehelle.

***

Karponen lähetti Halosen puhelimella viestiä Varissuon yhteyshenkilölle tarjoten hänelle kolme pakettia Kolumbian tavaraa 20 000 eurolla. Mies ei sokeasti ottanut tavaraa vastaan, vaan käski Karposta tulemaan hänen asunnolleen, jotta hän voisi tarkistaa tavaran. Jos mies piti tavarasta, saattoi hän maksaa jopa enemmänkin kuin vain 20 tonnia.

Tuu paikalle tunnin päästä. Ja ota koksu mukaan, mies kirjoitti.

Deal, Karponen vastasi ja pani puhelimen kiinni.

Karponen ei tiennyt miehen nauravan hänelle parhaillaan hänen tarjotessa kokaiinia alihintaan, sillä kolmen kilon todellinen arvo olisi jopa 240 000 euroa. Karponen sitä ei tiennyt. Hän oli vain tottunut siihen, että kokaiinia myydään kalliilla hinnalla, mutta ei ollut selvittänyt paljonko sen kilohinta oli.

21.

Laura panikoi saadessaan uuden kuvan, jossa tällä kertaa oli Iivo ja hänen naamansa päälle oli editoitu aseen tähtäin. Chef kirjoitti hänelle olevansa valmis tappamaan, mikäli ei saa Lauraa itselleen. Iivo oli katsonut kuvaa ja soittanut heti poliisille uudesta uhkauksesta.

Chef ei enää esiintynyt Mikon profiilin nimissä, vaan käytti nyt nimimerkkiä Chief, jotta Laura ymmärtäisi paremmin. Hän oli edelleen rikollisessa mielessä Chef, mutta Laura ei ranskaa osannut.

Laura sai taas uuden kuvan. Tällä kertaa Chef oli editoinut siihen hänen pärstänsä ja kirjoittanut:

Je t'aime, mon amour.

Tämän Laurakin ymmärsi, vaikka ei muuten ranskaa puhunut. Se kuvotti ja kammotti häntä. Chef oli jostain saanut hänen alastoman kuvansa, jonka oli joskus kauan sitten lähettänyt exälleen. Se sai Elviiran pohtimaan, oliko Chef Lauran kontrollifriikki ex-poikaystävä Janne Sorkula. Se ei kuitenkaan voinut olla mahdollista. Janne oli jo kolme vuotta istunut Altonan vankilassa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa tapettuaan paikallisen baarityöntekijän tämän kieltäydyttyä antamasta hänelle olutta. Janne osasi ranskaa ja olisi muuten vahva epäilty.

Meisuo istui sohvalla puhumassa Iivon kanssa tämän saamasta uhkauksesta. Sitä ei voitu sivuuttaa eikä Iivo aikonutkaan. Hän oli kerrankin saanut pomoltaan vapaata ja saattoi käydä kyttiksellä myöhemmin sinä päivänä. Mutta ei kuitenkaan heti, koska uutiset Karposen tekemistä uusista rikoksista olivat juuri saavuttaneet myös heidät. Hän pelkäsi, mitä tämä saattaa tehdä. Olihan Karponen Chefin liittolainen, vaikka olikin nyt aikeissa tappaa tämän, jota ei Iivo tai kukaan muu tietenkään tiennyt.

Laura päätti selvittää, oliko Janne päästetty pois vankilasta vai oliko hän edelleen istumassa. Hän kävi selaamassa Altonan vankiluetteloa. Se vahvisti Jannen olevan yhä istumassa. Hänet oli tuomittu taposta Viideksi vuodeksi vankeuteen, joka oli paljon pidempi tuomio, jonka Suomessa saisi kyseisestä rikoksesta.

Janne Matias Sorkula. Five years for a manslaughter. No possibility of being paroled, Laura luki.

Laura sulki sivuston ja huokaisi. Vastaus oli huojentava vain osittain. Se kertoi, ettei Janne ole Chef, mutta ei paljastanut todellista tekijää.

Iivo luki saamaansa uhkausta ja heti perään tuli uusi kuva, jossa hänen päänsä oli irrotettu ruumiista ja silmien tilalle oli piirretty ruksit kuvastamaan kuollutta ihmistä. Kohta hänen oma puhelimensa kilahti ja Iivo luki viestin. Hän toivoi, ettei se ole Pekkariselta. Se ei ollut, mutta se ei ollut siltikään huojentavaa. Viesti oli tuntemattomasta numerosta.

Kannattaa vaan pysyä kotona tänä iltana. Se tulee muuten olemaan sun viimeises, viestissä luki.

Nyt Iivon iho meni totaalisesti kananlihalle. Hän sai uhkauksen suoraan omaan numeroonsa, eikä Lauran puhelimen kautta. Se paljasti uhan olevan kaikkea muuta kuin vain sivuseikka, jonka saattoi ohittaa.

– No voi perkele! Iivo sanoi. – Nyt se alkoi suoraan hyökkäykseen.

– Lähettiks se sulle viestiä? Meisuo kysyi.

– Lähetti. Vieläpä mun numeroon. Saatana, mä menen käymään kyttiksellä parin tunnin kuluttua.

– Mä voin lähteä sun mukanas, sanoi Laura.

– Ei. Parempi, että mä meen yksin. Se saattaa väijyä missä tahansa ja siksi mun on parempi mennä yksin. Sun turvallisuutes vuoksi.

– Mä kannatan sitä, mut kyllä jonkun täytyis lähteä suojaamaan sun selustas. Mä voin lähteä, sanoi Meisuo.

– Enköhän mä pärjää yksinkin. Jos se käy mun kimppuun, mä vaan kamppailen itseni irti. Te tiedätte mun harrastavan taekwondoa ja taijia.

– Älä ole hullu, sanoi Elviira. – Vaikka sä harrastat kamppailulajeja, se ei välttämättä pelasta sua. Näiden viestien perusteella Chef on sadisti ja psykopaatti. Se on todennäköisesti myös aseistettu ja silloin taekwondosta ei ole apua. Jonkun kannattais lähteä sun mukaan.

– Ja Jassullahan on se luvallinen Sig Sauer kotonaan, Laura muisti.

– Kiitos, mutta mä en halua Jassun saavan syytteitä. Jos Jassu ampuu Chefin, sitä ei enää katsota tapaturmana, vaan mahdollisesti jopa tappona. Ja kukaan meistä ei tahdo Jassun joutuvan kahdeksi vuodeksi istumaan linnaan, sanoi Iivo.

Meisuo oli samaa mieltä. Hän ei tahtonut joutua takaisin poliisin listalle, mikäli olisi ampunut Chefin tai Karposen itsepuolustustilanteessa. Sitä ei olisi enää katsottu pelkkänä kuolemantuottamuksena, jos hänellä oli ase mukana. Syyttäjä näkisi sen olleen suunnitelmallista ja syyte olisi ollut tappo. Silti hänenkin mielestään jonkun oli syytä lähteä Iivon suojaksi kaiken varalta.

Muiden ehdotukset menivät silti kuuroille korville. Iivo ei tahtonut ketään mukaan. Hän ottaisi autonsa ja lähtisi yksinään käymään Eerikinkadulla.

22.

– Mä olen tulossa. Reilu viisi minuuttia, sanoi Jahnukainen kääntyessään autollaan Pitkämäenkadulta Naantalin pikatielle. Soittaja oli ollut Kaisa, joka oli saanut aiemmin soiton Kohmossa asuvalta naiselta. Nainen oli nähnyt miehen poistuneen aamulla hänen halkovarastostaan ja tunnistanut sen Karposeksi. Poliisi oli lähtenyt käymään Kohmossa ja löytänyt miehen. Pidätystä ei kuitenkaan onnistuttu suorittamaan. Karponen ampui poliiseja jalkaan. Molemmat olivat KRP:n väkeä.

Asemalla oli jo täysi toiminta päällä. Sundholm oli tullut rikospoliisin tiloihin Ruohosen perässä ja kertonut molempien poliisien olevan elossa. Karponen tiesi seuraamukset, jos hän olisi tappanut KRP:n väkeä ja oli vain haavoittanut heitä ennen kuin he olivat ehtineet vetää omia aseitaan esille. Karponen ei turhaan ollut armeijassa koko vuotta. Hänen taitonsa tulivat esille, mutta väärällä tavalla.

– Konstaapelit Kaskimaa ja Sorppo ovat kunnossa, mutta Karponen pääsi pakenemaan ennen lisävoimien saapumista. Konstaapelit eivät ehtineet nähdä, minne hän jatkoi matkaansa, mutta uskomme hänen operoivan edelleen samalla alueella, Sundholm kertoi.

– Tästä eteenpäin meidän tulee olla äärimmäisen tarkkoja hänen kanssaan. Jokainen teistä on oikeutettu käyttämään tarvittaessa tulivoimaa häntä vastaan, mikäli on tarve. Jos siitä joku byrokraatti mielensä pahoittaa, otan täyden vastuun. Karponen on sentään osoittautunut olevansa armoton ja tappavan voiman käyttö voidaan sallia hänen tapauksessaan, sanoi Kuusmäki.

– Olen samaa mieltä ylikomisario Kuusmäen kanssa. Häntä ei tule kohdella pienenä uhkana. Hän on jo osoittanut olevansa rohkea ja ampumaan virassa olevia poliiseja oman selviytymisensä nimissä.

Kaisa kuunteli ja muisti työpöytänsä laatikossa olevat kumiluodit, joita muuan amerikkalainen poliisi oli antanut hänelle käydessään tutustumassa suomalaisen poliisin menetelmiin. Vaikka Suomessa poliisi harvoin ampui epäiltyjä, oli amerikkalainen antanut hänelle kumiluoteja. Kaisa halusi välttää epäiltyjen tappamista, mutta Karposen tapauksessa ei etälamauttimesta olisi paljoa apua. Kumiluodilla hän saattoi pelastaa useamman hengen, sillä se aiheutti suurimmaksi osaksi vain mustelmia. Suomen poliisi ei niitä virallisesti käyttänyt, mutta kukaan ei häntä paheksuisi, jos hän käyttää estääkseen epäillyn etenemisen.

Jahnukainen tuli sisälle neuvotteluhuoneeseen ja pahoitteli myöhästymistä. Häntä ei pahemmin huomioitu, vaan kaikki huomio oli keskittynyt Sundholmiin ja Ruohoseen, jotka selostivat, miten toimitaan seuraavaksi.

***

Karponen katsoi selustansa ja huokaisi helpotuksesta. Hän oli saanut karistettua poliisit kintereiltään ja pääsi Varissuolle ilman sen suurempia ongelmia. Hän saapui yhteyshenkilönsä asunnolle ja soitti ovikelloa. Mies avasi oven ja pyysi tätä tulemaan nopeasti sisälle ennen kuin naapurit näkisivät hänet.

– Näytähän sitä tavaraa, mies sanoi.

Karponen otti paketit esille ja laski pöydälle. Mies otti veitsen ja avasi sillä yhden paketeista. Hän otti yhden minigrippusseista ja pani kokaiinia pöydälle vetääkseen viivan.

– Sus saatana. Se oli vahvaa tavaraa. Ja sä vaadit vain 20 tonnia? mies ihmetteli.

– Mä aattelin sen olevan kohtuullinen hinta, Karponen sanoi.

– Kuules nyt. Tää tavara on haluttua markkinoilla ja sitä ei myydä pienellä hinnalla. Mä maksan 150 tonnia. Teet lopuilla rahoilla mitä lystäät.

– 150 tonnia? Sä olet sekaisin.

– En yhtään. Se on käypä hinta, mies sanoi. Voin myydä sen myöhemmin itse kalliimmalla eteenpäin.

Mies nousi ylös ja haki makuuhuoneestaan kassin. Karponen avasi sen ja laski rahat. Siinä oli nimenomaan se 150 000 euroa ja pari asemakasiinia. Mies arveli Karposella olevan käyttöä lisäammuksille hänen joutuessa mahdollisesti tulitaisteluun joko poliisia tai huumeliigaa vastaan. Liigan miehet eivät kuitenkaan etsineet Karposta. Tymoteuzs Krzysztofiak uskoi nimenomaan Varissuon miehen varastaneen heiltä. Hän oli katsonut valvontakameravideot, mutta niissä ei näkynyt Karposen kasvoja. Sen sijaan profiili sopi mainiosti mieheen, jolle Karponen juuri oli myynyt kokaiinipaketit. Karponen saisi hänestä mainion syntipukin.

Karposen poistuminen ei olisi voinut tulla juuri parempaan hetkeen. Kaksi huumeliigan miestä tuli samaan aikaan talolle ja koputtivat miehen asunnon oveen. Karponen oli ehtinyt jo poistumaan alueelta eikä kuullut, kun miehet ampuivat ostajan ja ottivat takaisin paketit. Miehet eivät tienneet hänen olleen pelkkä ostaja. Kokaiinipaketit vain vahvistivat miesten oletuksia. He olivat juuri tehneet yhden varaston verran tappiota, mutta heillä oli vielä toinenkin varasto Turun alueella.

Karponen meni piiloon ja otti kuvan rahoista. Hän lähetti kuvan Sarkomaalle, jossa lupasi maksaa tälle 30 000 euroa, mikäli hän vaihtaa leiriä. Palkkamurhaaja ei siltikään muuttanut mieltään.

Ei sitten, Karponen kirjoitti.

Karponen havaitsi liikettä ja kyykistyi katsomaan, kuka se oli. Hän ei olisi voinut olla yhtään onnekkaampi. Ohikulkija oli Chef ja nyt hänellä olisi myös ylimääräisiä makasiineja. Ajateltuaan hetken Karponen ei ampunut tätä nyt. Teolla olisi liikaa todistajia, joista saattoi olla vain ongelmia. Hän oli jo nyt tappanut neljä ihmistä, ja vahingossa tapattanut yhteyshenkilönsä myymällä huumeita tälle.

***

Huumepuolen miehet olivat seuranneet Varissuolla liigaan kuuluneita ja ilmoittivat Eikkalalle näiden käyneen jonkun asunnossa. Asunnon omistaja oli Aki Seppola, jolla oli historiansa huumepoliisin kanssa. Eikkala käski toista miehistään jatkamaan kaksikon seuraamista ja toista käymään Seppolan asunnossa.

Konstaapeli Make Renttinen pääsi asuntoon talonmiehen a-vattua oven ja kutsui heti murharyhmän paikalle. Seppola makasi lattialla verilammikko ruumiin alla. Liigan miehet olivat ampuneet häntä rintaan ja päähän. Heidän aseissaan oli ollut äänenvaimentimet, mutta nekään eivät peittäneet aseiden melua kuin 20–35 desibelin verran. Naapurit olivat kuulleet laukaukset ja soittaneet poliisin paikalle.

***

Harmaala katsoi, kun ruumista pantiin muovikääreisiin ja alet-tiin kuljettamaan ulos asunnosta. Hän ja Hermanni olivat tulleet rikospaikalle väkivaltapuolen edustajina Renttisen pyynnöstä. Seppolan kuolema oli heidän näkökulmastaan sivuseikka, mutta Renttisen kertoessa miehen kuolleen huumeliigan toimesta, muuttui ääni kellossa. Vaikka he eivät osanneet yhdistää murhaa Karposeen, eivät he myöskään poissulkeneet hänen mahdollista osallisuutta.

Vaikka poliisin oli suhtauduttava kaikkiin rikoksiin neutraalisti, oli Renttinen, Hermanni ja Harmaala yhtämielisiä, että Seppola ansaitsi kohtalonsa. Mies oli lain silmissä läpimätä oman huumehistoriansa vuoksi eikä vankilassa lusiminen ollut tehnyt hänestä yhtään sen parempaa.

Laamaskari ja muut tekniikan tutkijoista löysivät lähinnä Seppolan omia sormenjälkiä. Karponen oli pitänyt hanskoja kädessä tavatessaan hänet, koska osasi arvata poliisin käyvän jossain vaiheessa Seppolan asunnossa joko pidättämässä miehen tai tekemässä ihan vain kotietsinnän. Huumeliigaa hän ei ollut osannut odottaa, vaikka olikin varastanut näiltä.

Hermanni kävi katsomassa Seppolan makuuhuoneen ja löysi läjäpäin aseita ja ammuksia, jotka hän oli saanut liigalta heidän aloitettua toimintansa Suomessa. Seppolalla oli ollut vain yksi tärkeä tehtävä – saada kuljetettua kokaiini Turun saariston kautta mantereelle. Hänet oli palkittu siitä hyvästä miljoonalla eurolla, mutta rahanahneena hän oli alkanut havitella lisää ja kuvitellut Karposen joutuvan liigan jahtaamaksi, kun hän toimittaa kamat hänelle. Näin ei ollut kuitenkaan käynyt, sillä Krzysztofiak oli erehtynyt luulemaan Karposta häneksi ja määrännyt Seppolan tapettavaksi.

– Täl kaveril oli isommat paukut. Nyt mää e enää miäti, minne ne aseliikkee varastetu kiväärit ja pistoolit on karonnee. Tää Seppola piti niit hallussaa ja varmaa suunnitteli myyväs ne eteepäi, Hermanni sanoi.

– Sen olisi saattanut hänestä uskoakin. Seppola on aina ollut mies, joka ei kaihda keinoja rahansaannin suhteen. Silloinkin kun se jäi kiinni edellisen kerran, se oli ryöstänyt vanhuksilta rahoja päästäkseen irti veloistaan. Se velka kuitenkin ratkesi, kun velkoja kuoli autokolarissa, sanoi Renttinen.

– Miten se jäi kiinni, Harmaala kysyi.

– Se oli silkkaa sattumaa. JP piti puhallusratsiaa ja Seppola ajoi kohdalle. Se yritti paeta, mutta oli lukittuna kahden auton väliin. Sen takapenkiltä löytyi ruumis ja Seppola otettiin kiinni. Huumepuolen huomion se kiinnitti, kun auton takalootasta löytyi hasispusseja. Se istui niistä kuusi vuotta ja pääsi vapaaksi kaksi vuotta sitten.

– Ei kuiteskaa jättäny rikollisia tapojas siksee, ku noit aseet o se makuuhuanees, sanoi Hermanni.

– Ei vankila aina paranna ihmistä, sanoi Harmaala. – Jotkut pysyvät entisellä polullaan, vaikka heitä kuinka yritetään parantaa. Mitä me voidaan tästä murhasta päätellä?

– Mä ajattelen sen olevan sisäinen puhdistus. Mutta en mene vannomaan siitä mitään valaa vielä. Sitä täytyy tutkia, sanoi Renttinen.

***

Karponen oli lähtenyt seuraamaan Chefiä saadakseen tilaisuuden ampua hänet. Hän oli naamioinut itsensä suhteellisen taitavasti, mutta kasvojaan hän ei voinut piilottaa kovin hyvin. Häneen ei sillä kertaa kiinnitetty huomiota. Hänellä oli päässään TPS:n pipo ja kassin ollessa painava hänen luultiin olleen pelaamassa jääkiekkoa. Ohikulkijoilla ei käynyt mielessä, että kassissa olisi voinut olla rahaa. Kaikki luulivat sen sisältävän luistimet ja kypärän. Mailaa hänellä ei ollut, mutta ohikulkijat ajattelivat hänen käyttäneen lainamailaa hallilla.

Vaikka naamioituminen ei ollut täydellistä, oli Karponen tyytyväinen pystyessään liikkumaan suurimmaksi osaksi rauhassa Varissuon alueella. Poliisin autojen mennessä ohitse hän oli yrittänyt olla normaalisti ja onnistunut. Hän ei ollut katsonut taakseen nähdäkseen, mihin virkavalta oli menossa. Eikä siihen ollut syytä. Hän saavutti Chefin nopealla tahdilla ja oli jo vetämässä asettaan esille.

Sitten hän näki jotain odottamatonta.

Laura tuli ulos talosta ja meni Chefiä vastaan. Karponen huomasi kaksikon ja älysi heidän tuntevan toisensa, mutta Laura oli selvästi epätietoinen miehen todellisesta minästä. Siksi heidän keskustelunsa oli melko arkista.

Epäuskoisena Karponen jatkoi matkaansa kaksikon ohitse ja piiloutui nurkan taakse vakoilemaan. Karponen näki, miten Chef meni Lauran perässä sisälle eikä voinut edelleenkään uskoa silmiään. Ahdistelukuvien perusteella olisi voinut uskoa, että Laura ja Chef eivät joko tunteneet toisiaan tai sitten he eivät olleet hyvissä väleissä. Tämä näky rikkoi oletuksen.

