Ründonin luomiskertomus
Maailmankaikkeuksien ja jumalten luonti
Pimeydestä nousee kaikki. Niin elämä, kuin kuolema. Ja varsinkin elämä. Ainakin yhden olennon elämä. Minun. Minä olen Pimeydestä syntynyt ja Pimeyttä jo kauan katsonut. Ei ole muuta, kuin Pimeys ja se on lähes sokaissut silmäni, mutta näen edelleen käteni – kiitos kiiltävien silmieni. Kuinka kauan olen ollut Pimeydessä, en osaa sanoa. Enkä sitä, kuka tai mikä on Pimeyden luonut. Kaikki tarvitsee luojansa, niin minä tarvitsin Pimeyden, ja Pimeys on tarvinnut jonkin tai jonkun. Mutta se jää köön mysteeriksi. Se on minun tietämykseni ulkopuolella enkä tule koskaan pääsemään siihen käsiksi.
Nimeni on Dēcramūn. Olen jumalolento, joka on jo kauan yrittänyt kerätä voimiaan ja keksiä keinoja luoda valoa tähän ikuiseen Pimeyteen. Yritykseni on haastava, sillä voimien kerääminen ei ole ollut helppo työ. Se on vaatinut minulta suuria ponnistuksia kerätä voimia. Jo kauan olen sitä yrittänyt.
Voimani eivät olleet Pimeydessä juuri mitään, mutta niistä tuli riittoisat pienen valon luomiseen. Se oli tarpeeksi sen valaistessa osan tästä Pimeyden kyllästämästä tilasta ja saatoin nähdä paljon enemmän. Luomani valolähde koostui pienistä hiukkasista, joita aikoisin levittää ympäri Pimeää tilaa. Mutta se vaatisi paljon enemmän voimia, joita minulla on tällä hetkellä vain rajallinen määrä.
Odotin tämän jälkeen vielä jonkin aikaa, kunnes saatoin alkaa levittää valoa ympäri ikuista Pimeyttä. Mutta jokin meni pieleen – näin aluksi oletin. En tiedä, käytinkö voimiani liikaa, vaiko liian vähän, mutta yritykseni meni mönkään ja valo räjähti ja räjähdys osui minua suoraan silmiin palauttaen näkökykyni lähes täysin hetkellisesti. Mutta pian alkoi näköni jälleen sumeta ja saatoin nähdä enää vain osan luomastani valosta, joka olikin räjähtänyt.
Oletin kovan työni olleen täysin turhaa, mutta yllätyksekseni räjähtänyt valo alkoi levitä ympäri pimeyttä. Tosin eri tavalla, mitä olin suunnitellut. Valon räjähdys alkoi levittäytyä luoden samalla myös tiloja, joihin alkoi kehittyä pienempiä valonlähteitä. Nämä valonlähteet olivat minulle pieniä, mutta ne olivat riittäviä antamaan minulle lisää voimaa. Tajusin räjähdyksestä syntyneen alueen hyödyttävän minua ja tulevaisuudessa muita.
Tälle alueelle alkoi syntyä lisää valonlähteitä, joita aloin nimittämään tähtijärjestelmiksi. Näihin galakseihin syntyi tähdiksi kutsumiani objekteja ja niitä syntyi vain lisää ja lisää. Alue myös laajeni enemmän, joten päätin luoda toisen samanlaisen. Minun oli odotettava vain hetken, kunnes saatoin luoda samanlaisen valoalueen ja toistaa saman, minkä tein ensimmäisen kanssa. Ja näin syntyi toinen tällainen alue, joita aloin kutsumaan nimellä maailmankaikkeus.
Tiedä, kauanko loin maailmankaikkeuksia. En itsekään muistanut, montako olin luonut. Kun olin käynyt luomassa maailmankaikkeuksia kauempana, näin alkupäässä kirkkaampaa valoa ja menin katsomaan, mitä siellä tapahtui. Saavuttuani paikalle huomasin ensimmäisten maailmankaikkeuksien supistu-neen takaisin alkuperäiseen muotoonsa – äärimmäisen kirkkaaseen ja tiheään valoon.
Tapahtui kuitenkin uusi räjähdys ja maailmankaikkeudet alkoivat laajenemaan uudestaan. Tuo räjähdys ei enää palauttanut näköäni samanlaiseksi, mitä se oli ollut ensimmäisen räjähdyksen aikaan.
Ymmärsin luoneeni ikuisen syklin, jonka myötä maailmankaikkeudet supistuvat ja sitten alkavat laajenemaan uudestaan. Tämän tajuttuani tajusin samalla, ettei minun tarvitse luoda enempää maailmankaikkeuksia, joten asetuin aloilleni.