Mikä mies sä oikein olet? Ja mistä Laura sut tuntee? Mun täytyy ottaa siitä selvää ja varoittaa myöhemmin, Karponen ajatteli etsiessään uutta piilopaikkaa.

23.

Eväät oli unohtunut ottaa aamulla mukaan, mutta onneksi tauko oli pitkä. Kaisa oli mennyt käymään Hansakorttelissa Antintalon Hesburgerissa syömässä lounastaan. Yksinään hän ei ollut mennyt, vaan saanut Niilon tulemaan mukaan. Tämän piti mennä töihin vasta iltavuoroon ja siihen oli vielä aikaa pari tuntia. Kaisan soittaessa hänelle oli Niilo suostunut.

Kaisa vilkuili näyttöä, milloin hänen ateriansa olisi valmis samalla puhuessaan Niilon kanssa. Niilo oli nähnyt veljensä edellisenä päivänä menevän Rentoon jonkun hevarinaisen käydessään Yliopiston Apteekissa hakemassa lääkettä päänsärkyynsä ja nähnyt, kuinka portieeri heitti heidät välittömästi ulos. Niilo tunnisti naisen Les Pussys -nimisen glam-metal yhtyeen laulajaksi ja arvasi Niilon olleen kuuntelemassa bändin treenejä näiden treeniksellä Port Arthurissa.

– Mikäs siinä. Me ollaan erottu niin se voi tehdä mitä lystää, Kaisa sanoi. – Ei mulla ole syytä itkeä jonkun exän perään. Mun on keskityttävä tulevaan.

– Siinä mä olen sun kanssas samaa mieltä, Niilo sanoi.

Niilo oli tilannut kananugettiaterian, mutta ei alkanut syömään ennen kuin Kaisa on saanut tilauksensa. Kaisa oli tilannut ison mega-aterian ja odotti edelleen sen valmistumista. Hampurilaisen valmistamisessa kesti aina hetki, mutta se ei ollut Kaisalle ongelma. Jokainen odotettu minuutti tiesi enemmän aikaa Niilon kanssa.

– Sun vaaris kuulemma aikoo viettää joulun sun luonas, jos ymmärsin oikein, Niilo sanoi.

– Joo. Päätin ottaa sen mun luo jouluksi, kun ei isä suostunut. Se yritti puhua isälle, mutta se jäärä ei vaaria halua edes nähdä. Ja jos totta puhutaan, en mä en halua nähdä isää. Se katkaisi välit mun ja Eetun kanssa, kun sille selvisi meidän äänestäneen viime eduskuntavaaleissa demareita, Kaisa sanoi.

– Politiikka on idioottimainen syy katkaista välinsä omaan perheeseensä. Mulla ja äidillä on myös huonot välit. Ja sä muis-tat, mistä se johtui.

Kaisa muisti. Niilo oli kolme vuotta sitten pokannut baarista naisen mukaansa, ja he olivat viettäneet yönsä Niilon asunnolla Koulukadulla. Hänen seksikumppaninsa oli tosin kuvannut heidän puuhansa kiristystarkoituksissa. Nainen oli aamulla yrittänyt lopettaa kuvaamista, mutta Niilo oli herännyt ja vesittänyt hänen suunnitelmansa. Yöllä he olivat harrastaneet sidontaleikkejä ja Niilo oli ollut vielä aamulla sidottuna sänkynsä kaiteisiin eikä päässyt irti. Nainen oli käyttänyt tilanteen hyväksi ja tehnyt teon, joka tavallisesti miellettiin mahdottomaksi – raiskannut Niilon. Hän oli tekonsa tehtyään häipynyt, mutta unohtanut puhelimensa Niilon asuntoon ja sen kamera oli ollut edelleen päällä. Videota oli käytetty todisteena oikeudessa ja nainen oli tuomittu vankilaan ja maksamaan korvauksia.

Tapahtuneen vuoksi Niilo oli muutaman kuukauden ollut seksuaalisesti turhautunut ja välttänyt kontaktia tuntemattomien naisten kanssa. Kaisa oli lopulta auttanut häntä ymmärtämään, ettei raiskatuksi joutuminen ole maailmanloppu ja Niilo oli alkanut nähdä maailman taas positiivisessa valossa. Hän oli jopa käynyt muutamilla treffeillä Hingessä pokaamiensa naisten kanssa. Mutta se ei tuntunut samalta. Hän oli jo tuolloin kehittänyt tunteita Kaisaa kohtaan, mutta tiesi tämän olevan hänen veljensä kanssa. Vasta Oton alettua ryyppäämään oli Kaisa turvautunut Niilon olkapäähän.

Tapauksen jälkeen Niilon äiti Kaarina oli katkaissut välinsä poikaansa. Hän oli ollut seuraamassa oikeudenkäyntiä ja oli heti Niilon voitettua syyttänyt poikaansa misogyniasta. Kaarina ei elänyt 2000-luvulla, vaan oli vanhanaikainen. Hänen maailmankuvansa mukaan vain mies saattoi raiskata naisen – ei toisin päin. Hänen näkemyksensä olivat entistä ristiriitaisempia todellisuuden kanssa tuomarin ollessa nainen, joka oli tehnyt päätöksensä todisteiden perusteella. Kaarina tunsi tällöin oman sukupuolensa pettäneen feministisen aatteen, vaikka tuomari ei ollut tehnyt päätöstä patriarkaalisuuden vuoksi, vaan täysin lain silmissä pätevien todisteiden.

Kaisan tilausnumero tuli näytölle valmiiden aterioiden joukkoon ja tiskiltä huudettiin hänen numeronsa. Kaisa nousi ylös ja haki tarjottimensa. Hänen ja Niilon ateriat olisivat voineet olla samalla tarjottimella, mutta Kaisa oli tahtonut saada bonukset tilaamastaan ateriasta ja samoin oli halunnut Niilo. Siksi he olivat tehneet tilaukset eri tilauspaikoilla.

– Mitäs sä meinasit illalla tehdä? Niilo kysyi kastaessaan nugettejaan paprikamajoneesiin.

– Enpä kai mitään erikoista. Varmaan katson jonkun elokuvan vaarin kanssa, mikäli se saa huomionsa irti tietokoneesta. Se on vissiin tänäänkin pelannut bäfää, Kaisa vastasi.

– Se pelaa väkivaltaisia pelejä? Mä luulin sen olevan pasifisti?

– Se onkin, mutta se ei luokittele virtuaaliväkivaltaa oikeaksi väkivallaksi. Mä en osaa selittää sitä sen tarkemmin.

Niilo nyökkäsi ja jatkoi syömistään. Kaisa avasi hampurilaisensa kääreistä ja otti ensimmäisen puraisun. Niilo oli yllättynyt, sillä tavallisesti Kaisa söi kevyemmin ja kasvispainotteista ruokaa, mutta nyt hän ei tehnyt niin. Joulun alla Kaisa yleensä piti puoliaan ruoan suhteen, mutta koska hän tiesi jouluna kertyvän joitain lisäkiloja, hän ei kaihtanut ajatusta syödä vähän epäterveellisemmin. Aattona ainakin ja sen jälkeisinä päivinä hän saisi syödä paljon kinkkua, jonka oli ostanut viikko sitten.

– Ei sulla satu olemaan huomenillalla mitään? Niilo kysyi.

– Huomenillalla? Kaisa toisti. – Ei mulla pitäis olla mitään paitsi kotona lojumista. Kuin?

– Aattelin vaan, jos sä haluaisit lähteä käymään Finnkinossa. Mä meinasin vihdoin käydä kattomassa Sisu 2:n ja mietin, jos sä haluaisit tulla mukaan. Vai ootko sä jo nähnyt sen?

– En, vaikka olen harkinnut käydä katsomassa. Voin mä lähteä. Pistän vaarin katsomaan jotain Disney Plussassa olevaa sarjaa. Vaikka The X-Filesia.

– That's my girl, Niilo sanoi ja Kaisa hymähti.

24.

Sarkomaa oli ottanut valmiusasemansa voidakseen saada kohteensa ammutuksi. Hän oli löytänyt Karposen Varissuolta ja oli valmis tekemään sen, minkä lupasi Chefille. Nyt hänellä oli mahdollisuus ja sitä varten hän oli mennyt erään rakennuksen vinttikomeroon ja ottanut Barret m82 -tarkkuuskiväärinsä osat kitarakotelostaan ja koonnut sen. Nyt hänen oli vain odotettava, että Karponen tulee kohdalle ja hän voisi saada tämän ammutuksi.

Onnenpäivä koitti nyt, hän ajatteli pistäessään kättä liipaisi-melle.

Karponen käveli katua pitkin ja yritti edelleen etsiä uutta piilopaikkaa, jossa tehdä suunnitelmia. Hän ei kuitenkaan ollut tyhmä. Hän älysi Sarkomaan etsivän häntä nimenomaan Varissuolta ja siksi oli liimannut valeviikset naamalleen ja pannut silmälasit silmille, jotta palkkamurhaaja luulisi hänen olevan joku muu.

Sarkomaa katsoi kiikarin läpi, kun Karponen käveli kadulla. Valeasu oli halpa, mutta se hämäsi palkkamurhaajaa. Sarkomaa ei tunnistanut Karposta, vaan oletti tämän olevan joku täkäläisistä.

Auto pysähtyi talon eteen ja sen sisältä astui ulos kaksi miestä. Kumpikin oli pukeutunut arkisen tavallisesti paksuihin toppatakkeihin ja villamyssyihin, mutta kukaan ei huomannut takkien povitaskuihin piilotettuja revolvereita eikä kukaan huomannut, kun toinen miehistä otti urheilukassista pesäpallomailan.

– Onko hän varmasti täällä? kysyi miehistä toinen tšekiksi.

– Steiner näki hänen tulleen tänne. Joten olen melko varma, sanoi toinen tšekkiläisistä.

– Okei.

Miehet pääsivät sisään talon asukkaista yhden tullessa ulos ja he menivät hissillä välittömästi ylimpään kerrokseen ja jatkoivat portaita lopun matkaa vinttikomeroon. He avasivat oven niin hiljaa kuin vain pystyivät ja näkivät Sarkomaan kyykkivän ikkunan äärellä.

– Siinä hän on, toinen kuiskasi.

– Lyö tajuttomaksi, sanoi toinen.

Sarkomaa oli ollut niin keskittynyt, ettei havainnut mahdollista häiriköijää. Seuraava asia, jonka hän näki, oli pelkkää mustaa. Tšekkiläiset ottivat häneltä balaklavan pois ja katsoivat häntä.

– Tuon näköinenkö tämä palkkatappaja on? Minä odotin jotain kauheampaa, sanoi toinen.

– Tuskin Tymek välittää, minkä näköinen hän on. Kunhan vain viemme hänet piilopaikkaan, niin hyvä on, sanoi toinen ja nosti Sarkomaan vasemmasta kädestä. – Peitä kasvot hupulla. Hänen ei kuulu nähdä, missä mennään.

Oli onni onnettomuudessa, ettei kukaan nähnyt tšekkiläisiä raahaamassa Sarkomaata autoon. He pääsivät livahtamaan pois ja ajoivat hänet Hirvensaloon Haarlaan. Sarkomaa pysyi tajuttomana koko automatkan eikä tiennyt, minne häntä oltiin viemässä. Tšekit olivat ottaneet hänen kiväärinsä mukaan ja purkaneet sen osiin, jotta se voidaan kantaa pois rakennuksesta huomaamattomasti. Se oli myös talon asukkaiden kannalta pelastus, koska kukaan ei tietäisi siellä tapahtuneen jotain tavallisesta poikkeavaa ja nyt oli myös Karponen poistunut alueelta, joten Sarkomaa ei saisi häntä tapetuksi.

Auto ajoi pihaan ja Sarkomaa nostettiin ulos autosta ja vietiin sisälle. Tymoteuzs Krzysztofiak odotti heitä ja poltti sikariaan. Koska kaikki suurpomot istuivat linnassa, oli hän ottanut pomon pallin ja antoi käskyjä liigan muille miehille.

Tšekit laskivat palkkamurhaajan tuolille.

– Pomo. Toimme hänet, toinen miehistä sanoi englanniksi.

– Erinomaista, Krzysztofiak sanoi ja nousi omalta tuoliltaan poistaakseen palkkamurhaajalta hupun.

Nostettua huppua pari senttiä hän huomasi tämän kasvojen olevan paljaat ja laski sen takaisin.

– Idiootit! Otitteko häneltä naamion pois? Krzysztofiak kysyi.

– Otimme. Halusimme nähdä, miltä hän näytti, sanoi toinen tšekeistä.

– Vai niin? Ottakaapa tuo Raamattu käteenne ja avatkaa Mooseksen 2. kirja luku 33 jae 20.

Tšekit katsoivat pomoaan hämmentyneinä, mutta tekivät työtä käskettyä. Vannoutuneena katolilaisena Krzysztofiak piti hyllyssään Raamattuja, jotka oli painettu kolmella eri kielellä: puolaksi, englanniksi ja saksaksi.

Tšekit ottivat englanninkielisen painoksen ja avasivat nimenomaisen kohdan. Toinen heistä alkoi lukea:

"Herra sanoi vielä: 'Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää… eloon'."

– Juuri niin, Krzysztofiak sanoi ja painoi aseensa liipaisimesta tappaen molemmat.

Puolalaispomo ei suvainnut sitä, että palkkamurhaajan kasvot nähdään. Vaikka Sarkomaalla ei varsinaisesti ollut mitään kontaktia Krzysztofiakiin, oli tämän maine kiirinyt hänenkin korviin. Vakoojien kerrottua palkkamurhaajan olevan Turussa hän oli määrännyt tämän haettavaksi. Syy oli alueelle tunkeutuminen. Huumeliiga ei varsinaisesti ollut Varsinais-Suomen alueen päärikollisporukka, sillä sitä pallia piti KS:n johtama Ponusyndikaatti. Mutta koska KS ei pahemmin välittänyt, ketkä hänen reviirillään operoivat - ellei ollut Punaisella Listalla - sai huumeliiga mahdollisuuden tehdä työ-tään rauhassa. Krzysztofiak kuitenkin maksoi KS:lle tullia, jotta häntä vastaan ei käydä hyökkäykseen, mikä oli muutenkin naurettava ajatus KS:n ollessa kenties Suomen inhimillisin rikollispomo.

– Adrian. Pane balaklava takaisin hänen naamalleen. Mutta varokin katsomasta häntä, tai koet saman, mitä Jan ja Lukáš.

– Jak rozkaz, szefie, puolalaismies Adrian sanoi.

Muut huoneessa olevat liigan miehet poistuivat Sarkomaan edestä, kun Adrian otti häneltä hupun pois ja pani balaklavan takaisin hänen naamalle. Hän asetteli sen päin vittua ja tullessaan eteen hän korjasi sen asennon, jotta suu ja silmät näkyvät, mutta ei muu osa kasvoista. Hän myös varmisti, että tämän äänenmuuntaja oli toiminnassa.

– Barzo dobrze – hyvä, sanoi Krzysztofiak ja otti vesisangon esille. – Suojatkaa äänenmuunnin.

Äänenmuuntimen päälle pistettiin vedenkestävä pussi, joka sidottiin kiinni. Krzysztofiak heitti vettä palkkamurhaajan päälle ja tämä sai hänet virkoamaan.

– Jumavitunlauta! Sarkomaa sanoi ja katsoi ympärilleen. – Keitä te ootte?

– We don't speak Finnish. You do speak English, don't you? Krzysztofiak kysyi.

– Yes yes. Keitä perkeleitä te olette?

– Kyllä sinä kyllä näet, keitä olemme. Me olemme ne, jotka esittävät kysymykset. Mitä teet Turussa ja kenen luvalla?

– Ihan kuin se sinulle kuuluisi, Tymoteuzs. Ette tekään täällä varmasti ole KS:n luvalla, niin en minäkään mitään lupaa tarvitse.

– Silti olet rikkonut toimintaaluerajat. Olet Punaisella Lis-talla ja KS nimenomaan kielsi sinua tulemasta hänen alueelleen sen jälkeen, kun olit tappanut Aihisen. Ja olet nyt rikkonut sitä kieltoa. Meidän pitäisi luovuttaa sinut hänelle.

– Teistä puolalaisista ja saksalaisista ei ole miestä siihen. Mi-nä tulin tänne vain, koska minulle tarjottiin keikkaa. Ja olin jo saada kohteeni ammutuksi, kunnes joku löi minut tajuttomaksi. Olitko se sinä, Tymek?

– Olen Tymoteuzs sinulle. Ja ei. Se en ollut minä. Ne, jotka sinut löivät tajuttomaksi ovat kuolleet. He näkivät kasvosi ja tiesin, mitä tehdä.

– Sinäpä olet tarkka säännöistä, Sarkomaa sanoi.

– Pakko olla, jos haluaa selvitä, Krzysztofiak sanoi. – Ketä tämä kohteesi on?

– Sitähän minä en sinulle paljasta. Se on vain joku nobody.

– Ei kyllä vaikuta miltään nobodylta, jos sinut nimenomaan palkattiin tappamaan hänet. Hän on joko vasikka tai muuten vain turvallisuusuhka, kun joku pyysi sinua tulemaan Tampereelta asti tänne.

– Se ei silti kuulu sinulle, kuka minun täytyy tappaa ja miksi. Se on minun oma asiani.

– Ei ole, kerta olet Varsinais-Suomen alueella. Olet edelleen Punaisella Listalla ja sinulle on annettu selkeät ohjeet, missä sinun pitää toimia. Me joudumme karkottamaan sinut täältä ja teemme sen omatoimisesti. Emme vaivaa KS:ää tällä asialla yhtään sen enempää, mitä sinä ansaitset hänen huomiotaan, Krzysztofiak sanoi ja otti uuden sikarin poltettavaksi. – Peittäkää naama uudestaan hupulla ja viekää autoon. Ja siivotkaa joku nuo kaksi tunaria pois täältä. Hävittäkää lipeässä.

– Tapahtuu, pomo, sanoi Erdbein niminen saksalaisliigalainen.

Sarkomaa pantiin auton takakonttiin ja Adrian lähti ajamaan autoa toisen puolalaisen kanssa. Heidän olisi tarkoitus ajaa palkkamurhaaja Hämeenlinnaan asti ja palata välittömästi takaisin Turkuun. Krzysztofiak oli sopinut asiakkaan kanssa tapaamisen ja hän halusi kaikki liigan miehet paikalle. Kyseinen asiakas oli halukas ostamaan loput varastoista, mikä tarkoittaisi hänelle vähintään yli 400 000 000 euron sijoitusta.

Projekti etenee aikataulussa, Krzysztofiak ajatteli ja tuprutteli sikarinsa loppuun.

25.

Playstationilla pelaaminen sai vähäksi aikaa murheet muualle, mutta sekään ei ollut lopullista. Chefiä vitutti. Hän oli saanut burner-puhelimeensa uuden viestin Sarkomaan numerosta, mutta kirjoittajana ei ollutkaan palkkamurhaaja. Viesti oli englanniksi ja sen sisältö kuului:

I think you were expecting a message from Sarkomaa. They are no longer in touch because I and my men got them out of this city. Sarkomaa is on the Red List and has no permission to operate here. I had to take the action. Whoever you are, don't try to contact them anymore. TK

Chef ei ymmärtänyt, miksei Sarkomaa ollut kertonut olevansa niin sanotulla Punaisella Listalla. Kyseessä oli hänen palkkamurhaajan uransa ensimmäinen epäonnistuminen ja sen oli saanut aikaan pieni kommunikointivaikeus. Vaikka Chef ei tiennyt, että nimikirjaimet TK tarkoittivat Tymoteuzs Krzysztofiakia, arvasi hän huumeliigalla olevan näppinsä pelissä. Siitä hän tiesi seilanneensa vaarallisilla vesillä. Jos kyseessä olisi liigan sijasta Ponusyndikaatti, olisi hänelle voitu antaa mahdollisuus selittää ja KS olisi mahdollisesti antanut hänelle luvan pitää Sarkomaa kaupungissa, kunnes tämä on tappanut Karposen. Nyt Chef tajusi, mitä tämä hänelle maksoi.

Chef sai kuitenkin kiittää onneaan siitä, että oli syntynyt Lounais-Suomessa. Muussa tapauksessa huumeliiga tai Ponusyndikaatti olisi ottanut hänet kuultavaksi sääntöjen rikkomisesta. KS ei ollut vaarallinen mies, mutta hän oli Lounais-Suomen rikollispomojen pomo ja häntä tuli totella tai joutui Punaiselle Listalle ja karkotetuksi Uudellemaalle tai Hämeeseen.

KS:n aikana vain kaksi henkilöä oli joutunut tuolle pahamaineiselle Listalle. He olivat Sarkomaa ja Marjula, joka oli aiemmin ollut Lounais-Suomen pomojen pomo. KS oli kuitenkin syrjäyttänyt hänet vaikutusvallallaan ja määrännyt hänet siirtämään organisaationsa Pirkanmaalle. Marjula oli siirron vuoksi joutunut muuttamaan organisaationsa nimen Saaristoveljistä Järviveljiksi. Hän kävi sillä hetkellä sotaa SC:n Leeviläisiä vastaan Pirkanmaan sekä Kanta- ja Päijät-Hämeen herruudesta.

Listalla olemisesta huolimatta Marjula nähtiin edelleen Suomen seksikkäimpänä rikollispomona.

Chef otti kapulan takaisin käteensä ja jatkoi pelaamista. Kello lähestyi 16 ja ulkona oli jo hämärtynyt. Chef kuitenkin pelkäsi mennä ulos Karposen takia. Hänellä ei ollut enää apuria, joka voi toimia ja hänen vastustajalleen se oli otollista.

***

Karponen katsoi puhelimeen saamaansa viestiä, joka oli tullut Krzysztofiakilta. Viestissä puolalainen halusi saada tietoonsa, miksi Chef oli palkannut Sarkomaan ottamaan hänet hengiltä ja Karponen vastasi totuudenmukaisesti:

Because I know too much, what that fucker has done. And I am going to kill him but first I need to gather some intel about his identity and what he is to his victim.

Krzysztofiak oli vastannut:

Got it. If you need help, be in touch.

Ei Karponen tarvinnut toimessaan huumeliigan apua. Hän ei tahtonut joutua suurempiin ongelmiin sekaantumalla järjestäytyneeseen rikollisuuteen, vaikka oli jo KRP:n etsityimpien listalla. Hänen ainoa motivaationsa oli selvitä hengissä.

Karponen alkoi miettimään ja älysi, että hänen on saatava joitain liittolaisia. Mutta hän ei tahtonut turvautua mihinkään rikollisjärjestöön, josta poliisit tiesivät. Ainoiksi vaihtoehdoiksi jäisi näin ollen Ponusyndikaatti ja Marjamiehet, joista toinen oli tosin epäluotettava ja korkoa kiskova. KS oli pitänyt huolen, että hänen järjestönsä ei ole poliisin listalla, mutta siihen hän ei ollut käyttänyt lahjontaa – sitä hän ei harjoittanut. Hän oli onnistunut pitämään Ponusyndikaatin poissa listalta vain siksi, koska hänellä oli laillinen toimialue, jonka varjoissa syndikaatti toimi. Hän omisti koko nimellään panimon ja tislaamon, joissa hän valmisti olutta ja whiskyä. Tislaamon tiloissa toimi pontikankeittoalue, joka oli naamioitu yhdeksi whiskysektoreista.

Karponen avasi puhelimen ja alkoi selaamaan Tor-verkosta syndikaatin tietoja. Näitä ei ollut olemassa. Mikäli halusi ottaa yhteyttä syndikaattiin, oli otettava yhteyttä virallista kautta ja sanottava kreikaksi voitteko auttaa. Kun se olisi sanottu, puhelu suljettaisiin ja muutaman minuutin päästä tulisi uusi puhelu syndikaatin yhteyshenkilöltä, joka ohjeistaisi tulemaan tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan.

Karponen katsoi nopeasti, kuinka tarvittava sana sanotaan ja kaivoi tislaamon asiakaspalvelun numeron. Hän otti muutaman sisään- ja uloshengityksen ennen kuin soitti numeroon.

– Coastal Distillery asiakaspalvelu, kuinka voin auttaa? numerosta kuului.

– Boríte na me voithísete, Karponen sanoi.

Puhelu suljettiin välittömästi ja Karponen alkoi odottamaan. Hän odotti kolme minuuttia, kunnes puhelin alkoi väristä ja hän otti puhelun vastaan.

– Haloo, hän sanoi.

– Kello 1.00 yöllä Kakolassa, funikulaarin luona ylärinteessä, puhelimesta sanottiin ja se suljettiin välittömästi.

Vanhan vankilan luona? Pitääks ne mua pilkkanaan? Karponen ajatteli.

26.

Campus Sportin salit olivat edelleen auki ja niillä pääsi harjoittamaan fyysistä kuntoa. Laura ja Elviira olivat tulleet treenaamaan yläkroppaa ja olivat varanneet ensimmäiseksi taljat käyttöön. He käyttivät ylä- ja ala-asennosta tulevia liikkeitä vuorotellen. Lauran ja Elviiran lisäksi Meisuo oli tullut Osku Pirtusen kanssa ja he olivat varanneet penkkipunnerruslaitteen itselleen. Meisuo varmisti Pirtusen nostaessa 70 kilon määrää, joka olisi hänelle uusi personal record.

– Yks vielä menee, Meisuo sanoi ja piti kätensä valmiina siltä varalta, että Pirtunen epäonnistuu.

– Ei perkele muuten mene, Pirtunen sanoi ja nosti tankoa takaisin paikalleen. Meisuon oli pakko auttaa häntä, koska muuten tanko olisi rojahtanut hänen päälleen.

Salilla ei paljoa väkeä ollut. Nelikon lisäksi vain kolme muuta oli tullut treenaamaan ja heistä kaksi oli kuntopyörillä ja kolmas tekemässä syväkyykkyjä painotangon kanssa. Meisuo oli aluksi suunnitellut ottavansa kyykkylaitteen käyttöönsä, mutta se oli ollut varattuna jo silloin, kun nelikko oli tullut. Heidän tultua pukuhuoneista treenikamat päällä, oli kyykkylaitteen käyttäjä vaihtunut nykyiseen.

Pirtunen otti vettä ja valmistautui varmistamaan. Meisuon PR olisi ollut 90 kiloa, mutta hän otti lämmittelynä saman verran, mitä kaverinsa. Pirtunen ei olisi pärjännyt 90 kilossa vielä, vaan sitä vasten oli tehtävä vielä työtä.

Laura sääti taljojen painomäärän 50 kilosta 60 ja jatkoi ylätaljan treenaamista. Hän sai huokaista helpotuksesta tietäessään Iivon olevan kotona ja Chef oli ollut lopun päivää hiljaa. Tällä ei ollut juuri nyt paljoa mahdollisuuksia lähettää Lauralle ahdistelevia tai uhkaavia viestejä, vaan hänen oli pidettävä fokuksensa. Laura ei tiennyt, että oli nähnyt Chefin sinä päivänä ja tullut tätä vastaan aiemmin päivällä. Karposta hän ei ollut nähnyt, vaikka tämä oli kävellyt hänen ja Chefin ohitse.

– Tehdäänkö vaihto? kysyi Elviira.

– Tehdään vaan, Laura vastasi ja vaihtoi alataljalle.

Meisuo ja Pirtunen lisäsivät painoja, mutta tällä kertaa Pirtunen toimi vain varmistajana. Hän ei vielä pystynyt nostamaan enempää kuin 70 kiloa penkistä, mutta maastavedossa hän pystyi nostamaan enemmän. Varmistajana oleminen ei olisi hänelle ongelma Meisuon yrittäessä nostaa satasen penkistä.

– Jassu. Ootsä valmis? Pirtunen kysyi.

– Juu, Meisuo vastasi ja nosti tangon. Hän alkoi hitaasti laskea: – Yksi… Kaksi… Kolme… Perkele! Ei ihan mene neljäs.

– Ei hätää, Pirtunen sanoi ja veti tangon takaisin paikalleen. – Se vaatii vaan treeniä, niin saat sen neljännenkin menemään.

– Jätkät. Meneeks teil viä kaua sen parissa, vai voinks mä tulla nostamaan penkkiä? kysyi yksi salilla olevista.

– Joo, voit sä tulla, sanoi Meisuo. – Jätetäänks me painot, vai uskotsä voivas nostaa satasen?

– En ihan. Poistakaa 40 kiloa.

– Alright, sanoi Pirtunen.

Painot poistettuaan Meisuo meni treenaamaan hauislihaksiaan käsipainoilla ja Pirtunen siirtyi juoksumatolle. Laura ja Elviira vaihtoivat myös laitetta ja menivät tekemään vatsoja ja selkälihaksia.

Salin kaiuttimista ei sillä kertaa soinut mitään energistä musiikkia, vaan joululauluja. Se ei ollut yhtä inspiroivaa, mitä esimerkiksi rockin soittaminen, mutta se kelpasi ainakin sillä hetkellä salilla oleville. Ainakin Meisuolle, jolta oli unohtunut kuulokkeet kotiin. Meisuon ollessa salilla hänen kuulokkeissaan soi tavallisesti joko Poets of the Fall tai Scorpions. Joulun aikaan hän tykkäsi kuunnella Raskasta Joulua -projektin ja entisen Sabaton-kitaristi Tommy Johanssonin johtaman ruotsalaisbändi Majestican joulumetallia. Nyt ei soinut kumpikaan.

Elviiralla sen sijaan soi kuulokkeissa paikallisen alternative rockyhtye The Pearl of Archipelagon tekemä joululevy ja sen senhetkinen kuunnelluin kappale This Christmas I Won't Be Alone. Yhtyeen musiikki mukaili osin Poetseja, mutta oli melankolisempaa ja suurin osa kappaleista koski yksinäisyyttä ja nimen mukaisesti saaristolaiselämän eristyneisyyttä. Sen perustaja Topi Arkku oli viettänyt lapsuutensa pienellä saarella Ahvenanmaalla. Hänen oikea nimensä oli Tobias Arqvist, mutta häntä kutsuttiin nimellä Topi ja hän oli ottanut taiteilijanimekseen Arkku.

Joululevylleen yhtye oli kuitenkin tehnyt positiivissävytteisempää musiikkia. Levyn kuunnelluin kappale oli saanut siihen mennessä 100 000 kuuntelukertaa. Bändi ei ollut kovin suosittu muualla paitsi Turun alueella. Kappale soi näin:

I still remember

how you left me the Christmas prior

I remember the sting I felt in my heart

and it still hurts me

This year I am stronger

This year I won't give up so easily

I have become more rational

And you no longer can get under my skin

This Christmas I won't be alone

I have built my life stronger

Lot of things have already hurt me

But this Christmas I won't be alone

You can tell the people your sobbing story

but you can't no longer break me

I am not the one who will be kneeling

and asking you to come back

This Christmas I won't be alone

I have built my life stronger

Lot of things have already hurt me

But this Christmas I won't be alone

No matter what you will say

There won't be the day I come to you

I have a new life

and a petty ex like you cannot destroy it

This Christmas I won't be alone

I have built my life stronger

Lot of things have already hurt me

But this Christmas I won't be alone

This Christmas I won't be alone

Elviira oli tottunut bändiltä juuri tällaisiin kappaleisiin, mutta harvoin hän kuuli Topin laulavan riemukkaammalla äänensävyllä. Tavallisesti hän lauloi melankolisesti ja välillä suurin tunteenpurkauksin, joita ei aina voinut sanoittaa.

Elviira oli kerran nähnyt yhtyeen soittamassa Marilynissä. Tuosta kohtaamisesta hänellä oli kuva yhtyeen kosketinsoittaja Lasse Månsin ja kitaristi Mikaela Sundqvistin kanssa. Kaikki bändin jäsenet olivat äidinkieleltään ruotsinkielisiä, mutta puhuivat suomea suhteellisen hyvin, vaan eivät täydellisesti. Meisuo oli saanut otettua kuvan Topin ja rumpali Peter Andersonin kanssa ja hän oli pinnannut sen Instagram feediinsä.

– 44… 45, Meisuo laski naama virneessä. Hän oli valikoinut 24 kilon painot hauisharjoitteluunsa ja aikoi tehdä niillä sadan väännön sarjan.

Pirtunen lisäsi juoksumaton vauhdin kahdeksaan kilometriin tunnissa. Matkaa hän oli sillä tehnyt jo kilometrin, ja hän tavoitteli viittä kilometriä. Hän oli aloittanut pienellä neljän kilometrin tuntivauhdilla ja lisäsi sitä aina kilometrin verran käveltyään ja hölkättyään 250 metriä.

***

Nelikko poistui salilta puolitoistatuntia myöhemmin ja menivät käymään K-Marketissa hakemassa jotain pientä suuhunpantavaa. Pirtunen tosin jatkoi Käsityöläiskadulle viedäkseen vaatteensa pyykkiin ja käydäkseen suihkussa. Hän oli ujo eikä kokenut mukavaksi peseytyä kuntosalilla, vaikka hän lukitsisikin oven.

Meisuo ja Elviira eivät tahtoneet jättää Lauraa vartioimatta mahdollisen vaaran vuoksi. He ajaisivat tämän Varissuolle ja jatkaisivat sitten takaisin Halisiin. Meisuo ei asunut siellä, mutta he olivat alkaneet Elviiran kanssa katselemaan uutta asuntoa, johon he voisivat muuttaa yhdessä avoparina.

– 3,16, myyjä sanoi Lauran pistettyä patonkinsa kassalle.

Laura otti K-plussakorttinsa ja otti plussapisteet talteen. Maksettuaan ostoksensa Debit-kortillaan hän jäi oven viereen odottamaan Meisuon ja Elviiran maksavan omat ostoksensa.

Auto oli parkkeerattu Läntisen pitkäkadun varrelle ja Laura meni takapenkille Elviiran istuessa pelkääjän paikalle. Meisuo käynnisti moottorin ja alkoi ajamaan. Tuulilasin pyyhkijät saivat taas työtä sateen takia. Oli vaihteeksi pimeä joulukuu – ei lunta maassa ja sade oli vesisadetta. 13. päivä oli ollut poikkeus, mutta se vähä lumi oli sulanut 14. päivän aikana.

Auto ajoi Varissuolle ja Laura jäi kyydistä. Vaikka tilanne oli nyt rauhallisempi ja sade ei paljoa haitannut, paitsi saamalla kiroilemaan lumetonta joulukuuta, ei kenelläkään ollut tietoa Chefin tarkkailleen Lauran saapuneen kotiin.

27.

Työpäivän jälkeen sauna todella teki terää. Kaisa oli kotiin tultuaan tehnyt ensin jotain pientä syötävää, kunnes hänen ovikellonsa oli soinut. Naapurissa asuva Vilma Kortesuo oli pyytänyt häntä tulemaan kanssaan löylyihin, eikä Kaisa voinut kieltäytyä. Vilma oli naapureista ainoa, jonka kanssa hän vietti aikaa eniten muiden ollessa hänelle melko tuntemattomia.

Vilma oli ottanut mukaan pari Hartwallin glöginmakuista lonkeroa tai tuttavallisemmin glönkeröä saunajuomaksi. Kaisa tyytyi Seltzeriin, mutta oli hänellä myös yksi Somersbyn päärynäsiideri mukanaan. Päivä oli taas kulunut pitkälti paperitöitä tehdessä. Hänelle ei ollut suotu mahdollisuutta mennä mukaan tutkimaan tarkemmin KRP:n poliisien joutuessa haavoittuneiksi. Jahnukaiselle oli suotu se kunnia ja se vitutti.

– Se vanhempi mies, joka sun sohvalla istui, onko se sun pappas? Vilma kysyi riisuessaan kylpytakkia yltään.

– Vaari se mulle kyllä on, mutta on se. Se tuli tänne viettämään joulua. Ja mikä mä olen jättämään sitä yksinään. On se mukava saada kerrankin viettää joulua sen kanssa, Kaisa kertoi.

– Varmasti on, Vilma sanoi ja avasi saunan oven. – Sulla ja Otolla vissiin meni poikki?

– Joo. Se jätti, mutta en mä ole siitä millänsäkään. Parempi näin, kuin olla juopon kanssa ja murehtia, milloin se tulee kotiin mustan silmän kanssa.

– Mut eiks sillä ole tavaroita sun kämpällä?

– Se on myynyt melkein kaikki omat tavaransa, jotta pääsee veloistaan. Se käyttää ylijääneet rahat joko ryyppäämiseen tai sitten uhkapelaamiseen. Sillä ei ole mitään kontrollia.

– Kuulostaa ihan mun exältä Kasperilta. Se ryyppäsi ja pelasi. Heitin lopulta pihalle ja sanoin, ettei takaisin ole tulemista. Ja se on ymmärtänyt pysyä poissa.

– Siinä tapauksessa meillä on yhtä paskat exät, Kaisa naurahti ja otti Seltzer-tölkkinsä "kilistelläkseen" sitä Vilman kanssa.

Molemmat olivat saunassa alasti, mutta se ei haitannut. He olivat tottuneet näkemään toisensa aataminasussa. Toisinaan heiltä se meni vitsailun puolelle ja jos olisivat olleet teinejä, olisivat he todennäköisesti vitsailleet molempien rintojen koosta. Mutta he olivat nuoria aikuisia ja järkeviä sellaisia.

Kaisa otti kauhan käteensä ja heitti löylyä kiukaalle. Lämpötila läheni 80 astetta, mikä oli naiskaksikolle juuri sopiva. Kaisa oli kokenut kuumemman saunan pari vuotta sitten käydessään Tampereella Kaukajärvellä saunomassa Oton, Niilon ja Junnilan veljesten serkun Katariina Viljasen kanssa. Katariina oli asunut Tampereella kohta kaksi vuotta muutettuaan sinne Jyväskylästä. Hän opiskeli poliisiammattikorkeakoulussa ja pyrki liittymään myöhemmin kaupungin poliisivoimiin. Kaisa oli toiminut innoittajana Katariinan uravalinnalle.

Pukuhuoneen ovi avautui ja sisälle tuli toinen naapuri, Sanna Rohvala. Hän oli katsonut ajanvarauksen väärin ja tuli vahingossa Vilman varaamalla ajalla. Sanna katsoi saunassa olijoita nolostuneena.

– Sorry. Mä taisin tulla väärään aikaan, Sanna sanoi.

– Älä vähättele. Liity seuraan vaan. Kyllä täällä on tilaa, sanoi Vilma.

– Ei mua haittaa ainakaan, sanoi Kaisa.

– No, jos siinä tapauksessa. Saa Joni tulla sitten oikeaan aikaan yksinään tai äijäporukan kanssa, Sanna sanoi ja nousi saunan penkille.

Kaisa ojensi tälle yhtä Seltzeriä, mutta Sanna kieltäytyi.

– Kiitos, mutta mä en voi juoda.

– Ootko sä antabuksella? kysyi Vilma

– En. Mä oon raskaana.

– Häh? Sanna Rohvola. Et sä oo maininnut meille mitään tästä, sanoi Kaisa.

– Mä sain itsekin tietää vasta äsken. Tein testin ja näytin Jonille. Se hyppäsi kattoon riemusta.

– Meidän täytyy siinä tapauksessa onnitella sua, sanoi Vilma.

– Kiitos.

Sanna ei alkoholia voinut juoda, mutta hän oli ottanut saunajuomaksi Pepsin. Kaisa heitti taas löylyä ja antoi hikikarpaloiden valua selkää pitkin.

***

Kaisan asunnossa Tahvo oli mennyt olohuoneen sohvalta keittiöön hakemaan itselleen jotain purtavaa. Hän teki itselleen voileivän ja etsi kaapista metvurstia ja juustoa. Voileivän tekeminen oli hänelle turvallisempaa, kuin alkaa tekemään mitään hellalla. Hän ei enää vuosiin ollut syönyt melkein muuta paitsi valmisaterioita, joita oli lämmittänyt mikroaaltouunissa.

Kaisa oli jättänyt radion päälle keittiössä ja sieltä tuli parhaillaan uutisia. Karponen oli edelleen ykkösuutisena ja Ruohosen antamassa haastattelussa tämä painotti KRP:n keskittävän paljon resursseja hänen kiinnisaamisekseen. Julkisuudessa ei sitä sanottu, mutta KRP:n ja rikospoliisin huumepuolen tutkijoilla oli tulossa jotain, mikä saattaisi vaikuttaa huumeliigan kiinnijäämiseen.