Kun ensimmäinen maailmankaikkeus oli räjähtänyt käyntiin, aloin mitata niiden kestoa vuosissa luoden ajan. Aikaa mittaamaan loin vuodet ja niitä mittaamaan pienempiä yksiköitä. Laskeskelin yhden maailmankaikkeuden yhden vaiheen kestävän suurin piirtein neljäkymmentä miljardia vuotta, jonka jälkeen se räjähtäisi uudestaan aloittaen uuden vaiheen. Ja näitä vaiheita tulisi kestämään ikuisesti. Silloinkin, kun minua ei enää ole. Vaikka olen jumala, minulla on oma elinkaareni ja se tulee päättymään jossain vaiheessa.
Vuosimiljardien aikana minulle oli tullut yksinäinen olo, joten käytin voimiani luodakseni itselleni seuraa. Loin seurakseni naispuolisen jumalolennon ja otin hänet puolisokseni. Hän antoi minulle useita poikia ja tyttäriä, jotka lähetin eri maailmankaikkeuksiin valvomaan niihin vahingossa tulleita olentoja – ihmisiä ja muita eläviä.
Kun aikaa kului noin kolmetoista miljardia vuotta näin ihmis-ten kehittyneen väkivaltaisiksi. Tällöin minun oli pyydettävä lapsiltani palvelusta. Pyysin heitä muokkaamaan ihmisiä siten, etteivät he pysty elämään ikuisesti, vaan he tulisivat kuolemaan jossain vaiheessa vanhuuteen tai sairauksiin, elleivät he kaadu aseistaan.
Pimeys yritti taistella minua vastaan. Se ei pitänyt ajatuksesta, että Sen lähellä oli valoa. Se tahtoi pitää vallassaan ikuista kaaosta, johon ei sopinut valon tuoma tasapaino. Tiesin Pimeyden olevan ikuinen – toisin kuin minä – eikä Sitä voisi koskaan tuhota, mutta Sitä vastaan voi aina taistella ja pitää loitolla tasapainon säilyttämiseksi. Minulle tuli kuitenkin selväksi, ettei Se koskaan tule luovuttamaan.
Vuosien saatossa ymmärsin, etten ollutkaan ensimmäinen jumala, joka Tyhjyydessä oli seissyt, vaikka olin aluksi näin luullut. Koska Pimeys on minun vanhempani, kaikki Pimeydestä syntyneet jumalolennot ovat minun sisaruksiani. Muut jumalat loivat omia puolisoitaan ja saivat heidän kanssa jälkeläisiä. Uusia maailmankaikkeuksia he eivät kuitenkaan alkaneet luoda, sillä minä olin ennättänyt luoda tarpeeksi ja annoin heille vapauden käyttää niitä omiin tarpeisiinsa.
Kaikki poikani ja tyttäreni sekä sisarusteni lapset asettuivat eri maailmankaikkeuksiin. Minä päätin jäädä Tyhjyyteen, sillä olin muuttunut jo lähes sokeaksi, jonka vuoksi minusta olisi ollut maailmankaikkeudessa vain enemmän harmia, kuin hyötyä. Niin kauan, kuin minulla näköä kuitenkin riittäisi, seuraisin vanhimman poikani Pinkrin, ja usean hänen sisaruksensa ja serkkunsa johtamaa maailmankaikkeutta ja sen vaiheita. Minuakin tultaisiin pitämään näissä maailmankaikkeuksissa kaiken luojajumalana ja sokeiden ihmisten jumalana, sillä ajan myötä menettäisin näköni tyystin. Minua korkeammaksi jumalaksi tulee kohoamaan pojistani nuorin. Hänen nimensä on Kohtalo.
Ruscanin luominen
Maailmankaikkeus on laaja. Sen lävitse ei kuljeta vuorokaudessa – siihen vaaditaan paljon enemmän aikaa. Tämän minä ymmärsin kulkiessani maailmankaikkeuden halki tähtikuntaan, jota tulevaisuudessa tullaan kutsumaan Linnunradaksi. Kaikki nämä biljoonat tähdet ovat veljieni ja sisarteni vahtimia ja veljiä ja sisaria minulla on niin suuri määrä, etten edes itse tiedä.
On olemassa niitäkin veljiä ja sisaruksia, joita en tahdo nähdä. Heihin lukeutuvat muun muassa veljistäni juonittelevimmat, Fömmarna ja Pimeyden ohjauksessa oleva Etshalier, jotka tekivät pahoja tekoja kotiplaneetallamme Nirfeonissa ja jonka seurauksena jouduimme kaikki pakenemaan sieltä. Fömmarnan olimme jo ehtineet karkottaa, mutta siitä huolimatta hän on edelleen meille riesa.