Ovikello soi. Tahvo keskeytti leipänsä voitelun ja meni katsomaan, kuka oven takana oli. Hän vilkaisi ensin ovisilmästä ja sitten avasi. Se oli Niilo.

– Iltaa, Niilo sanoi.

– Ehtoota, Tahvo vastasi. – Sää tairat olla Niilo Junnila?

– Juu, olen. Onks Kaisa kotona? Mä pääsin lähtemään töistä etuajassa, niin aattelin käydä poikkeamassa.

– Se on just nyt saunomassa naapurinsa kanssa. Mää jäin tänne, kun en viitti häiritä niitä. Käy toki peremmälle. Ei sun rappukäytävässä tartte kykkiä.

– Kiitos, Niilo sanoi.

Tahvo haki termospullon ja otti kaapista mukin Niilolle.

– Juakos Junnilan poika kahvetta? hän kysyi.

– Mä en tavallisesti juo kahvia tähän kellonaikaan, mut voin mä puolen mukillista ottaa, Niilo vastasi.

– Sitähän mää vähän arvelinkin, Tahvo sanoi ja kaatoi mukin puolilleen.

Tasapainon pitäminen oli vanhalla miehellä huteraa. Hän oli kaatua maahan joutuessaan pitämään toista kättään kainalosauvan varassa. Niilo toimi refleksinomaisesti ja auttoi häntä pysymään pystyssä.

– Kiitos, Tahvo sanoi. – Olen määkin yksi vanhuurenhöperö. Kyllä mun täytyisi tiätää, ettei tällä iällä kannata pelleillä. Ei varsinkaan tän mun sairauteni takia.

– Sairauden? Niilo ihmetteli.

– Mulla on polio, kuten sää varmaan huamaatkin. Ja sen lisäksi mulla on amyloitoosi.

– Sydänsairaus? Niilo arvasi, vaikka ei tiennyt termiä.

– Joo. Mulle tiagnosoitiin sellainen vähän aikaa sitten. Kaisa on sen vuaksi neuvonut mua ottamaan rauhallisesti, koska se pelkää mun syrämen pettävän. Ja en voi moittia pojantytärtä. Oikeassa se on.

– Onks sulla joku lääkitys siihen. Anteeks, jos olen utelias.

– Mulle on määrätty tafamidista. Sen avulla mä pystyn estämään pahempia komplikaatioita.

Niilo ei päättänyt udella Tahvon sydänsairaudesta enempää. Se ei kuulunut hänelle, vaikka hän olikin huolissaan.

***

Kaisa väänsi avainta lukossa ja heilautti kättä Vilmalle ja Sannalle ennen asuntoon menoa. Hän oli pienessä hiprakassa, mutta se ei paljoa näkynyt ulospäin. Kokemus oli lähinnä sisäistä.

Niiloa hän ei ollut odottanut näkevänsä sinä iltana, mutta yllätys oli mieluinen. Heidän sovittu elokuviinmeno oli Kaisalle jo mieluinen ajatus, mutta Niilon ilmestyminen hänen kotiinsa odottamatta sai hänet vielä paremmalle tuulelle.

– Sä pääsitkin jo tapaamaan mun vaarini, Kaisa sanoi pistäessään avaimet lipaston päälle.

– Joo. Se oli täällä vastassa sun ollessa saunomassa, Niilo vastasi.

– No kiva. Varrotkaa ihan vaan minuutti, niin käyn pistämässä jotain parempaa päälle.

Tahvo aavisti Kaisan ja Niilon haluavan puhua keskenään, joten hän palasi olohuoneeseen jatkamaan Saiturin joulun katsomista. Hän oli ehtinyt katsoa sitä Marleyn haamun ilmestymiseen asti, kunnes häntä oli alkanut hiukoa ja hän oli mennyt tekemään voileipää itselleen. Elokuvan hän oli saanut pistettyä paussille, vaikka ei ollut heti hahmottanut, kuinka se tehdään. Kaisa oli pistänyt Disney Plussan päälle Playstationinsa kautta eikä kaukosäätimen, ja Tahvolla oli kestänyt hetki tajuta hänen täytyvän painaa X-painiketta elokuvan paussittamiseen. Nyt hän joutui taas miettimään, mitä painiketta oli painanut.

Kaisa tuli muutaman minuutin kuluttua makuuhuoneesta ja istui Niilon seuraksi keittiön pöydän ääreen. Kahvia hän ei enää juonut siihen kellonaikaan, vaan lämmitti mikrossa glögiä. Hän täytti myös Niilon mukin glögillä ja pisti molemmat lämpiämään samanaikaisesti.

– Mikäs sut sai tulemaan tänne tähän kellonaikaan? Kaisa kysyi otettuaan mukit mikrosta.

– No, pääsin töistä aiemmin ja aattelin tulla morjestamaan, Niilo sanoi. – Tai, no. Ketä mä olen huijaaman. Suahan mä tulin tänne näkemään, näin suoraan tunnustettuna.

– Ei sun nyt mun tähden olis tarvinnut tulla tänne illalla.

– Ei ehkä olisi, mutta mä halusin.

– Sä oot hölmö, tiesiksä sen?

– Taisin tietää, Niilo sanoi ja otti siemauksen glögistä. – Mutta teki mun mieli nähdä, miten sä pärjäilet näin vapaa-aikana, kun ei sun tarvitse töitä miettiä.

– Please älä mainitse työ-sanaa. Mä haluaisin saada ne pois mielestä iltaisin, mutta en mä tän tapauksen takia pysty. Poliisilta menee kohta uskottavuus, ellei me kohta saada Karposta kiinni, Kaisa sanoi.

– Sorry, my bad. Oon samaa mieltä. Ei puhuta töistä, vaan jostain muusta. Sä olit saunassa naapuris kanssa, jos mä arvasin oikein.

– Juu. Vilman ja Sannan kanssa tuli otettua pienet löylyt. Ne tekee aina teränsä iltaisin.

– Mitäs sun vaaris on tykännyt olla täällä?

– Se viihtyy, Kaisa vastasi. – Ei se tietenkään ymmärrä näitä kaikkia mun laitteita, mutta se tykkää, että tää talo on rauhallinen. Sen oma asunto Pirkkalassa ei sitä ole. Siellä naapurit riitelee keskenään melkein koko ajan.

– Kuulostaa vähän mun lapsuusajoilta. Äiti ja isä riiteli melkein päivittäin, kunnes erosivat 2012. Onneks me saatiin jäädä Oton kanssa isän luo asumaan äidin ollessa taloudellisesti epästabiili. Jo niiden liiton aikana se joutui turvautumaan isän palkkaan tekemättä itse yhtikäs mitään. Sen käytöksestä tulee mieleen vain ne liioitellut draamaelokuvat, joita netissä näkee.

– Sä olet tainnut joskus mainita siitä. Vai oliko se Otto, en nyt muista, Kaisa sanoi.

– Todennäköisesti mä. Otto siitä ei tahdo puhua ollenkaan.

– Fair enough. Mitäs sä meinasit? Ajatteliksä mennä tänään vielä takaisin kämpille.

– Jaa Koulukadulle? Mitä mulla siellä muka tähän kellonaikaan on tekemistä, ellei GTA:n pelaamista lasketa? Thorilla on ajastettu ruoansaantilaite ja se osaa mennä hiekkalaatikolleen eikä kuse tai paskanna lattialle paitsi sairaana. Toivon mukaan se ei kuitenkaan ole sairas just nyt.

Thor oli Niilon ragdollkissa, jonka hän oli aikoinaan saanut 25-vuotislahjana Katariinalta. Se oli ollut silloin pentu Katariinan perheen kissan synnytettyä samana vuonna. Yhden pennuista he olivat pitäneet itsellään, mutta muut oli myyty pois. Kun Niilolle oli suunniteltu jotain lahjaksi, oli Katariina päättänyt antaa yhden pennuista hänelle. Se oli nyt viisi vuotta ollut hänen seuranaan ja koronavuotena Thor oli pitänyt hänelle seuraa rajoitusten ollessa vielä voimassa.

– Mä voin kai nukkua lattialla. Ei Tahvoa viitsi pistää pois sohvalta sen sairauksien takia, Niilo sanoi.

– Lattialla nukkuminen ei ole mukavaa, eikä mulla ole ilmapatjaa, jolla sä voisit maata. Mutta miks sä haluaisit nukkua lattialla, kun mulla on tossa toi sänky? Kaisa kysyi.

– Eikö se ole vähän sopimatonta? Mitä Tahvo ajattelisi?

– Vaari ei ole vanhoillinen. Se ymmärtää kyllä, jos kaksi ihmistä makaa samassa sängyssä.

Niilo kohautti olkapäitään ja nyökkäsi sitten hyväksyen tarjouksen. Vaikka idea kuulosti vain viattomalta, sitä se ei todellakaan ollut. Eikä Niilo voinut sitä kieltää. Hän ja Kaisa molemmat halusivat sitä.

Neljäs osa

18. joulukuuta

28.

Sitä tunsi itsensä entistä paranoidimmaksi, kun joutui joka toinen sekunti katsomaan olkansa ylitse varmistuakseen, ettei kukaan seurannut. Karponen oli vähin äänin tullut Kakolanmäen etelärinteelle, mutta ei ollut varma, tuliko hänen mennä ylös vai pysyä alhaalla. Soitettuaan puhelun, hän ei ollut älynnyt kysyä.

Oletuksena kuitenkin oli, että Ponusyndikaatin yhteyshenkilö tahtoi tavata hänet mäen päällä. Funikulaari oli jo suljettu eikä sitä avattaisi muutamaan tuntiin, joten Karposelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin taittaa sekin matka jalan.

Karposella oli onnea. Syndikaatin yhteyshenkilö ei ollut vielä saapunut, vaan hän oli parhaillaan ratsiassa rattijuoppojen varalta. Se saattoi kuulostaa järjettömältä, mutta sitä se ei ollut. Se oli poliisin taktiikka saada Karponen liriin. Poliisin puhalluttaessa ajajia, voisivat he vilkaista muuta autoa etsintäkuulutetun varalta.

Tultuaan mäen päälle Karponen katsoi kelloa. Se oli 0.54, eli hän oli tullut ajallaan. Yhteyshenkilöä ei vielä näkynyt, joten hän jäi odottamaan funikulaarin yläpäähän tämän saapumista. Aikansa kuluksi hän otti yhden savukkeen ja alkoi tuprutella sitä.

Koska maassa ei ollut lunta, sai Karponen olla rauhassa. Hotellissa mahdollisesti hereillä olevat asiakkaat eivät näkisi tai kiinnittäisi häneen huomiota. Hänet näkisi vain mahdolliset koirankusettajat ja henkilö, jonka kanssa hän oli sopinut tapaamisen Kakolanmäkeen.

Kello ehti jo lyödä yksi, kun yhteyshenkilö pääsi ratsiasta. Se oli hänelle noloa. Hän oli Ponusyndikaatin jäsen ja hänen olisi kuulunut olla ajoissa. Nyt hän kuitenkin tuli paikalle muutaman minuutin myöhässä.

Karponen nojasi seinää vasten auton ajaessa kohdalle ja pakittaessa kääntyäkseen ympäri. Kuljettaja avasi ikkunansa.

– Vasemmanpuoleiselle takapenkille, mars! hän sanoi.

Karponen totteli ja avasi vasemmanpuoleisen oven. Oikeanpuoleisella istui mies, joka oli pukeutunut tuxedoon ja jonka hiukset olivat kammattu keskijakaukselle. Ikää hänellä ei ollut 30 vuotta enempää ja silti hän johti Lounais-Suomen rikollisia. Hän oli KS, jonka sukunimeä eivät tienneet muut, paitsi Ponu-syndikaatin jäsenet, joilla oli vaitiolovelvollisuus. Kukaan muu ei tiennyt hänen sukunimeään, mutta hänen etunimensä tiedettiin. Hänen etunimensä oli Keijo.

Keijo otti pullon Pinot Noir -viiniä ja kaatoi Karposelle.

– Sinulla oli jotain asiaa minulle, kerta soitit eilen yritykseni asiakaspalveluun ja sanoit kreikankieliset sanat. Mistä olet ne kuullut? hän kysyi.

– Kaikki rikolliset tietävät sen. Tunnussanaa jaetaan dark webissä koko ajan, Karponen sanoi.

– Siinä tapauksessa salausta on tiukennettava. Sitä ei kuuluisi antaa kaikelle kansalle kuultavaksi. Mutta mennään asiaan. Mistä halusit puhua kanssani?

– Mä tarvitsisin apua. Tarvitsen tietoa eräästä miehestä, joka on kenties mulkeroin kaikista tuntemistani ihmisistä. Se on lähettänyt eräälle henkilölle ahdistelukuvia ja näin heidät kahdestaan Varissuolla eilen iltapäivällä. Tarvitsen tietoa siitä äijästä, jotta voin varoittaa hänen uhriaan ja sitten tappaa.

– Otapa rauhallisesti. Miksi tappaa, kun hänet voi vain antaa ilmi? Kuolema olisi hänelle pelkkä menolippu vapauteen, mutta vankilassa hän saisi aikaa pohtia käytöstään, Keijo sanoi. – Mutta tiedät, etten minä tee paljoa yhteistyötä sinunlaistesi miesten kanssa. Olen nähnyt sinun kuvasi uutisissa ja tiedän sinun olevan KRP:n etsityin mies tällä hetkellä. Minun pitäisi oikeastaan antaa sinut ilmi, mutta en tee sitä. Sinusta voi olla minulle hyötyä.

– Mä teen mitä tahansa, jotta sä et vasikois mua. Mä voin tarjota palvelustani sulle, Karponen sanoi.

– Vai palvelusta? Siitä minä en ikinä kieltäytyisi. Voisin ehkä tehdäkin sinusta Ponusyndikaatin assosiaatin, mutta sitä varten sinun on tehtävä ensin työsi ja meidän täytyy pyyhkiä sinut kartalta. Voin tarjota sinulle apua, mutta sitä varten sinun on luvattava minulle yksi asia. Jos jäät kiinni, et puhu minusta tai järjestöstäni mitään. Jos minut petetään, niin…

– Silloin tapetaan, tietenkin.

– Tapetaan? Hulluko olet? Eikö sinulla ole käsitystä, kuka minä olen. Minusta pidetään juuri siksi, koska en tapa ihmisiä. Pyrin välttämään väkivaltaa, koska se vain pahentaisi asioita. Tappamaan alan vasta, jos joku on suuri uhka kansalliselle turvallisuudelle. Sitä sinä et ole ainakaan vielä. Myönnän sinun tappaneen poliiseja, mutta se ei ole pääasia. Kansallinen uhka sinusta tulee vasta, jos alat kohdistamaan vihaasi köyhiä ja muita heikko-osaisia kohtaan.

– Mutta, jos sä et meinaa tappaa mua, mitä sä sit meinaat?

– Minun taktiikkani on pitää ihmiset elossa. En hyödy kenenkään kuolemasta, kun voin käyttää virheen tehneitä hyödykseni. Heidät pakotetaan eristyksiin ja tekemään minulle töitä palkatta. Se on minun tapani rangaista virheestä.

Keijo joi lasinsa tyhjäksi ja kaatoi lisää.

– Kenestä haluat tietoa? hän kysyi.

Karponen kaivoi puhelimen taskustaan ja näytti Chefin kuvan hänelle.

– Tää äijä. Siitä mä haluan saada tiedot, hän sanoi.

– Jassoo. Enköhän minä pysty siihen, Keijo sanoi ja lähetti kuvan hänen omaan puhelimeensa. – Ahti Karponen. Tämän yön saat majailla minun luonani, mutta varokin kajoamasta naiseeni tai mihinkään muuhun, jota minulla on talossani. Kaikki, paitsi Nina ja hänen huoneensa ovat omaisuuttani ja jos kajoat yhteenkään, joudut jynssäämään taloni puhtaaksi lattiasta kattoon kummassakin kerroksessa jokaisessa huoneessa. Sama koskee ullakkoa.

– Vannon kautta kiven ja kannon, etten koske mihinkään. Kunnioitan sun omaisuuttasi ja naistas, Karponen sanoi.

– Wunderbar. Rakunen. Aja!

– Käskystä, kuljettaja sanoi ja painoi kaasua pohjaan.

29.

Herääminen tuntui aina piinalliselta, mutta tällä kertaa oli myönnettävä, ettei se ollut yhtä paha, mitä muulloin. Kaisan herätyskellon soidessa hän pisti sen torkulle ja katsoi sitten vierelleen. Niilo makasi hänen vieressään ja Kaisa edelleen tunsi viimeöisen lihaksissaan. Jos joku olisi kommentoinut tapahtunutta, olisi hän kutsunut Kaisaa oudoksi ja jopa moraalittomaksi. Tämä oli vasta eronnut yhdestä suhteesta ja oli nyt harrastanut seksiä exänsä veljen kanssa.

Kaisa ei asiaa nähnyt siltä kantilta. Hän myönsi sen tulleen melko äkkiä, mutta hän tiesi sen olevan, mitä hän halusi. Ei pelkästään seksiä, vaan jakaa yhteisen tulevaisuuden Niilon kanssa – oli tämä kenen tahansa veli paitsi hänen omansa. Ja samaa mieltä oli myös Niilo.

Niilo ei ensimmäiseen herätykseen herännyt, mutta toiseen hän heräsi. Ylös hän ja Kaisa eivät kuitenkaan vielä nousseet. Kello oli vasta 6.45. Työt molemmilla alkaisivat vasta kello 10, joten heillä ei ollut mitään kiirettä.

– Sullapa herätys soi aikaisin, Niilo sanoi.

– Se on jäänyt sellaiseksi. Mulla tavallisesti alkaisi torstaisin työt kahdeksalta, mutta ei tällä kertaa. Sorry, et sä jouduit heräämään, Kaisa sanoi.

– Mitä pienistä. Tässä voi vielä jatkaa nukkumista hetken aikaa. Ei munkaan työt ala ihan heti.

– Siinä mä olen sun kanssas samaa mieltä, Kaisa sanoi ja käpersi alastoman kehonsa Niilon syleilyyn.

Parivaljakko jatkoi nukkumista lusikassa ja saivat nukuttua vielä tunnin, kunnes Niilo avasi silmänsä ja nousi vuoteelta käydäkseen vessassa. Vaatteita hän ei pannut heti päälleen, koska aikoi käydä suihkussa. Kaisa oli antanut hänelle luvan käyttää suihkua tarvittaessa, vaikka Niilo ei asunutkaan kämpässä. Molemmat luottivat toisiinsa eikä suihkun käyttäminen ollut mikään häpeä.

Tahvo nukkui edelleen sohvalla ja jos nyt olisi ollut unikeonpäivä, olisi hän ollut sinä aamuna se unikeko. Tahvo muutenkin nukkui aamuisin pitkään – mihin hänellä olisi muka kiire ollut – mutta tällä kertaa hän taisi nukkua jopa pidempään, mitä tavallisesti. Hän heräisi vasta Kaisan ja Niilon lähdettyä töihin.

Kaisa makasi sängyllään silmät auki. Hän ei olisi tahtonut vielä nousta, mutta jonkun oli keitettävä aamupuuro ja -kahvit. Niilo saattoi sen toki tehdä myös – ja niin myös tekikin – mutta ei Kaisa olisi tahtonut pistää vierasta tekemään niitä puuhia.

– Mikäs vieras mä muka olen? Niilo kysyi muutama minuutti myöhemmin ollessaan pyyhe vyötäröllä keittiössä täyttämässä kahvinkeitintä ja tekemässä kaurapuuroa.

– Ethän sä tietenkään mulle vieras ole, mut…, Kaisa oli sanomassa.

– Äpäpäp. Mä en kuuntele vastaväitteitä. Totta kai mun on pakko vähän hemmotella sua. Sä olet mulle aika tärkeä, nimittäin.

Kaisa ei peittänyt punastustaan Niilon puhuessa hempeitä. Pieni hemmottelu hänelle toki kelpasi ja siksi hän antoi Niilon jatkaa puuhiaan. Hän itse kävi suihkussa.

Pantuaan hellan päälle Niilo kävi pukeutumassa ja tuli sitten takaisin keittiöön. Hän oli pukenut ylleen farkut ja vegvisiriä esittävän T-paidan. Kaulaansa hän oli pannut tursaansydän-kaulakorunsa, jonka käyttöä hän ei välttänyt julkisesti, vaikka sen keskelle muodostuikin hakaristi. Hän useasti joutui selittämään, ettei ole uusnatsi, vaan kaulakorun hakaristi oli vain osa suomalaisen mytologian symbolismia.

Kaisa tuli kylpyhuoneesta suihkutakkiin kietoutuneena. Hän kävi hakemassa lehden oven luota ja tuli se mukanaan keittiöön. Kaisa tilasi Turun Sanomia niin digi- kuin fyysisenä lehtenä. Turun sanomien lisäksi hänelle tuli Turun Seutusanomat keskusta -lehti.

Kaisa ei heti alkanut lukea lehteään, vaan pani sen pöydän päähän odottamaan myöhempää hetkeä. Hän otti mukinsa ja odotti tippumista. Niilo sekoitteli puuroa ja katsoi välillä Kaisaa, joka katsoi vuorostaan häntä. Vaikka Kaisalla oli kuumat paikat töissä, kun Karponen oli edelleen vapaalla, tuntui aamu kevyeltä ja rauhalliselta. Ja siihen oli yksinään syynä Niilon läsnäolo.

Puuro oli valmistunut ja Kaisa otti puurolautaset esille. Niilo ei niitä ollut löytänyt, vaikka oli etsinyt.

– Otatko sä voita puuros kanssa? Kaisa kysyi ottaessan voipakettia jääkaapista.

– Ei kiitos, mä en käytä voisilmää, Niilo vastasi. – Mutta, jos sulla on mansikkahilloa tai maitoa, niin mä voisin ottaa.

– Mansikkahillo multa on päässyt loppumaan, mutta maitoa mulla kyllä on. Olitko sä laktoosi-intolerantikko?

– Olen.

– Noni. Mulla ei olisi muuten ollut laktoosipitoista maitoa. Mä itsekin juon vallan laktoositonta nykyään.

– Mut eihän sulla ole intoleranssia? Niilo ihmetteli.

– Ei, mutta laktoositon maito säilyy pidempään juomakelpoisena, toisin kuin laktoosipitoinen. Se maksaa enemmän, joo, mutta mä olen valmis ottamaan taloudellisen "riskin" ostoksia tehdessäni, Kaisa sanoi vitsillä.

– Tottahan tuokin, Niilo sanoi ja kauhoi puuroa lautaselle.

Olohuoneesta kuului kuorsaus. Tahvolla oli ollut jo parin vuoden ajan hengitysongelma nukkuessa ja sen seurauksena hän saattoi nukkuessaan alkaa yllättäen kuorsata. Siitä ei kuitenkaan koitunut ongelmaa muille. Hänen asunnossaan ei asunut hänen lisäkseen muu kuin hänen kissansa. Kaisaa kuorsaus ei häirinnyt hänen pitäessä ovea kiinni öisin. Pirkkalan asunnossa Misse saattoi herätä isännän kuorsaukseen, mutta sekin tavallisesti vain käänsi kylkeä tai vaihtoi nukkumapaikkansa koristaan olohuoneen sohvalle.

Kaisalla oli makuuhuoneessa raskas ilma ja hän toisinaan piti ovea raollaan, mutta viimeisinä muutamana iltana hän oli sulkenut sen. Jos nyt olisi ollut kesä, hän olisi pitänyt ikkunaansa auki saadakseen huoneeseen parempaa hengitysilmaa. Sillä kertaa ei raskas ilma ollut häirinnyt Kaisaa eikä Niiloa, mutta seuraavan yön Kaisa aikoi pitää ovensa auki.

– Siitä elokuvahetkestä muuten. Millai sä pääset töistä? Niilo kysyi.

– Mulla loppuis tavallisesti kello 18, mutta voin toki pyytää päästä lähtemään aikaisemmin. Kotona mä tuskin ehdin tulla käymään, mut sä tuskin pistät pahakses, jos mä tuun ihan vaan farkuissa ja villapaidassa, Kaisa sanoi.

– Ei se haittaa. Ei nää mitkään viiden tähden treffit sentään ole. Tärkeää on vaan, et sä oot oma itsesi.

***

Kello oli 9.45 Kaisan pysäyttäessä autonsa Eerikinkadun K-Supermarketin edessä. Niilolla ei autoa ollut, vaan hän taittoi matkansa Turussa kävellen tai Fölillä. Pitkät matkat hän pystyi kulkemaan junalla, bussilla tai sitten kimppakyydillä. Kaisan tarjottua hänelle kyytiä, ei Niilo voinut sanoa ei.

Niilo avasi turvavyönsä.

– Mä tulen hakemaan sut täältä vähän ennen kuutta, Kaisa sa-noi.

– Tehdään näin, Niilo sanoi ja antoi Kaisalle suukon ennen kuin poistui ovesta.

Kaisa jatkoi asemalle ja ajoi autonsa parkkiin. Sisälle tultaessa Jahnukainen käveli häntä vastaan ja näki virneen kollegansa naamalla.

– Joku on vissiin antanut tai saanut viime yönä, hän sanoi vitsillään.

– Et ole väärässä, Kaisa kuittasi ja käveli työpisteelleen jättäen Jahnukaisen katsomaan hämmentyneenä hänen peräänsä.

Mitä hemmettiä? Antoiko se oikeasti jonkulle viime yönä? Eiks se ja Otto eronneet? Jahnukainen ihmetteli.

Jahnukainen ei Niilosta tiennyt mitään. Kaisa päätti olla mainitsematta tästä vielä mitään kollegoilleen, koska suhde vasta orasti. Kun se olisi edennyt, he ilmoittaisivat siitä muille.

Kaisa istui työpöytänsä ääreen ja alkoi käymään läpi papereita. Tiedossa olisi taas yksi pitkästyttävä päivä valtion byrokratiaa vastaan käydyssä sodassa. Kaisa tiesi, ettei pysty voittamaan, mutta nyt hänellä oli enemmän motivaatiota, mitä aikaisemmin. Ja kiitos siitä kuului vain ja ainoastaan Niilolle.

30.

Auto oli parkkeerattu Kupittaan K-Citymarketin parkkipaikalle sakkopaikalle. Iivo oli ajatellut joutuvansa odottamaan vain hetken, kunnes Laura tulee ostoksilta. Vielä mitä. Olisi hänen pitänyt muistaa Lauran käyttävän enemmän aikaa ostoksia tehdessään, mitä hänen. Laura oli nyt viipynyt kaupassa puoli tuntia ja Iivo vilkuili jatkuvasti ympärilleen, ettei poliisit tule sakottamaan häntä väärin pysäköidystä autosta.

Arvatenkin Laura oli ostanut kärryt melkein täyteen jotain. Se oli tietenkin pakko, jos halusi viettää joulua mahdollisimman suuressa porukassa. Lauran äidillä ja isäpuolella oli talo Turussa ja he olivat kutsuneet sinne paljon vieraita jouluksi. Joukkoon mahtuisi myös Lauran ja Iivon yhteisiä kavereita, joita oli enää vain kourallinen Heleniuksen tapettua Akun, Peten ja Jaanan ja liukastuttua lopulta itse jäähän Vartiovuorella ja kuoltua.

Laura oli katsomassa suklaakonvehteja. Hän tiesi äitinsä pitä-vän niistä ja mumminsa samoin. Hän päätti ostaa heille ja tädilleen kaksi eri konvehtirasiaa ja papalleen uuden villapaidan. Pikkusiskolleen hän oli ostanut uuden nallen, mutta oikeanlaista ei Cittarista olisi löytynyt. Laura oli tätä varten tilannut sen netistä ja se oli tullut postitse pari päivää aikaisemmin.

Ostoskärryissä oli joululahjojen lisäksi myös kinkku ja lohta. Kotona heillä oli yksi, mutta Lauran äiti oli pyytänyt häntä tuomaan mukanaan isomman kinkun. Kotona olevasta kinkusta riittäisi vain kahdelle ihmiselle mutta vieraita oli tulossa lähemmäs 20.

Puhelin oli ollut hiljaisena nyt vuorokauden. Chef oli hiljentynyt jouduttuaan kokemaan itse uhkauksen Karposelta. Sarkomaa oli ajettu pois ja Chef oli paljon haavoittuvaisempi. Hän oli vainoharhainen ja siksi ei viitsinyt lähettää Lauralle uhkaviestejä. Hän kuitenkin oli edelleen läsnä. Nimittäin parkkipaikalla Lauran tietämättä. Jos hän ja Laura olisivat kohdanneet, olisi jälkimmäinen puhunut hänelle tietämättään Chefin olevan hänen ahdistelijansa.

***

Chef vahtasi autonsa ikkunasta Cittarin sisäänkäyntiä. Hän oli istunut samassa parkkiruudussa jo puoli tuntia odottaen Lauran tulevan ulos. Hänellä oli kamera esillä ja hän oli valmis ottamaan valokuvia vaikka heti. Laura vain viipyi kaupassa ja Chefillä ei ollut muutakaan tekemistä kuin pelata Clash Royalea puhelimellaan.

Karponen ei eilisen jälkeen ollut lähettänyt hänelle enempää uhkaviestejä, mutta hän silti eli pelossa. Tämä tuskin uskalsi näyttäytyä keskellä harmaata päivää, mutta kuka sitä koskaan tiesi. Kenties hän väijyi jossakin ja odotti sopivaa tilaisuutta. Näin ei ollut. Karponen oli edelleen Keijon merenrantatalossa vieraana.

Chefin huomio herpaantui eikä hän nähnyt Lauran poistuvan kaupasta ja menevän autolle.

***

Iivo huokaisi helpotuksesta Lauran tullessa vihdoin pois. Jos hän olisi odottanut vielä yhden minuutin, hän olisi lähtenyt ajamaan pois parkkipaikalta ja tehnyt kierroksen ympäri Kupittaata.

– Sulla kestikin aika kauan, Iivo sanoi Lauran pistäessä ostoksia takapenkille.

– Sorry. Käteen vaan tarttui yhtä sun toista ja kassalla oli jonoa. Sen takia kesti kolme varttia, Laura vastasi.

– Se annettakoon anteeksi, Iivo sanoi ja käynnisti moottorin. – Mä käväisen vielä Levykauppa X:ssä. Sä pystynet odottamaan sen aikaa ostostes kanssa.

– Juu, pystyn.

– No niin.

***

Chefiä vitutti. Hänellä olisi ollut mahdollisuus ottaa kuva, mutta peli oli saanut huomion. Mies oli saanut kaksi tornia kaadettua ja kolmas kaatui Lauran ollessa jo autolla pistämässä ostoksia takapenkille. Vaikka hän oli mobiilipelissä voittanut, oli hän hävinnyt tosielämän uhkapelissään.

Ääneen sadattelu ei käynyt nimeksikään. Hän oli tullut Levykauppa X:ään ja katseli parhaillaan alakerrassa käytettyinä myyntiin pantuja levyjä ja kaupassa oli asiakkaita suhtkoht paljon. Hän oli aidosti kiinnostunut, sillä tiesi isänsä haluavan saada jonkun Metallican tai Nirvanan levyistä joululahjaksi ja Chef aikoi toteuttaa sen toiveen.

Maksettuaan ostoksensa Chef katsoi Lauraa ja meni lopulta autolle.

Joku toinen kerta. Nyt täytyy mennä syömään, hän ajatteli käynnistäessään moottoria.

31.

Karponen istui aamiaispöydässä Keijon ja tämän ukrainalaisen naisystävän Nina Kovalenkan kanssa. Hän piti Keijon vieraanvaraisuudesta, vaikka tämä olikin antanut hänelle selkeät ohjeet, mihin hän saa koskea ja mihin ei. Ninaa hän ei aikonutkaan koskea ja ainoa kerta oli ollut kätellessä.

Vaikka Keijon rikollinen ura oli tuonut hänelle miljoonia euroja, hän ei elänyt kuitenkaan luksuksessa. Merenrantatontti oli ollut vain sivuostos ja talossa ei ollut paljoa glamouria eikä kalliita esineitä. Sen sijaan jokainen huone oli täytetty esineillä, joita löytyi lähes jokaisesta keskiluokkaisen ihmisen kodista. Keijo ei tahtonut pröystäillä. Hän tahtoi elää kuten tavallinen ihminen. Hänen musiikkimakunsa ja italian, saksan ja ranskan kielitaitonsa oli ehkä enemmän yläluokan tyyliä, mutta se ei tehnyt hänestä yhtään sen parempaa. Hän suorastaan vihasi yläluokkalaisia eikä tahtonut juuri tehdä heidän kanssaan mitään liikesopimuksia. Hän sijoitti pienempiin yrityksiin ja antoi pienyrittäjille vahvan startin.

Aamiaisena ei ollut kaviaaria tai muuta turhan eksoottista ruokaa. Keijolla oli alaisia, mutta he toimivat hänen panimossaan, tislaamossaan sekä Mynämäellä, Loimaalla, Porissa ja Säkylässä ja osa piti yllä telekuuntelua hänen Pitkäluodolla sijaitsevalla mökillään. Aamiaisesta huolehti Nina ja toisinaan Keijo itse. Hän oli enemmän hands-on-businness-tyyppinen pomo, joka teki myös vähäpätöisemmät hommat.

Nina oli valmistanut ukrainalaista perunapannukakkua eli derunya. Aamiaispöydässä oli tavallisesti myös ruisleipää tai vaaleaa. Nyt oli kumpaakin ja Karponen voiteli itselleen ruisleipää Ninan tarjotessa hänelle yhden pannukakuista.

– Kiitos, Karponen sanoi.

– Ole hyvä, Nina vastasi murtaen suomea slaaviaksentilla.

Nina oli asunut Kiovassa, mutta Venäjän aloitettua hyökkäyssotansa hän joutui pakenemaan muualle Eurooppaan ja oli hakenut aluksi pakolaisasemaa Ruotsista, josta hän oli myös saanut paikan. Vaikka hän oli yrittänyt sopeutua uuteen asemaansa, ei hän siinä ollut onnistunut. Hän oli ajautunut lopulta itsekin rikolliselle tielle ja hurmannut rahakkaita miehiä tulemaan hänen kanssaan hotelliin ja sitten huumannut heidät ja varastanut näiden lompakoista rahat. Se oli toiminut aina vuoteen 2024 saakka, mutta sitten hän teki virheen.

Nina oli hurmannut Luulajalaisessa baarissa erään miehen ja onnistunut viettelemään tämän samaan hotellihuoneeseen hänen kanssaan. Hän oli tehnyt saman, mitä oli aiemminkin ja mies oli huumattu. Se oli ollut virhe. Mies ei ollut kuka tahansa rikas herrasmies, vaan Norrbottenin läänin rikollisten pomo Carl Edvardson. Miehen gorillat olivat saaneet Ninan kiinni itse teossa ja Ninaa oli seuraavana päivänä kuulusteltu. Edvardson oli luvannut säästää hänen henkensä, kunhan hän suostuu tarjoamaan hänelle seksipalveluita joka päivä ilmaiseksi. Ninalla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin suostua.

Oli onni onnettomuudessa, että Edvardson oli steriili. Nina ei olisi missään tapauksessa tahtonut kantaa hänen lastaan. Joka päivä hän oli rukoillut, että pääsisi pois inhasta työstään. Se oli toteutunut joulukuussa 2024. Keijo oli tullut tapaamaan ruotsalaisia "liikekumppaneitaan" ja huomannut Ninan. Hänen kävi sääliksi tätä ja hän maksoi Edvardsonille, jotta mies vapauttaisi Ninan. Nina oli seurannut Keijoa Ruotsista Suomeen, ja siitä oli alkanut heidän yhteiselonsa. Nina oli Luulajassa ollessaan osannut jo vähän suomea, mutta Turkuun muuton jälkeen hän oli ottanut kielen harjoittelemisen tosissaan ja nyt hän pystyi muodostamaan ymmärrettäviä lauseita. Hänellä oli yhä vahva aksenttinsa ja toisinaan hän ei vielä taitanut ääkkösiä sujuvasti.

Mentyään yhteen Keijon kanssa, oli Nina rauhoittunut. Keijo ei tehnyt hänestä mitään kotirouvaa, vaan hänelle oli myönnetty tehtäväksi pitää yllä yhteyksiä muihin alueisiin. Keijo ei varsinaisesti ollut sodassa kenenkään kanssa, mutta hänellä oli kireät välit SC:n kanssa. Hän ei puoltanut myöskään Marjulaa, mutta toivoi tämän voittavan sotansa Leeviläisiä vastaan ja saavan Hämeen haltuunsa.

– Karponen, Keijo sanoi. – Sinä arvatenkin odotat jo vastausta tiedustelupyyntöösi.

– Kyllä, vaikka mä pyysin sitä sulta vasta yhdeksän tuntia sitten, Karponen sanoi.

– Vaan tämä ei vie enää kauaa. Mieheni ovat selvittäneet tämän Chefin henkilöllisyyttä jo aamukuudesta alkaen. Todennäköisesti saamme sen selville kello 13 aikoihin.

– Teilläpä on kehittyneet vakoilutaidot.

– Pakko olla, jos haluamme pitää järjestömme salaisena. Minä en ole koskaan epäonnistunut vakoilussa enkä aiokaan. En vakoile Suomen valtiota, sillä haluan pitää suhteellisen hyvät välit Helsingin herroihin. Paitsi yhdessä asiassa. Voisin ehkä kertoa sinulle salaisuuden, jos lupaat pitää suusi kiinni.

– Mä lupaan.

– Hyvä, Keijo sanoi. – Kesäkuusta lähtien olen Uudenmaan ja Kymenmaan pomon Erkkilän kanssa pitänyt kansanedustajia tarkkailussa. Joku oli levittänyt huhun, jonka mukaan osa Arkadianmäen pelleistä olisi ottanut vastaan lahjuksia ja tehnyt hämäriä bisneksiä ehkä jopa SC:tä vaarallisemman miehen kanssa.

– Kuka sellainen mies on? Karponen kysyi.

– Sanooko nimikirjaimet JS sinulle jotain?

– JS? Karponen ihmetteli ja tajusi. – Janne Serkeri?

– Kyllä. Joku oli levittänyt huhun, jonka mukaan jonkulla on ollut näppinsä pelissä sen miehen bioterroristissa suunnitelmissa. Serkerin piilopaikkaa emme ole löytäneet, koska hän saa aina miehemme karistettua kintereiltään. Mutta olemme tehneet kansanedustajien selvittämiseksi työtä, ja Erkkilä luovuttaa listansa minulle aattona joululahjaksi. Saan siinä kauhistella ja määrätä toimenpiteitä heidän paljastamisekseen.

Karponen ei löytänyt oikeita sanoja. Hän oli kuullut itsekin huhuja kansanedustajien korruptiosta, mutta niille ei koskaan saatu vahvistusta. Se myös pisti Karposen miettimään, suojelee-ko puolueet jäseniään, sillä etenkin Perussuomalaiset ja vassarit olivat puhuneet kiertäen, kun heiltä oli kysytty ylimääräisistä virkatuista tai parin tonnin bonuksista tileillä. Samoin olivat tehneet myös Kokoomuksen ja SDP:n kansanedustajat. Keskusta ei kommentoinut asiaa, mutta he kertoivat bonusten olleen lain säätämissä rajoissa mitattuja.

Suurempaa huolta Karposessa herätti kansanedustajien mahdolliset kontaktit Serkeriin ja hänen tanskalaisiin terroristitovereihinsa. He olivat huhujen mukaan pyytäneet apua venäläisterroristi Anatoli Navrozovilta, jolta olisivat saaneet apua viruksen kehittämisessä. Venäläinen oli aiemmin toiminut VEKTOR-instituutissa Neuvostoliiton aikana ja myöhemmin sen hajottua, mutta menettänyt työnsä 1995 jouduttuaan FSB:n pidättämäksi lahjusepäilyjen vuoksi. Hänelle oli tarjottu sopimusta, jonka mukaan hänen tuomionsa lievenee, mikäli hän antaa muiden korruptioon syyllistyneiden nimiä. Navrozovilla ei ollut muuta mahdollisuutta. Hän oli saanut lopulta viisi vuotta vankeutta muiden saatua 15. Navrozov vapautui 2000 ja alkoi heti juonimaan Vladimir Putinin hallinnon kaatamista. Navrozov oli suunnitellut viruksia kotikaupungissaan Novgorodissa ja hänet tunnettiin nimellä "Novgorodin Tautiparantaja" mikä itsessään oli jo ironista. Hän ei parantanut, vaan aiheutti sairauksia.