Minä olen Pinkri. Nirfeonin planeetan entinen pääjumala – maailmankaikkeuden entinen Kuningas ja kaikkeuden luojajumala Dēcramūnin vanhin poika. Minä johdin Nirfeonia ja siellä asuvia jumalia ja ihmisiä. Minä olen aina ollut hyvä johtaja eikä minua koskaan arvosteltu, toisin kuin useimpia sisaruksiani.
Arvostelu jakoi jumalat ja ihmiset kahteen leiriin ja sen seurauksena tapahtui useita kapinoita, joista suurin osa kukistettiin ja kapinaan osallistuneet armahdettiin. Viimeisin kapina päättyi meidän tappioomme.
Kapinaa johtivat Etshalier ja Fömmarna, joista Fömmarna onnistuttiin kukistamaan ja karkoittamaan planeetalta. Etshalier oli kuitenkin vahvempi, sillä hän oli käännyttänyt sadat jumalat ja puolijumalat neuvostoa vastaan – ja muuttanut heidän ulkonäköänsä yhtä kauniiksi hänen oman ulkonäkönsä kanssa. Heistä oli tullut zharanëita. Etshalier voitti kapinan ja pakotti muut jumalat lähtemään planeetalta.
Ennen pakoamme yritimme pelastaa siellä asuvat ihmiset, mutta Etshalier laski elämänlaatua planeetalla muuttamalla taivaan punaiseksi ja kyllästämällä sen rikkihapoilla tappaen kaikki ihmiset tai muuttamalla heidät näyttämään kurjilta. Etshalier ja zharanët lukitsivat ihmisiä tyrmiin ja tekivät heille kauheuksia, jotka oli kielletty Jumalallisessa Ohjesäännössä. Näin ollen Nirfeonista tuli planeetta, jossa ihmisiä, kidutetaan tuhannen vuoden ajan, kunnes heidän nahkansa irtoaa heidän kehostaan ja heidän lihansa heitetään suureen magmajärveen, jossa ne ruokkivat Nirfeonin suurta petoa, Pwaremeraa.
Olen kulkenut maailmankaikkeuden halki jo miljoonan vuoden ajan. Saavutin Linnunradan, jota minä kutsun Ashtënin tähtikunnassa sen sijaitessa maailmankaikkeudessa Ashtënin alueella.
Monen vuosituhannen ajan etsin, josko tässä tähtikunnassa olisi aurinkokunta, josta löytyisi vapaa planeetta, jo-hon voisin asettua ja luoda sinne elämää. Kiersin useita tähtijärjestelmiä, mutta huomasin veljieni, sisarteni ja serkkujeni löytäneen tiensä näille planeetoille.
Kiersin planeetat, joita sikäläiset ihmiset ja jumalat kutsuvat nimillä Onyen, Crenfon, Lashnik, Tellus ja Zenyec. Nämä planeetat ovat jo veljieni ja sisarteni hallitsemia, ja minä edelleen kuljin tähtien halki etsiessäni valtaamatonta planeettaa.
Kuljin vielä kaksikymmentäviisituhatta vuotta, kunnes löysin sopivan planeetan, jota ei ollut vielä vallattu. Asetuin sen yläpuolelle ja katsoin sen valtameriä ja kasvittomia mantereita ja saaria. Tykästyin planeettaan ja nimesin sen Ruscaniksi – Hedelmällisyyden Kehdoksi.
Planeetan kasvittomuus ei johtunut sen alikehittyneisyydestä, vaan se oli seurausta joitain vuosimiljoonia sitten tapahtuneesta luonnonkatastrofista, joka tuhosi lähes kaiken elämän tältä planeetalta jättäen vain joitain kaloja mereen ja joitain nisäkkäitä liikkumaan maan alla.
Oli tullut aika luoda tälle planeetalle elämää. Niin älyllistä, kuin ei älyllistä. Täytän planeetan ensin kasvillisuudella ja sitten alan luoda ihmisiä ja eläimiä, jotka tulevat asuttamaan tätä planeettaa ja jotka tulevat myös taistelemaan keskenään vallasta surmaten toisiaan.
Toisin kuin useimmat ylijumalat, minä olen armollinen. Minä en tuomitse ihmistä Nirfeoniin, vaan vapautan ihmisten sielut parempaan ulottuvuuteen, jota minä hallitsen muutamien sisarteni kanssa. Isämme ei aluksi sitä hyväksynyt, mutta lopulta nuorin veljeni Kohtalo, joka on minuakin korkeampi jumala, puuttui väliin ja antoi minulle oikeuden ottaa kyseisen maailmankaikkeuden haltuuni ja tehdä sille mitä ikinä halusin.