Karponen ei antanut Serkerin tai Navrozovin masentaa häntä. Hänellä oli käynnissä oma sotansa Chefiä vastaan ja hän aikoi voittaa sen vielä samana päivänä. Kun hän saisi tiedot miehestä, hän soittaisi heti Lauralle varoittaakseen tätä.

Keijo lopetti ateriointinsa ja vei omansa ja Karposen astiat tiskiin. Nina oli vienyt jo omansa ja istui parhaillaan sohvalla katsomassa The Joulukalenteria Dailymotionista. Karponen ei uskaltanut istua mihinkään, koska ei tiennyt, mikä tuoleista oli niin sanottu isännänpaikka. Sellaista Keijon talossa ei ollut. Vieraat saivat istua mihin halusivatkin. Karponen lopulta istui sohvan vieressä olevalle nojatuolille Keijon istahdettua sohvalle Ninan seuraan.

Karponen katsoi kelloa. Se löi parhaillaan 10.22. Enää reilu kaksi ja puoli tuntia, niin hän saisi vihollisensa todellisen henki-löllisyyden selville ja pääsisi suorittamaan kostonsa. Ja nyt hänellä oli Ponusyndikaatin tuki, vaikka tiesi jäävänsä sen jäsenille velkaa. Sen hän aikoi maksaa pois liittymällä osaksi syndikaattia.

32.

Chef oli poistunut asunnostaan kellon lyötyä 11. Hän istui parhaillaan autossa ja yritti saada sitä käyntiin. Se ei tuntunut onnis-tuvan, joten hänen oli pakko tarkistaa öljyt. Öljytikussa oli oikea määrä, mutta akku osoitti tyhjyyttä.

Voi nyt saatana! hän ajatteli ja kävi hakemassa autotallista laturin.

Akun lataamisessa kestäisi hetken aikaa ja Chef jäi odottamaan pelaten samalla Clash Royalea puhelimellaan. Muutakaan peliä hänellä ei puhelimella ollut ja hän ei videoiden katsomises-ta hyötynyt yhtään mitään.

Kesken pelin Chefin takataskussa värisi. Hänen burner-puhelimeen oli tullut jälleen ilmoitus ja hän jo luuli sen olevan Karposelta. Se ei ollut, vaan Sarkomaalta. Tämä oli saanut puhelimensa takaisin ja kysyi, oliko tarjous vielä voimassa.

Chef kirjoitti hänelle viestin.

Sorry, mutta mä en voi enää tehdä yhteistyötä sun kanssas. Sä pimitit multa tiedon, että olet Punaisella Listalla ja mä en halua joutua vaikeuksiin Ponusyndikaatin tai huumeliigan kanssa siitä hyvästä.

Huumeliigaa murehtiessaan Chef pelkäsi näiden tulevan hänen peräänsä, jos hän pyytäisi Sarkomaan takaisin. Sitä hän ei tiennyt, että nämä olivat parhaillaan tekemässä diiliä ostajan kanssa.

***

Tapaaminen oli sovittu Vaarniemen luontopolun parkkipaikalle. Tymoteuzs Krzysztofiak ja muut liigan jäsenet istuivat autoissa odottamassa ostajan saapumista. Tämä oli kertonut heille tapaavansa heidät kello 11 maissa ja pyysi kaikkia olemaan paikalla. Heillä oli kolme pakettiautoa mukanaan ja kaikki kantoivat sisällään useita laatikollisia kokaiinia.

Tymoteuzs poltteli sikariaan ja katsoi rannekelloaan. Ostaja ei ollut antanut spesifiä kellonaikaa, vaan sanonut tapaavansa heidät niihin aikoihin. Tymoteuzsia alkoi kuitenkin hermostuttamaan ostajan antaessa hänen odottaa.

Viiden minuutin jälkeen kolme autoa ajoi parkkipaikalle ja niistä purkautui ulos aseistettuja miehiä ja yksi turkistakkiin pukeutunut nainen, jonka Tymoteuzs arvasi olevan kyseinen ostaja. Hän astui ulos autosta omien miestensä kanssa.

– Dzień dobry, Tymoteuzs sanoi ja vaihtoi heti englantiin. – Lienet Miss Reina?

– Kyllä. Ja sinä olet selvästikin TK. Näytätkö minulle kaman, niin voimme puhua hinnasta? ostaja pyysi.

– Kyllä. Pojat! Avatkaa ovet.

Pakettiautoissa olleet avasivat ovet ja ottivat laatikoista muutaman paketillisen Kolumbian tavaraa esitelläkseen ne ostajalle. Ostaja otti puukon ja otti yhden pusseista ja kokeili tavaraa kielellään.

– Kyllä tämä on ehtaa tavaraa, Miss Reina sanoi ja avasi laukkunsa ja soitti suomeksi puhelun. – Asia on selvä kuin pläkki. Voitte tulla.

Tymoteuzs odotti tietenkin paikalle tulevan ostajan omia pa-kuja tai mahdollisesti rekka. Sitä hän ei osannut odottaa, että paikalle tulisikin KRP:n ajoneuvoja.

– What the hell? Tymoteuzs kysyi.

Ostaja otti laukustaan virkamerkkinsä. Hänen oikea nimensä oli Elina Ketosuo ja hän oli KRP:n huumepuolen päällikkö. Hän ja muut KRP:ssä ja rikospoliisin huumepuolella olivat järjestäneet valeoston saadakseen liigan vihdoin liriin.

– Tymoteuzs Krzysztofiak. Teidät on pidätetty epäiltynä huumeiden maahantuonnista sekä myynnistä ja useista murhista, Ketosuo sanoi.

Huumeliigalaiset eivät uskaltaneet avata tulta. Poliiseja oli liikaa ja heidän luotiensa määrät olivat rajalliset. Tymoteuzs meni polvilleen ja pani kätensä niskalle antaen Ketosuolle mahdollisuuden pistää hänet rautoihin.

– Pakko myöntää, tämä oli ovela sumutus, Tymoteuzs sanoi.

– Kiitos kohteliaisuudesta, Ketosuo vastasi ja alkoi taluttamaan puolalaista autoon. – Ottakaa joku nuo pakut haltuun ja viekää kokaiini hävitettäväksi.

– Jessör, sanoi yksi huumepuolen kavereista ja meni kahden muun kanssa pakettiautoihin.

***

Huumeliigan pidätyksen aikana Chef oli saanut autonsa ladattua ja vei laturin takaisin autotalliin. Hän käynnisti moottorin ja alkoi ajamaan keskustaan. Hänen täytyi ostaa vielä jotain joululahjaksi veljelleen. Se olisi myös hänelle viimeinen hetki ennen paljastumista Karposelle ja poliisille.

33.

Poliisiasemalla oli ruokatauko. Samassa pöydässä istuivat väkivaltapuolelta Jahnukainen ja seksuaalirikospuolen Haapaniemi. Karposesta ei ollut enää näkynyt jälkeäkään, vaikka KRP:n jäljitys oli edelleen päällä. Vaikka myös Haapaniemi tahtoi saada Karposen kiinni, eniten hän tahtoi saada Chefin. Tämä oli kaiken alku ja syy, miksi Karponen oli tappanut. Hänen porukkansa eivät vielä olleet saaneet Chefin oikeaa nimeä selville ja useat tut-kijat olivat jo lomafiiliksessä. Vain Haapaniemellä ja Frännilällä oli vielä motivaatiota etsiä Chefiä.

– Jollei sitä Karposta kohta löydetä, tää tapaus menee ratkaisemattomana arkistoihin. Vaan meiltä alkaa motivaatio loppua. Se on tappanut kaksi kyttää, mutta mä en tahtoisi olla yhtään pidempään töissä. Porukka alkaisi kapinoida, jos ei päästä ylihuomenna lomille, sanoi Jahnukainen.

– Meillä on sama ongelma, sanoi Haapaniemi. – Väki on jo lomatäpinöissä ja nyt yksikössä vain pelleillään töiden tekemisen sijaan.

– Meillä sen sijaan hyvänä uutisena on, että huumeliiga ja Tymoteuzs Krzysztofiak saatiin vihdoin kiinni. Teimme hetki sitten KRP:n porukan kanssa pidätyksen, sanoi toisessa pöydässä ruokailemassa ollut Eikkala.

– Teillä huumepuolen porukoilla kävi tuuri. Sentään yksi suurtekijä on poissa pelistä. Vaan ei siitä ole apua meidän tapauksessa. Karponen ei mun tietääkseni ole sekaantunut järjestäytyneeseen rikollisuuteen, sanoi Jahnukainen.

– Eikä Chef, sanoi Haapaniemi.

– Nyt meiltä on kuitenkin kaikki yksikön miehet käytettävissä niiden kahden syöpäläisen etsinnässä. Liiga ei enää häiritse keskittymistä. Mäkin haluan saada oikeutta Laaksosen kuolemasta, sanoi Eikkala.

– Jätkät väkivallan puolella huhuu, että sulla olis ollut Laakso-sen kanssa jotain juttua? Onks se vain puhetta? kysyi Jahnukainen.

Eikkala huokaisi:

– Oli meillä jotain. Kuten te tiedätte, mä olen jo kolmen vuoden ajan ollut ulkona kaapista. Miesrintamalla ei mulla ole ollut paljoa onnea, mutta Laaksosella ja mulla oli pientä säpinää. Se kuitenkin päättyi Karposen tapettua se.

– Paska tsägä. Sitä ei toivois kenellekään, sanoi Haapaniemi.

– Ei niin, totesi Jahnukainen.

***

Seksuaalirikosyksikön tiloissa Frännilä istui pöytänsä ääressä ja seurasi ruudulta Chefin puhelimen liikehdintää. Tämä piti sitä kiinni ja jäljitys ei tuonut sen takia tulosta. Nuorella konstaapelilla olisi ollut parempaakin tekemistä, mutta jonkun oli pidettä-vä vaksia siltä varalta, että Chef tekee virheliikkeen.

Frännilän lisäksi työhuoneessa istui Petämäki, joka vain pyöritteli peukaloitaan. Häntä tylsistytti. Jollei olisi hänen viimeinen työpäivänsä ennen lomia, olisi hän pyytänyt päästä aiemmin pois. Mutta sitä ei Haapaniemi eikä Bergman hänelle suoneet. He tahtoivat kaikkien olevan töissä sinä päivänä loppuun asti, oli heillä millaiset mielet päästä lomalle tai ei.

– Ei tästä taida tulla mitään, Petämäki sanoi.

– Älä vielä heitä kirvestä kaivoon, sanoi Frännilä. – Kuka tietää, milloin se tekee virheen. Sitten me päästään iskemään.

– Mikä järki tässä enää vain on? Sulla ja mulla alkaa huomenna lomat ja mun pitäisi vielä käydä tänään kaupassa hakemassa kinkku. Katja pyysi mua tekemään sen.

– Kinkun sä kerkeät hakemaan vuoron loputtua. Teeskentele edes tekeväs jotakin. Mua se ei liikuta, mitä sä teet, kunhan et kommentoi tätä keissiä.

***

Hermanni istui työpöytänsä ääressä juomassa kahvia ja pelaamassa pasianssia Kaisan kirjoittaessa sähköpostia. Kaisan aamuinen motivaatio oli nyt kadonnut eikä hän tahtonut saada töitä tehtyä. Hänen lomansa alkaisi vasta ylihuomenna, mutta hän odotti enemmän sitä iltaa.

Työparilleen ei Kaisa ollut kertonut mitään eilisillasta. Hermanni olisi vain nauranut hänelle ja vitsaillut Kaisan käyvän läpi kaikki Junnilan suvun miehet erottuaan ensin Oton kanssa ja käyneen heti panemassa Niilon kanssa.

– Onks sul mittä suunnitelmii illaks? Hermanni kysyi.

– Mä käyn elokuvissa. Ei sen suurempia, Kaisa vastasi.

– Katsomas Wicked kakkosta vai?

– No en. Mä en ole mikään fantasian ystävä, vaikka LOTR:in katsonkin melkein joka vuosi. Mä käyn katsomassa Sisu 2:en. Se on enemmän mun genreä.

– Sul o erikoine elokuvamaku. Samantha ei mitenkää lähtis kattoo sitä, vaikka oon ehrottanu. Se ei pirä toiminnast eikä muutenkaa Helanderi ohjaamista elokuvist.

– Makunsa kullakin, Kaisa sanoi.

Oli väkivallan puolella myös motivoitunutta väkeä. Sariola ja Harmaala kävivät parhaillaan läpi paikkoja, joissa Karponen oli ollut, mutta pääfokus heillä oli tällä kertaa Chefissä. He halusivat saada selkoa, missä tämä liikkui ja miten hänen kulkemansa tie liittyi Lauran asuntoon. Chefin käyttämä prepaid-puhelin oli vain hetkittäin päällä, mutta Sariola oli kiinnittänyt huomiota johonkin poikkeavaan. Aina Chefin käyttäessä sitä, se oli lähettänyt signaalia samoilta kulmilta, jossa Laura asui. Vain muutaman kerran se oli lähettänyt signaalia muualta.

Harmaala huomioi saman. Se oli jostain syystä poikkeavaa, ettei signaalia juuri tullut muualta kuin Lauran kodin läheltä. Oli kuin Chef ja Laura olisivat asuneet samalla kadulla tai samassa rakennuksessa.

– Tätä lienee paras seurata. Tää on jo jotain, mitä me tarvitaan, että tää ratkeaa, sanoi Sariola.

– Mä voisin vaikka käydä Varissuolla vähän seuraamassa tilannetta. Tiedä, jos löydän lisää johtolankoja, sanoi Harmaala.

– Tee sä se. Mä infoon Markkua ja Kaisaa tästä.

Omassa työhuoneessaan Edward puhui puhelimessa vanhemmalle pojalleen Johannekselle. Tämä oli tulossa vaimonsa Ennin kanssa käymään Pallissa aattona. Joulupäivää he eivät aikoneet viettää talossa. Silloin he menisivät käymään Suolahden mummon ja papan luona ja Enni kävisi omien isovanhempiensa luona Liedossa.

– Juu. Mää oo tänäki vuan pukki. Mää käy enne meirä poruk-kaa kahres eri paikas ja sit tuun about viirelt takas. Ainolle tää o ensmäine joulu, jote se saattaa vähä vierastaa mua, ku mää tuu pukitamineisii pukeutuneen olkkarii, Edward sanoi.

– Mä pidän tytön rauhallisena, Johannes vastasi. – Ei siitä tarvitse murehtia.

– Noni. Sää tiärät, mitä tehrä.

Kaisa oli hakemassa kahvia ja kuuli ohimennen komisarion puhelusta osan. Ajatus pukista ei kuulostanut pöhköltä, vaikka hän oli jo 27-vuotias. Tahvo oli viimeksi kasarilla nähnyt jonkun pukeutuneen joulupukiksi, mutta ei enää sen jälkeen. Kun hänellä oli mennyt poikansa kanssa välit poikki, ei Martti ollut kutsunut isäänsä viettämään joulua hänen perheensä kanssa. Ei edes omaa äitiään, joka oli Tahvon mielestä häpeällistä. Tahvon edesmennyt vaimo Irma olisi tahtonut olla osallisena poikansa elämässä tämän saatua omia lapsia. Mutta hän ja Tahvo olivat jakaneet saman ideologisen maailmankuvan, jota Martti ei sietänyt.

Kaisan ja Eetun tultua aikuisiksi he olivat ottaneet taas yhteyttä vaariinsa ja mummiinsa ja viettäneet heidän kanssaan aikaa, vaikka Martti yritti kieltää jälkikasvuaan. Sittemmin hän oli katkaissut välit molempiin lapsiinsa eikä tahtonut enää nähdä heitä.

Kaisa mietti. Hän oli kutsunut kaksi muuta tuttuaan viettämään joulua hänen asuntoonsa veljensä lisäksi. Toisella vieraista oli omia lapsia ja he totta kai tahtoivat nähdä joulupukin aattona. Tahvo saattoi ottaa vastaan roolin pukkina ja Kaisan tuttavien lapsille se jopa menisi täydestä. Molemmat lapset olivat alle viiden vanhoja eivätkä he miettisi, minne yksi vanha mies olisi mennyt.

Taukotiloihin tullessaan Kaisa otti puhelimensa esille ja soitti tutulleen.

– Janni Kalvonen, puhelimesta vastattiin.

– Se on Kaisa tässä moro, Kaisa sanoi.

– No moro. Mitäs sulle?

– Ei mitään erikoista. Lähdin soittamaan sitä, että mä meinasin järjestää pukin aatoksi. Sä voit tuoda Ossin ja Annin lahjat mun kämpälle, niin mä toimin pukin apulaisena ja kannan ne sisälle.

– Ketä sä meinasit pukiksi pyytää?

– Mun vaaria. Se viettää joulun tänä vuonna mun luona, Kaisa sanoi.

– Okei. Se vois olla jopa parempi idea, kuin selittää lapsille pukin tuoneen lahjat illan aikana kuusen alle. Mä kerron vielä Atelle.

– Noni. Nähdään aattona.

Kaisa ei pistänyt puhelintaan heti pois, vaan otti Tahvon numeron ja soitti vaarilleen kertoakseen tälle suunnitelmastaan. Vanha mies innostui ajatuksesta.

– Sun täytyy tosin hommata mulle pukin tamineet. Kainalo-sauvasta mä en luovu, mutta se toimikoon rekvisiittana, Tahvo sanoi.

– Mä hommaan sulle ne huomenna. Tänä iltana mulla on muuta menoa, Kaisa sanoi.

Kaisa lopetti puhelun, täytti mukinsa kahvilla ja palasi työhuoneeseensa. Motivaatio puuttui, mutta jonkun oli tehtävä töitä Hermannin vain laiskotellessa.

34.

"So this is Christmas, and what have you done?" Laura lauloi John Lennonin kanssa tehdessään pipareita keittiössä.

Asunnossa ei ollut muita, paitsi Laura. Iivo oli lähtenyt käymään kaupungilla omilla bisneksillään. Mitä ne olivat, sitä ei Laura tiennyt. Eikä hän jaksanut välittää. Hän tahtoi ainoastaan keskittyä pipareiden valmistamiseen eikä antanut minkään häiritä häntä.

Laura tunsi olonsa rauhalliseksi ensimmäistä kertaa päiväkausiin. Chef ei ollut häirinnyt häntä vuorokauteen ja maailma pyöri taas radallaan kuten kuuluikin.

"A very merry Christmas, and a happy New Year", lauloi Yoko Ono.

Kappaleen antamasta sanomasta huolimatta Laura tunsi välillä sen olevan sopimaton kyseiseen maailmanhetkeen. Ukrainassa ja Lähi-idässä sodittiin edelleen ja kappaleen antama rauhanjulistus tuntui väärältä. Osittain myös omasta kokemuksestaan. Vaikka juuri nyt Chef ei häirinnyt hänen elämäänsä, ei Laura tuntenut sodan olevan vielä ohitse. Kun aikaa kuluisi, Chef saattaisi aloittaa uuden hyökkäyksensä.

Laura otti pellin käteensä ja työnsi sen uuniin. Hän katsoi kelloa tietääkseen, milloin 15 minuuttia oli kulunut. Se löi parhaillaan 13.02. Hän ottaisi siitä varttia myöhemmin pellin pois uunista ja antaisi pipareiden jäähtyä rauhassa ennen niiden koristelemista.

***

Kellonaikaa oli Karponen odottanut. Hän istui parhaillaan Keijon vierashuoneessa lukemassa Samuel Beckettin kirjoittamaa Huomenna hän tulee -näytelmän käsikirjoitusta. Käsikirjoitus oli peruja ajalta, jolloin Keijo oli ollut mukana teatterinäytelmissä. Näytelmässä Keijo oli esittänyt Estragonia ja muisti edelleen kommelluksensa lavalla.

Karposen lukiessa käsikirjoitusta hän ei voinut olla ajattelematta muuta kuin miten typeriltä päähenkilöt Vladimir ja Estragon vaikuttivat. Karponen ei itse näytelmää ollut koskaan nähnyt, mutta lukiessaan päähenkilöiden touhuiluja, hän ajatteli menettävänsä uskon ihmisiin. Molemmilla kävi mielessä välillä hirttäytyä puuhun tappaakseen aikaa – ja itsensä. Mutta se olikin näytelmän tarkoitus. Se edusti absurdia näytelmäkirjallisuutta.

Karponen katsoi kelloaan. Se näytti 13.07. Hän ei ollut odottanut tietojen saapuvan täsmällisesti tasalta, vaan hän tiesi siinä olevan aina pieni viive. Keijokin oli maininnut tietojen tulevan kello 13. aikoihin, mutta ei ollut sanonut tarkkaa kellonaikaa.

Tietoja odotellessaan Karposella oli hyvin aikaa lukea näytelmää ja samalla pohtia sen merkitystä hänen omassa elämässään. Hän rinnasti tarinaa omiin kokemuksiinsa ja huomasi tekevänsä itse melko lailla samaa. Hän tosin ei suunnitellut mitään itsetuhoisia temppuja, kuten näytelmän päähenkilöt.

Mahtaakohan se Godot tulla ollenkaan? Karponen mietti.

Alakerrassa Keijo puhui puhelimessa tietoja hakeneiden alaistensa kanssa. Alaiset olivat juuri lataamassa niitä hänen sähköpostiinsa ja siinä kestäisi muutama minuutti ennen kuin ne saavuttavat hänet. Tietoja ei olisi vain tietty määrä kilotavuja, vaan gigatavuja. Kun Keijo antoi alaisilleen käskyn toimia, he tekivät sen nopeasti ja tehokkaasti. Heitä motivoi työnantajansa heille lupaama bonus jokaisesta tehdystä löydöstä ennen joulua ja jokainen löydös tiesi aina kahta tonnia lisää bonukseen.

– Menee noin kuusi minuuttia ja ne ovat sun koneellas, sanottiin puhelimessa.

– Kiitos Salla, Keijo vastasi ja sulki puhelimensa.

Nina joogasi olohuoneessa. Keijo istui sohvalle newfoundlandinkoiransa tai lyhyemmin nöffinsä Waldemarin viereen. Koira harvoin kuuli kenenkään käyttävän sen oikeaa nimeä. Tavallisesti Keijo, Nina ja alaiset kutsuivat sitä Walluksi ja se oli tottunut kuulemaan sitä enemmän, kuin nimeä Waldemar. Se kyllä reagoi oikeaan nimeensä – silloinkin lähinnä nimen ensimmäisen tavun perusteella.

– Liitykö minun seuraan? Nina kysyi.

– Minä passaan tällä kertaa. Joogataan myöhemmin makuuhuoneen puolella, Keijo sanoi.

Nina ei nähnyt vitsiä loukkaavana. Vaikka hänellä olikin ikävä historiansa, hän edelleen nautti seksistä ja ellei Keijo olisi päättänyt panna häntä vain pari kertaa viikossa, olisi Nina voinut maata alastomana vuoteella vaikka joka päivä Keijon penetroitavana, kunhan vain ehkäisy oli kunnossa.

Waldemar painoi päänsä Keijon polvelle isännän katsoessa puhelimeltaan talousuutisia. Uutiset olivat hänelle tärkeät, koska hänen teki mieli seurata, mikä yritys voisi olla hänen seuraava ostokohteensa rahanpesumielessä. Keijo oli jo ostanut kuusi yritystä, jotka olivat olleet konkurssin partaalla. Hänen tehtyä ostot yritykset olivat selvinneet ja Keijo oli jatkanut niiden toimintaa ja pitänyt vanhat työntekijät ammateissaan. Vain esihenkilöt hän oli vaihtanut omiinsa ja he pitivät huolen, ettei kenelläkään käynyt mielessä uuden omistajan käyttävän yritystä pelkkänä peitteenä hänen todelliselle bisnekselleen. Pontikankeitolle ja sen myynnille.

Kotimaassa ei pontikalla ollut juurikaan markkina-arvoa enää, mutta Keijo oli löytänyt ostajia Saksasta, Ruotsista, Tanskasta ja Baltian maista. He olivat pitäneet hänen tavastaan maustaa keitoksensa mansikalla sekä marjoilla ja siksi sillä oli suurempi kysyntä ulkomaisilla tahoilla, jotka halusivat vältellä maidensa alkoholiverotusta.

Puhelin kilahti. Tiedot olivat tulleet Keijon sähköpostiin ja hän alkoi käydä niitä läpi. Se vei pari minuuttia, jonka jälkeen mies meni yläkertaan vierashuoneeseen.

– Karponen. Olemme nyt tehneet osamme, hän sanoi ja ojensi puhelimensa Karposelle.

– Kiitos. Vihdoinkin mä saan tietää, kuka tää huoranpenikka on, Karponen sanoi.

– Minun on kyllä sanottava, että olet samanlainen, mikä Dostojevskin yhden kirjan nimi. Idiootti. Sinulla oli vastaukset koko ajan edessäsi, mutta et ollut näkevinäsi niitä.

– Mitä tarkoitat?

– Menepä Laura Kovosuon Facebook profiiliin. Tiedät sitten paremmin, Keijo sanoi.

Karponen katsoi Keijoa, mutta totteli. Hän avasi Facebookin ja meni katsomaan Lauran tietoja. Ne olivat julkisia ja kertoivat kaiken. Hän kävi selaamassa tietoja ja näki vastauksen. Hän myönsi olleensa idiootti, kuten Keijo oli juuri häntä kutsunut. Se olisi vaatinut todellisuudessa pelkästään pari täppäystä ja Karponen olisi tiennyt Chefin henkilöllisyyden. Sen sijaan hän oli pyytänyt Ponusyndikaatin apua.

Karponen ei kuitenkaan voinut olla hämmentymättä. Avatessaan Chefin profiilin hän katsoi tietoja typertyneenä. Siinä luki:

Kihloissa käyttäjän Laura Kovosuo kanssa.

Totta se oli. Chef ei ollut kuka tahansa hullu, vaan itse Lauran kihlattu: Iivo Savimaa.

35.

Piparit oli jo otettu jäähtymään ja Laura oli pistänyt uunin pois päältä. Tietämättään hänen vainoajansa henkilöllisyyden paljastumisesta hän istui sohvalle ja alkoi katsomaan Netflixistä Jingle Jangle: A Christmas Journey -nimistä elokuvaa, joka kertoi lelunvalmistajasta, joka oli menettänyt kaiken ja muuttunut masentuneeksi kanikonttorin pitäjäksi.

Laura ei ehtinyt elokuvaa katsomaan paljoa hänen puhelimensa alkaessa soida. Soitto tuli tuntemattomasta numerosta ja Laura oli skeptinen siihen vastaamiseksi. Hän kuitenkin painoi vihreää luuria ja sanoi varovasti:

– Laura Kovosuo.

– Laura. Sun täytyy kuunnella mua. Lähde äkkiä kämpästäs. Se on vissiin tulossa sinne, Karponen sanoi.

– Hetkinen. Kuka tää on? Mistä sä puhut?

– Se olen mä. Ahti Karponen. Ootko sä yksin?

– Olen. Siis hold on. Sanoitsä olevas Ahti?

– Joo. Mulla ei ole nyt aikaa selittää. Sun täytyy lähteä sieltä heti. Se voi olla jo tulossa ja silloin sun paranee olla jo kaukana.

– Kuka on tulossa?

– Iivo. Tää saattaa tulla sulle järkytyksenä, mutta se on lähettänyt sulle niitä alastonkuvia ja uhkaillut sua. Sun on sen vuoksi parempi lähteä sieltä, Karponen sanoi.

– Kuules nyt Ahti. Mä en tiedä, mitä sairasta peliä sä pelaat, mutta mä tunnen Iivon täysin. Se ei ikinä alkais käyttäytymään mua kohtaan mulkeromaisesti, Laura sanoi.

– Sä et voi olla niin naiivi. Mä olen saanut haltuuni todisteita, jotka puhuvat sitä äijää vastaan. Mä voin vaikka näyttää sulle, jos sä tulet Katariinanlaakson parkkipaikalle puolessa tunnissa. Mä odotan siellä.

– Viimeisen kerran mä sanon sulle, mä luotan Iivoon täysin.

Avain vääntyi lukossa ja ovi aukesi. Iivo oli tullut kotiin ja kuunteli olohuoneesta kantautuvaa väittelyä.

– Sä turhaan syötät mulle niitä valheitas, Laura sanoi.

– Laura. Mitä nyt? Iivo kysyi.

– Se on Ahti. Se yrittää mustamaalata sua.

– Ahti? Iivo kysyi ja hänen sydämensä alkoi paukkumaan. – Anna se kännykkä tänne.

Laura teki työtä käskettyä ja istuutui takaisin sohvalle. Iivo painoi puhelimen korvaansa vasten.

– Mitä vittua sä äijä oikein juonit? hän kysyi.

– Sä olet vainaa, jos kajoat vielä kerrankin Lauraan. Mulla on todisteita sua vastaan ja mä aion meilata ne kytille. Sä joudut vihdoinkin kuseen, Karponen sanoi.

– Todisteita? Iivo järkyttyi. – Ei perkele!

– Iivo? Mitä nyt? Laura kysyi.

Iivo painoi puhelimen näytöllä punaista luuria ja heitti sen takaisin Lauralle. Hän meni makuuhuoneeseen ja pakkasi laukkunsa täyteen vaatteita ja otti kenkälaatikosta Lauralta salassa pitämänsä esineen – ysimillisen Glock-pistoolinsa.

Iivo palasi olohuoneen puolelle.

– Nyt me lähdetään täältä, hän sanoi.

– Mitä sä meinaat? Laura kysyi.

– Sitä vaan, että nostat sen persees siltä sohvalta ja lähdet mun mukaan. Me saatetaan tänä iltana vielä keretä rajalle.

– Mä en nyt ymmärrä. Mistä sä puhut. Mä en meinaa lähteä täältä mihinkään, ennen kuin…

– Sähän jumalauta lähdet, Iivo sanoi ja veti pistoolinsa takkinsa povarista. – Sorry, et tän piti mennä näin, mutta se hinttipelle näköjään selvitti mun nimeni, jonka mä olin pitänyt siltä salassa. Vain Pete, Aku ja Jaana tiesivät sen.

Laura ei voinut uskoa sitä. Karponen oli juuri varoittanut häntä ja hän oli epäillyt miestä valehtelijaksi. Mutta todellinen valehtelija ei ollutkaan se, johon hän luotti vähiten. Se oli mies, johon hänen piti luottaa eniten.

– Iivo. Pane se ase pois, Laura pyysi.

– Miksi sä mua luulet? Sähän lähtisit heti pakoon, jos mä lasken sen. Ei. Sä lähdet nyt mun mukaani ja me lähdetään Ruotsiin. Sieltä kytät ei meitä löydä, Iivo sanoi.

– Mä en ole lähdössä mihinkään.

– Sä lähdet, Iivo sanoi ja tarttui Lauraa paidan rinnuksista.

Laura ei pystynyt pistämään vastaan Iivon alkaessa raahata häntä pois asunnosta ja vei hänet autolleen. Naapurit näkivät ja yksi heistä oli tulossa auttamaan Lauraa, mutta Iivo ei antanut sille mahdollisuutta. Hän avasi tulen ja ampui naapurin. Muut naapurit pysyivät poissa ja tyytyivät vain soittamaan hätäpuhelun antaakseen tarkat yksityiskohdat tapahtuneesta.

36.

Tilanne kiehui. Poliisit olivat juuri saaneet todisteet nimettömästä vihjeestä. Sähköpostiosoitetta ei pystytty jäljittämään, mutta se ei ollut tärkeintä. Viestin sisältö oli. Se sisälsi kaiken Iivosta ja hänen rikoksistaan. Partiot olivat juuri saaneet hälytyksen Varissuolta, että siellä olisi ammuttu ja naapurien antamat havainnot sopivat täydellisesti Iivoon.

Iivon auto oli otettu jo etsintään ja Sundholm määräsi kaikki tiet Turusta blokattaviksi, jotta Iivo ei pääse pakenemana kaupungista. Se oli parhaillaan käynnissä ja Iivo ei muutenkaan päässyt pakenemaan yhtä nopeasti. Autosta oli bensa vähissä ja hänen oli käytävä tankilla, mikä taas hidasti hänen etenemistään entisestään.

Kaisa ja Hermanni olivat juuri autossa ja ajamassa Tampereen suuntaan menevälle moottoritielle. Iivon valitsema reitti oli tietenkin vain arvailujen varassa, mutta sitä varten jokaiselle päätielle määrättiin muutaman auton partiot ja rikostutkijat paikalle. Myös Jahnukainen oli samassa autossa Kaisan ja Hermannin kanssa.

Edward seisoi Sundholmin työhuoneessa pitämässä radiovah-tia. Autojen oli raportoitava, mikäli saivat havainnon epäillystä. Vielä toistaiseksi ei ollut kuulunut mitään, mutta Sundholm, Edward, Kuusmäki, Bergman ja Eikkala odottivat saavansa vastauksia viimeistään puolen tunnin kuluttua.

– Auto kolmonen, ei vielä näy mitään, sanoi Harmaala radiopuhelimeensa.

– Auto kakkonen, ei myöskään, sanoi Kaisa.

Sundholm oli kaatamassa itselleen kahvia, kunnes radiopuhelin sähisi uudestaan.

– Auto kakkonen kuittaa, saimme juuri havainnon epäillystä. Lähdemme perään, Kaisa sanoi.

– Olkaa varovaisia, Sundholm sanoi ja jäi odottamaan seuraavaa ilmoitusta.

***

Kaisa, Hermanni ja Jahnukainen olivat löytäneet Iivon auton ja lähteneet sen perään. Auton vilkut ja sireenit kertoivat muille autoilijoille olevan tosi kyseessä, ja Iivo painoi enemmän kaasua päästäkseen karkuun. Laura oli takapenkillä kädet sidottuna eikä hän uskaltanut sanoa mitään. Iivo piti asetta kädessään myös ajaessaan eikä hän aikonut vaihtaa vaihdetta pienemmälle.

– Epäilty kääntyi juuri Varkkavuorenkadulle, Kaisa ilmoitti kääntäessään rattia.

– On sitten sinnikäs kaveri, sanoi Jahnukainen.

– Älä muut virka. Se tiätää joutuvas posee, mut silti yrittää päästä meiltä karkuu. Lisää Kaisa kaasua, Hermanni sanoi.

– Nyt me puhutaan samaa kieltä, Kaisa sanoi ja talloi kaasua pohjaan. Hänen autonsa saavutti Iivon autoa.

Iivo kääntyi Markulantielle ja sieltä edelleen Kurapolulle, joka osoittautui häneltä virheeksi. Kurapolku olisi hänelle umpikuja, sillä se veisi vain Impivaaran kentälle, josta ei autolla pääse muualle, paitsi tekemällä U-käännöksen, mikä ei juuri nyt ollut mahdollista. Kaisan, Hermannin ja Jahnukaisen lisäksi paikalle oli tulossa muut Iivon perässä olevat partiot.

Iivo pysäytti autonsa ja näki peileistä Kaisan auton tulevan perässä. Hän yritti etsiä pakoreittiä, mutta autolle ei sellaista löytynyt.

– Ei jumalauta! hän kirosi ja avasi turvavyönsä.

Iivo tuli autosta ulos ase kädessään ja tähtäsi sillä poliiseja. Kolmikko tuli Kaisan autosta aseet esillä. Kaisa oli antanut jokaiselle kumiluodit, jotta vältyttäisiin epäillyn kuolemalta ja sen sijaan tämä saataisiin elävänä asemalle.

– Savimaa! Laske ase ja nosta kädet ylös. Sun pelis on pelattu, Jahnukainen sanoi.

– Munko peli on pelattu? Ei lähestulkoon. Se jatkuu vielä. Kunhan oon tappanut teidät, jatkan pakoa aina Ruotsiin asti, Iivo sanoi.

– Sulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä pakoon, joten me neuvotaan sua antautumaan, Kaisa sanoi.

– Vain sun märissä päiväunissas.

– Me tehrää ny nii, et me otetaa pari askelta eteepäi ja sää lasket se asees maaha. Säästytää suuremmalt vahingolt, Hermanni sanoi.

Poliisikolmikko lähti kävelemään Iivoa kohti rauhallisina, mutta Iivo ei siltikään antanut periksi. Hän painoi liipaisimesta ja luoti osui Jahnukaiseen. Kaisa ampui heti vastalaukauksen ja osui kumiluodillaan miestä vatsaan. Iivo pudotti aseensa ja ki-roili osuman saaneena.

– Pane se rautoihin. Mä hälytän apua, Kaisa sanoi Hermannille ja otti radion esille. – Auto kakkonen. Savimaa on kiinni, mutta Markkuun osui. Tarvitaan ambulanssi Impivaaran nurmikentän viereiselle hiekkakentälle. Äkkiä.

– Kuitti, Sundholm sanoi.

Kaisalla oli ensiapukoulutus, mutta ei tällaista tilannetta varten. Luodin kanssa tappelevalle hän tarvitsi ammattilaiset apuun ja ambulanssi saapuisi tuota pikaa.

Hermanni pani Iivon auton takapenkille.

– Sää kivasti pilasit oma joulus ja perhees. Sää lähret istumaa pitkäks aikaa, hän sanoi ja sulki auton oven.

Hermanni avasi Iivon auton takaoven ja avasi Lauran siteet. Laura oli ymmärrettävästi shokissa, vaikka hänen elämänsä pahin painajainen olikin nyt päättynyt. Mutta se maksoi hänelle hänen parisuhteensa.

Lanssin tultua paikalle Jahnukainen nostettiin paareille ja vietiin heti sairaalalle. Harmaala otti Lauran autoonsa viedäkseen tämän samaan osoitteeseen tutkittavaksi. Hermanni ja Kaisa sen sijaan veivät Iivon asemalle kuulusteltavaksi.

***

Tällä kertaa kuulustelut Edward halusi poikkeuksellisesti suorittaa Edward Bergmanin kanssa. He olivat siihen asti toimineet operoivalla tasolla, mutta nyt he halusivat ottaa osaa konkreettisemmin. Edward odotti kuulusteluhuoneen luona ja Bergman tuli Kaisan perässä.

– Esimerkillist tyät, Saarikoski. Me jatketaa tästä, jote sää voit men tekemää jotai muut. Mää pirä huale, et su ja Oksase nimet mainitaa tän miähe kiinniottajina, Edward sanoi.

– Kiitos, Kaisa sanoi ja luovutti Iivon komisariolle. Hän lähti takaisin väkivaltarikosyksikön tiloihin.

Iivo istutettiin kuultavan penkille ja Edward odotti Bergmanin ottavan paikkansa. Bergmanilla oli ääninauhuri ja hän kytki sen päälle nauhoittaakseen kuulustelun.

– 18. joulukuuta, kello 14.39. Ylikomisario Hans Bergman ja komisario Edward Suolahti aloittavat Iivo Savimaan kuulustelut epäiltynä Laura Kovosuon ahdistelusta, Mikko Savon lavastamisesta, Mickey Wilsonin murhan tilaamisesta sekä Sadiq Abdinasirin ja ylikonstaapeli Markku Jahnukaisen tapon yrityksestä, Bergman aloitti. – Olet pulassa, Savimaa. Meillä on näyttöä sinusta ja käytöksesi on paljastanut yhtä sun toista. Saatko jotain mielihyvää lähettäessäsi tekoälyllä generoituja kuvia peniksestä omalle kihlatullesi?

– Mielihyvää? Kai siitä voi käyttää sitä termiä. En. En hakenut mitään euforista tunnetta. Halusin vain osoittaa kaikille Lauran olevan mun naiseni ja ketään muu ei siihen kajoa, Iivo sanoi.

– Eli sää olet vaa kontrollihaluine. Su kaltaiset miähet o sitä yhteiskunna pohjasakkaa, sano mu sanonee, Edward sanoi. – Mut mikä syy sul ol määrätä Mickey Wilson tapettavaks? Me löyrettii se kroppa Karpose pakastimest.

– Se aussipaska tiesi liikaa. Se ja Helenius suunnittelivat tappavansa kaikki. Mä annoin Karposelle määräyksen tappaa ne, mutta se ei saanut Heleniusta hengiltä. Kun se menetti henkensä Vartiovuorella, mä luulin olleeni selvillä vesillä. Mut sitten Karponen meni ja munasi kaiken. Se mut ilmiantoi teille.

– Mitä sanoit? Bergman kysyi.