Jos ja kun ihminen tulee tässä maailmassa tekemään jotain pahaa, minä vain puhdistan hänen muistonsa hänen pahoista teoistaan, jonka jälkeen päästän hänet ikuiseen elämään. Sijoitan hänet kuitenkin toiselle planeetalle, kuin hänen uhrinsa, sillä aivan kaikkea en pysty poistamaan ihmisten muistista ja ihminen pystyy myös tuonpuoleisessa kantamaan kaunaa.
Mutta, mitä minä näenkään? Tämän planeetan kuuhun ilmes-tyi juuri joku, joka näyttää tutulta. Olisiko hän yksi minun veljistäni tai sisaristani? Vaiko sittenkin joku serkuistani, joka hallitsee kauempana olevaa planeettaa, nimeltään Morelia. Hän lähestyy minua ja tajuan, että hän on yksi veljistäni. Ja juuri se veli, jonka onnistuin karkottamaan Nirfeonista. Petturijumala Fömmarna.
"Oi veljeni, Pinkri suuri", hän sanoi. "Huomaan sinun löytäneen itsellesi planeetan, jota aiot hallita. Minä en sen sijaan ole löytänyt yhtäkään planeettaa, joten minä haluaisin ehdottaa sinulle tarjousta, joka hyödyttäisi meitä molempia. Voisimmeko jakaa tämän planeetan ja hallita sitä veljinä. Sinä tietenkin olet pääjumala minun ollessa toisarvoinen. Ja monet muut jumalat olisivat minun yläpuolellani. Ymmärrän, ettet luota minuun sen jälkeen, mitä tein kotiplaneetallamme, mutta minä olen näiden miljoonan vuoden aikana oppinut läksyni ja haluaisin olla jälleen uskollinen sinulle."
"Fömmarna", sanoin. "Sinä olet petturi, joka auttoi Pimeyden aivopesemää veljeämme Etshalieria saamaan Nirfeonin haltuunsa ja kyllästämään sen kärsimyksellä. En voi luottaa sinuun, sillä tiedän sinun olevan juonittelevin kaikista jumalista. Ehkä voin antaa sinulle jotain tehtävää Ruscania varten, mutta sinä et pääse sitä minun rinnallani hallitsemaan, ennen kuin saat luottamukseni. Minun luottamukseni saamiseksi sinun on osoitettava olevasi sen arvoinen. Muussa tapauksessa karkotan sinut tältäkin planeetalta ja saat etsiä itsellesi jälleen uuden planeetan, jota ei ole ketään varannut. Ja siihen sinulla tulee menemään jälleen miljoonia vuosia, ellei jopa miljardeja. Tämä maailmankaikkeus on jo pitkälti vallattu muille sisaruksillemme ja serkuillemme."
"Ymmärrän huolesi, oi veljeni suuri", Fömmarna sanoi. "Minä lupaan olla luottamuksesi arvoinen. Mikäli en sitä ole, on minulle kirous langetettava, joka kertoo minulle elämäni päättymisen."
"Kuulostaa lupaavalta", sanoin päätäni nyökytellen. "Saatat lupauksen ansiosta jopa saada luottamukseni takaisin, mutta sitä ennen sinun on autettava minua palauttamaan elämän Ruscanille. Sinä saat uusia kaikki metsät ja niityt, ja minä erotan valtameret toisistaan luomalla sisämeriä. Yhteistyönä luokaamme järvet, joet, luolat ja luodot. Sinä saat luoda uusia eläimiä ja minä kehitän ihmiset."
"Kuulostaa reilulta", Fömmarna totesi. "Tehkäämme näin, oi veljeni suuri."
Siitä alkoi kolmentoistatuhannen vuoden ruumiillinen työ. Aloin erottamaan valtameriä toisistaan ja siinä meni ensimmäinen kolmasosa. Toinen kolmasosa minulla meni vuorten muokkaamiseen, jotta kaikki vuoret eivät olisi terävähuippuisia, vaan jotkut olisivat tasaisia. Viimeinen kolmasosa minulla meni Fömmarnan auttamiseen ja ihmisten kehittämiseen. Toisin sanoen, annoin apinoiden kehittyä rauhassa nykyiseen muotoonsa.
Elämän palauttamisessa planeetalle kesti kaikkiaan kolme-kymmentä miljoonaa vuotta, joka on jumalten aikakäsityksen mukaan pelkkä murto-osa kaikesta. Minä katsoin minun ja Fömmarnan työtä ylpeänä. Aloin jo olla varma, että voin luottaa petturiveljeeni täysin. Näin ollen annoin hänelle mielten jumalan aseman, mikä saattoi olla elämäni ehkä suurin virhe.