– Karponen soitti aiemmin Lauralle ja kertoi sille musta. Mä puhuin sen kanssa hetken ja se kertoi todisteista, joiden pohjalta te ilmeisesti saitte mut kiinni.

– Se ol Karpone? Miks se su haluis vasikoira? Edward kysyi.

– Koska se äijä vihaa mua. Mä olin palkannut palkkamurhaajan sen perään, mut huumeliiga karkotti sen kaverin kaupungista. Mä olin ihan varma, et se meinas tappaa mut, mut selvästikin se halus vaan saada mut vastuuseen.

– Tiäräks sää, mis se kaveri liikkuu?

– Jos tietäisin, kertoisin. Mutta mä en tiedä, Iivo vastasi.

– Kerro lisää tästä palkkamurhaajasta. Kenet palkkasit? Bergman kysyi.

– Se ei kuulu sulle, natsisika.

– Sää turhaa uhoot tääl. Se ei auta sua, jos jätät nime kertomat. Se vaa pahentaa su tilannettas, sanoi Edward.

– Mä en tiedä sen oikeaa nimeä. Kaikki kutsuu sitä vain Sarkomaaksi.

– Sarkomaa? Eikös se tappanut Jussi Aihisen tammikuussa? Bergman kysyi Edwardilta.

– Joo, se se oli. Me saatii sen palkkaaja kiinni, mut ite kaveria ei. Se pääs pakoo.

– Ja sinä sanoit Krzysztofiakin huumeliigan karkottaneen sen kaupungista?

– Sellaisen viestin mä ainakin sain. En tiedä, oliko se itse tää Kristofiak, vai mikä nimi olikaan, joka sen viestin mulle lähetti Sarkomaan numerosta. Sitä teidän on enää turha etsiä mun puhelimelta. Mä poistin sen.

– Se on su kannaltas pahemp. Sää hävitit toristeit, joita voitas käyttää se palkkamurhaaja etsinnöis. Sää et tästä selviä vähällä. Sää lähret istumaa Saramäel pitkäks aikaa. Me pirätetää sut kaikist rikosepäillyist ja pannaa tää syyttäjäl, Edward sanoi.

– Sinulla on oikeus asianajajaan ja jollei sulla ole varaa sellaiseen, valtio järjestää sellaisen. Kuulustelu päättyy 14.43, Bergman sanoi ja sulki nauhurin.

Iivo nostettiin pois penkiltä ja vietiin pidätysselliin odottamaan syyttäjän päätöstä siirtää hänet tutkintavankeuteen. Edward ja Bergman jäivät käytävän puolelle prosessoimaan tapah-tunutta.

– Melkoinen sirkus, Bergman sanoi. – Mutta onpahan ainakin yksi konna poissa kadulta.

– Katotaa, jos muutama vuas linnas auttaa sitä hahmottamaa torellisuure. Mu täytyy käyrä sairaalal kyselemäs Jahnukaisest ja käyn samal jututtamas Kovosuat. Se puheli o tärkeä, sil me voiraa ehkä jäljittää se avul Karpose sijainti, Edward sanoi.

– Tee sinä se. Minun on kirjoitettava tästä raportti.

Edward lähti asemalta ja Bergman siirtyi takaisin oman yksik-könsä tiloihin.

***

Myöhemmin kello 17.38 Sundholm sai puhelun Vantaalta esimieheltään poliisineuvos Jukka Saariolta, jolla oli asiaa liittyen Karposeen. Saario itse oli saanut puhelun SÄPO:n päällikkö Forslundilta Ruotsista, joka kertoi heidän löytäneen Tukholmasta kuolleena miehen, jonka ulkonäkö vastasi Karposen profiilia. Mies oli todellisuudessa joku täysin muu, mutta sitä aikoi Keijo käyttää hyväkseen. Hän saisi näin Karposen täysin pois kartalta ja pystyisi antamaan tälle uuden identiteetin.

Siitä päivästä eteenpäin Ahti Karponen oli virallisesti kuollut ja hänen tilallaan oli täysin toinen mies. Keijo antoi Karposelle uuden nimen ja hänet tunnettiin siitä päivästä eteenpäin nimellä Eero Ylönen. Uuden identiteetin ansiosta Keijo liitti hänet osaksi Ponusyndikaattia assosiaattina.

Vaikka melkein kaikki uskoivat Karposen olleen kuollut, vain yksi henkilö Ponusyndikaatin ulkopuolelta tiesi totuuden. Laura oli puhunut tälle puhelimessa samaan aikaan, kun tieto saavutti hänet. Lauran tunteet olivat ristiriidassa keskenään. Karponen oli ollut se, joka oli varoittanut häntä ja hän ei ollut uskonut miehen sanoja ennen Iivon paljastettua todellisia kasvojaan. Hän ei tiennyt, kehen luottaa. Karponen oli lain silmissä epäluotettava, mutta Laura koki voivansa luottaa tähän eniten, kuin siihen, johon hänen olisi kuulunut.

– Mä en toivo muuta kuin, että sä voit paremmin. Se paskiainen piti meitä molempia naruissa kuin sätkynukkeja. Nyt sulla ei ole enää mitään hätää. Mä pidän siitä huolen, Karponen – anteeksi Ylönen – sanoi.

– Kiva, et sä suostut puolustamaan mua. Ja anteeksi, etten mä uskonut sua aluksi, Laura sanoi.

– Enpä mä voi sua syyttää. Totta kai sä halusit uskoa kihlatustas vain hyvää. Jos olisin ollut sun asemassas, olisin varmaan tehnyt samoin. 

– Miten mun pitäis nykyään kutsua sua? Mä just sain tiedon, et sun "ruumis" olis löytynyt Stokiksesta.

– Mulla on nykyään uus identiteetti. Mun nimeni on tästä eteenpäin Eero Ylönen. Mä en voi julkisesti vielä näyttäytyä, mutta mä meinaan kasvattaa parran ja saada uuden passin, jonka jälkeen mua ei enää tunnista kukaan muu paitsi mun suojelijat ja sä.

– Miten sä meinasit saada uuden passin? Siihen tarvitaan sun sormenjäljet ja niiden perusteella sut voidaan saada kiinni.

– No hätä. Mä olen varautunut siihen. Usko tai älä, Ylönen sanoi.

Laura ei kysellyt enempää. Hän ja Ylönen vaihtoivat nopeasti muutaman sanan, jonka jälkeen Laura sulki puhelun. Jälkikäteen ajateltuna hän ymmärsi suojelevansa itse rikollista. Aiemmalla nimellään Ylönen oli sentään tappanut neljä ihmistä, joista jokaista hän itse katui nyt jälkikäteen. Wilson ei olisi ollut hänelle harmiksi, vaan hän olisi voinut neuvotella tämän kanssa antautumisesta. Ampumansa poliisit hän sen sijaan pisti aggression piikkiin. Vain Halosen tappamiselle hänellä oli "oikeutettu" syy. Tämä oli aikeissa raportoida hänestä Sarkomaalle.

Laura ei enää teeskennellyt itselleen olevansa lainkuuliainen. Sitä hän ei todellakaan enää ollut. Hän aikoi pitää Ylösen salaisuuden omana tietonaan aina hautaan asti. Silti häntä harmitti. Hän oli ollut tosissaan Iivon kanssa, mutta tämä oli pettänyt hänet valheillaan. Kestäisi aikaa, ennen kuin hän pääsisi miehestä yli, mutta hän ei aikonut jäädä suremaan. Hänellä oli parempaakin tekemistä ja siihen kuului uuden tulevaisuuden luonti.

24. joulukuuta

37.

Se oli joko ihme tai sitten sää oli vain armollinen edes yhden päivän ajan. Yön aikana oli satanut lunta tuoden ainakin jonkinlaisen valkean joulun. Jotkut olisivat kutsuneet sitä joulun ihmeeksi, mutta Kaisa ei siihen puppuun langennut. Hän edelleen oli kristitty evankelisluterilaisen kirkon jäsen, mutta hän ei uskonut mihinkään absoluuttiseen korkeimpaan voimaan.

Kaisa seisoi Niilon ja Tahvon kanssa Vanhalla Suurtorilla kuuntelemassa joulurauhan julistusta, jota protokollapäällikkö parhaillaan julisti.

– Huomenna, jos Jumala suo, protokollapäällikkö aloitti.

Tahvo ja Niilo eivät välittäneet, vaikka Jahven nimi mainittiin. Heistä kumpikaan ei kuulunut kristinuskoon, mutta he olivat joka vuosi katsoneet joulurauhan julistuksen televisiosta. Se oli heillä perinteenä, vaikka Niilo oli jo varsinaisen joulunsa viettänyt 21. joulukuuta talvipäivänseisauksena pakanallisten tapojen mukaisesti. Tahvolle joulu merkitsi enemmän yhdessäoloa ja saadessaan viettää sitä pojantyttärensä kanssa hän oli onnellinen.

Suhde Niilon kanssa ei ollut pysynyt salaisuutena. Sariola oli nähnyt Kaisan tulevan Niilon kanssa viime torstaina illalla Finnkinosta ja hän oli heti seuraavana päivänä juorunnut siitä muille väkivaltarikosyksikön työntekijöille. Hermannilta oli tullut odotetusti piikkiä Kaisan tullessa töihin, mutta se ei häntä hetkauttanut. Oli oikeastaan parempi, että suhde oli julkinen eikä salaisuus.

Suurin piikki oli kuitenkin tullut Otolta, joka oli asiasta kuultuaan pistänyt Kaisalle kännisen viestin, jossa tämä vittuili Kaisan ottaneen heti hänen veljensä sen jälkeen, kun hän oli dumpannut tämän. Piikistä huolimatta ei Kaisa antanut sen päästä hänen ihonsa alle. Exän puheet olivat pelkkää vittuilua, sillä Otto itse oli alkanut tapailemaan Les Pussys -yhtyeen laulaja Venla Jarmalaa. Molemmat olivat samanlaisia. Viinaan meneviä ja kieleltään törkeitä.

Rauhanjulistuksen jälkeen kaikki kolme menivät Tuomiokirkontorille, jolle Kaisa oli jättänyt autonsa. Torilla oli vielä väkeä ja kestäisi hetki, että he pääsevät ajamaan pois. Tahvolla ei mikään kiire ollut vielä mennä takaisin Kaisan asunnolle. Hän mielellään istui pojantyttärensä ja tämän uuden miesystävän seurassa rupattelemassa.

***

Väkeä oli kokoontunut jo toistakymmentä. Laura istui nojatuolissa katsomassa siskonsa Jeenan kommelluksia. Kun hänen kokemastaan oli kuultu, oli hänen äitinsä soittanut välittömästi ja kysynyt hänen vointiaan. Laura oli ollut kunnossa, mutta kertoi pelastumisensa maksaneen hänelle kihlauksen Iivon kanssa.

Iivo oli määrätty vangittavaksi maanantaina ja hänet oli viety Saramäkeen tutkintavankeuteen odottamaan oikeudenkäyntiä, johon olisi aikaa muutama kuukausi. Hänen perheensä oli soittanut Lauralle ja pahoitellut Iivon tekemiä rikoksia, mutta Laura ei syyttänyt heitä niistä. Hän syytti itseään, että oli sokea.

Laura ei antanut Iivon enää murtaa hänen mieltään. Hän oli tehnyt päätöksensä keskittyä tulevaisuuteen ja siitä päätöksestä hän ei aikonut peruuttaa. Vielä hän ei ollut valmis etsimään uutta miesystävää, mutta oli yksi mies, jonka kanssa hän oli viestitellyt tiheään tahtiin. Ylönen – entinen Karponen.

Katsellessaan siskon puuhia Laura kirjoitti samalla uutta viestiä Ylöselle kysyen tämän joulusta. Ylönen ei heti vastannut eikä Laura sitä odottanutkaan.

Jeena nousi pöydän äärestä ja meni näyttämään piirrostaan isosiskolleen.

– Kato Laula. Se on pupu, Jeena sanoi.

– Se on hieno, Laura sanoi ja silitti siskonsa hiuksia.

Jeena ei vielä R:ää osannut ääntää. Lauralla oli ollut aikoinaan sama ongelma. Hän oli oppinut ääntämään R:n vasta kuusivuotiaana ollessaan esikoulussa. Hän toivoi, ettei Jeena joudu kärsimään samasta ongelmasta yhtä pitkään hänen tavoin.

Lauran puhelin kilahti. Viesti oli Ylöseltä. Tämä sanoi viettävänsä jouluaan suojelijoidensa kanssa. Lauralle Ylönen ei tietenkään maininnut Ponusyndikaatista mitään. Ei ollut oikea aika kertoa.

Vaikka Ylönen ei sitä avoimesti myöntänyt, oli hänellä syntynyt ihastus Lauraa kohtaan. Laura ei itse huomannut mitään sen sorttista, vaan hän ajatteli kiintymyksensä Ylöseen olevan vain tuttavamielistä. Se oli puolustusmekanismi. Hän ei vielä ollut valmis avoimesti myöntämään olevansa ihastunut jo uuteen mieheen. Ei ainakaan vielä, kun Ylösen ulkonäkö oli edelleen hänen vanha Karponen-ulkonäkönsä. Kunhan tämä saa kasvatettua partaa ja hiuksia, voisivat he ainakin tavata julkisesti.

***

Kello löi 17.30, kun ovelta kuului koputus. Tahvo oli pukenut joulupukin tamineet ylleen ja tuli keskisuuren juuttisäkin kanssa olohuoneen puolelle. Lauran tuttavan lapset katsoivat Tahvoa tunnistamatta häntä ja molempia ujostutti pukin laulaessa bassoäänellään. Tahvo oli aina halunnut olla laulava pukki ja ensimmäisen kerran liki 40 vuoteen hän sai lurauttaa joululauluja joulupukkina.

– Lunta tulvillaan on raikas talvisää, Tahvo lauloi kävellessään toisen kainalosauvansa varassa ja kantaessa juuttisäkkiä toisessa kädessään.

Kaisa oli ottanut Nicon-kameransa esille ja otti kuvia vaaristaan tämän istuessa nojatuolille ja alkaessa kyselemään kaikilta, oliko talossa oltu kilttejä. Kun lapset vielä uskalsivat istua Tahvon polvelle kuvattaviksi, muistui Kaisalle oma lapsuus mieleen hänen istuessa heidän perheessään pukkina toimineen Pekka Aaltolan polvella ja hänen äitinsä oli ottanut tyttärestään ja pojastaan kuvan.

Kaisan veli Eetu oli tullut viettämään joulua siskonsa luokse kuultuaan vaarinsa olevan hänen luonaan. Siskonsa tavoin Eetu otti kuvia. Hän jakoi niitä netissä, mutta rajasi lasten pärstät pois ja piti vain vaarinsa. Hän kunnioitti lasten oikeutta yksityisyyteen. He eivät vielä osanneet vaikuttaa siihen, mitä kuvia heistä levitetään netissä.

Tahvo raotti säkkiä ja otti paketteja ulos jakaakseen ne lapsille ja mahdollisesti myös muille.

– Anni, Tahvo luki ja ojensi paketin Annille.

Tahvosta oli mukava katsella lasten iloa. Vaikka nämä lapset eivät olleet hänelle mitään sukua, tuli hänelle mieleen oma nuoruutensa, jolloin Martti ja hänen muut lapsensa Sakari ja Eveliina olivat olleet vasta pieniä natiaisia. Vaikka vakaumukseltaan hän oli ollut kommunisti ainakin nimeksi, ei hän ollut kieltänyt lapsiltaan uskomista joulupukkiin. Hän oli aina ollut liberaali. Se oli kantanut aina vanhalle iälle asti.

Säkki tuli tyhjäksi ja Tahvo nousi ylös ja toivotti pukkina hyvät joulut kaikille. Hän siirtyi sen jälkeen WC:n puolelle ja Kaisa kävi avaamassa asuntonsa oven ja sulki sen luodakseen tuttavansa lapsille illuusion pukin poistuneen. Tahvo sen sijaan riisui pukintakin ja parran ja hiukset yltään ja palasi sitten takaisin olohuoneeseen omana itsenään ja istui Kaisan hänelle antamalle "vaarinpaikalle" ottamaan vastaan omia joululahjojaan, joita hän oli saanut perheenjäseniltään ja naapureiltaan.

Niilo toi oman pakettinsa Kaisalle ja jäi tämän seuraan katsomaan muiden tekemisiä. Kaisa painoi päänsä Niilon olkapäälle. Oli ensimmäinen kerta moneen vuoteen, kun hän sai viettää rauhallisen joulun ilman Oton kännäämistä. Iloisuuteen oli myös syynä miesystävä, joka oikeasti tuki häntä, eikä hypännyt vieraisiin naisiin.

***

Joulunvietto saattoi olla myös riehakasta. Ponusyndikaatin jäseniä oli kokoontunut Keijon talolle juhlimaan joulua kosteissa tunnelmissa. Tarjolla oli kaikkea alkoholipitoista ja sitten myös alkoholitonta.

Tämä ei ollut haitaksi Keijolle, vaikka hän olikin katolilainen. Hän oli muutenkin ristiriitainen seurustellessaan ortodoksin kanssa, joten kukaan ei välittäisi hänen sallimista juhlimisista. Keijolle oli vain tärkeää saada viettää joulua ihmisten kanssa, jotka merkitsivät hänelle jotain. Perheensä kanssa hän oli pannut välit poikki heidän puolustaessa yläluokan menoa.

Ylönen istui kahden muun assosiaatin kanssa pöydän ääressä syömässä kinkkua. Hänen tavoin nämä muut assosiaatit olivat olleet yhteiskunnan alasakkia ja turvautuneet Ponusyndikaatin apuun. Heistä oli kuitenkin tulossa täysjäseniä parissa kuukaudessa oltuaan assosiaatteina liki vuoden. Ylönen joutui vielä odottamaan sitä.

Keijolle tuotiin hänen "joululahjansa", jota hän oli odottanut koko kuukauden. Sen tuli tuomaan hänen Uudenmaan kollegansa Erkkilä henkilökohtaisesti.

– Varoitan kuitenkin, että sen avattuasi ei ole paluuta, Erkkilä sanoi.

– Otan sen riskin. Haluan selvittää, ketkä kaikki ovat listalla ja mikä siihen on syynä, Keijo sanoi ja avasi lahjansa.

Lista, josta hän puhui, oli lista kaikista kansanedustajista, jotka olivat ottaneet vastaan lahjuksia ja sotkeentunut johonkin muuhun hämäräbisnekseen. Listalle oli lueteltu nimet etunimiaakkosjärjestyksessä:

Aava Hanhisuo, SDP

Asko Raatikainen, KD

Eemeli Lahtinen, PS

Frans Kalliokoski, KOK

Håkan Pettersson, RKP

Iisa Leppälahti, Vihr.

Ilkka Salmela, PS

Kiira Suomala, Vas.

Kuosma Syrjälä, KD

Lari Merra, KOK

Noora Suorla, SDP

Petteri Lehtimäki, Vas.

Nimistä eniten hän kiinnitti huomiota Ilkka Salmelan nimeen. Keijo avasi Salmelasta kaivetut tiedot esille ja ei voinut peittää kiukkuaan. Lahjusten lisäksi rikoslistalla oli muita törkeyksiä: SC:n ja Janne Serkerin kanssa yhteistyön tekeminen, eläinkokeiden salliminen ja jopa alakastissa olevien käyttäminen Serkerin sairaisiin viruskokeisiin.

Tämä oli Keijolle viimeinen niitti. Hän teki päätöksen, jota hän ei ollut koskaan tehnyt ja toivonut, ettei koskaan joutuisi. Hän meni kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti paperille määräyksen Salmelan hoitamisesta. Keijo määräsi 2 000 000 euron tapporahan sille, joka Salmelan ottaa hengiltä ja hän lupasi antavansa sen joko myöhäisenä joululahjana tai aikaisena, mikäli hän pääsee maksamaan sen vasta 2026 kesällä.

Ylönen ja muut assosiaatit hymähtivät.

– Here we go. Se on toiminnan paikka, arvaan mä, sanoi Ylönen kilistellessään lonkerotölkkiään muiden kanssa.

Nyt oli tehty se, mitä moni olisi varmaan toivonutkin. Keijo oli määrännyt tapporahan ja Ilkka Salmela oli otettu kohteeksi. Hänen tapauksensa olisi kuitenkin myöhempi murhe. Nyt täytyi nauttia joulusta.